XII.
Uskonto kodissamme.
Olipa sunnuntai-ilta, ja pieni piirimme oli keräytynyt takan ympärille, jossa räiskyvä pähkinäpuu ilmoitti vuoden loppua ja kylmän sään lähestymistä. Sunnuntai-iltasin naimisissa olevat lapseni mielellään kokoontuivat vanhan kotilieden ääreen ja "leikkivät" olevansa lapsia. Vanhat nuottivihot otettiin esiin, lauloimme vanhoja virsiä perin vanhanaikaisella nuotilla. Laulujen välillä vaimoni ja naimisissa olevat tyttäreni puhelivat pienoisista. Keskustelimme päivän saarnasta, kirkkoveisuusta ja muista sunnuntai-elämään kuuluvista aineista.
"Isä", sanoi Maria, "sinä olet jo lopettanut pikku haltijasi, etkö ole?"
"Olen kyllä, — olen lopettanut ainakin täksi vuodeksi."
"Kultaseni", sanoi vaimoni, "yhden aineen olet vielä jättänyt koskettamatta, ellös lopeta vuottasi puhumatta siitäkin pari sanaa. Ilman Jumalanpelkoa ei koti eikä talo ole täydellinen, kirjoitappas kodin uskonnosta."
Vaimoni, kuten ehkä jo näistä kirjoituksistani olet huomannut, on vanhanajan naisia, vieläpä entisellään olijakin. Minä taas olen edistyksen mies ja olen taipuvainen mietiskelyihin, mutta minusta tuntuu aina kuin olisi vyötäisilleni kiedottu nuora, josta vaimoni vakavasti palauttaa minut vanhalle uralle. Vaimoni on vakava, raamattua lukeva nainen, joka pitää sabbattia pyhänä; hän säilyttää vanhempiaan uskollisessa muistissa ja koettaa vaeltaa heidän jälkiään — sillä hän uskoo turvallisemmaksi astua vanhurskasten polkemia jälkiä, joskin ruoho ja kukkaset jo ovat niistä kuluneet.
Kuitenkin kallistaa hän mielellään korvansa kaikkeen, joka hänestä on parannukseksi, ja siksipä hän ei ankarasti tuomitsekkaan niitä uusia suuntia, jotka meidän eteenpäin pyrkivänä aikakautenamme kokevat täydellisentää vanhoja, hyviä aineksia.
"Kodissa täytyy vallita Jumalanpelko", sanoi vaimoni.
"Kunnioitan uskontoa", sanoi Rob Steffens, "mutta en rakasta ulkonaisia menoja. Paras uskonto on se, mikä piilee ihmissydämmessä, vaikuttaen sieltä hiljaisesti kaikkiin hänen tekoihinsa, eikä se, joka ilmenee ulkonaisissa muodoissa ja juhlamenoissa. Luuletko että ruokarukous ja muut hartaushetket perheessä parantavat ihmisiä?"
"Ole varma siitä, Robert", sanoi vaimoni — hän kutsui vävyään aina sunnuntaisin Robertiksi — "ole varma siitä. Emme ole niin paljon viisaammat vanhempiamme, että meidän tarvitsee poiketa heidän tieltään. Tietysti pitää uskonnon asua sydämmessä ja tunkeutua koko elämäämme, mutta estääkö tämä uskonnon ulkonaista jokapäiväistä kunnioitusta ja palvelemista, jota meidän tulee osoittaa kaiken Luojalle. Meidän aikanamme on tullut tavaksi moittia kaikkia muotoja ja kohottaa hengen täydellisyyttä vastapainoksi. Mutta sanoppas minulle, tyydyttääkö sinua ystävyys, jolla ei ole mitään ulkonaisia muotoja, tai rakkaus, joka ei tunteitaan osoita? Tyydyttääkö sinua vain pelkkä tunteen olemus, jolla ei ole mitään ulkonaista ilmettä. Vanhoilla pakanoillakin oli hartausmenonsa, he aloittivat aina juhlansa uhraamalla jumalilleen, ja jokaisessa järjestetyssä talossa löytyi pyhäkkö kotijumalia varten."
"Vika on vain siinä", sanoi Rob, "että uskonnollisuus kutistuu pelkkiin menoihin. Ainakin useimmissa perheissä on laita niin."
"Kaikkein hyvien tunteitten ulkonainen ilme on taipuvainen hupenemaan ainoastaan pelkäksi muodoksi", muistutin minä. "Niinpä käy seurustelussa tuttaviemmekin kanssa. Mutta onko meidän siitä syystä kohteleminen toisiamme härkien tavalla sanomatta 'hyvää päivää, tai hyvää iltaa tai hauska tavata teitä?' Onko meidän osoittaminen keskinäistä hyväntahtoisuutta ainoastaan todellisen liikutuksen vallassa ollessamme. Minkälaiseksi seuraelämämme silloin muodostuisi? Muoto on, niin sanoakseni, paenneen hyvän tunteen kuva ja sen tarkoitus on säilyttää tunteen vaikutusta vielä jälestäpäinkin. Parhaimmat ja hartaimmat tunteemme tuodaan niissä näkösälle, ja kun henki, joka ne loi, katoaa, auttavat ne sitä palaamaan.
"Täytyyhän jokaisen myöntää, että ystävyyden osoitukset seuraelämässä niitäkin kohtaan, jotka ovat meistä persoonallisesti epämiellyttäviä, lauhduttavat ennakkoluulojemme voimaa.
"Väsyttävän ikävä ihminen tulee luoksemme vieraisille, me kohtelemme häntä seuraelämän vaatimusten mukaisella kohteliaisuudella, ja tunteemme käyvät paljon lämpimämmiksi häntä kohtaan, kuin jos sulkisimme ovemme häneltä sanoen:
"'Mene tiehesi, ikävä ihminen!'
"Miksi ei tätä yksinkertaista elämänviisautta voisi sovittaa korkeimpiin ja ylevimpiin tunteisiinkin? Uskonnon ulkonaiset muodot ovat samassa määrässä tärkeämmät kohteliaisuuden ja seuraelämän muotoja, kuin uskonto itse on yläpuolella kaikkia muita asioita maan päällä!"
"Sitäpaitsi", sanoi vaimoni, "kun Jumalanpalvelusta vuosi vuodelta harjoitetaan perheessä, kun vanhemmat ja lapset kokoontuvat, joka päivä lyhyelle hartaushetkelle — vaikkapa se usein rajoittuukin pelkäksi muodollisuudeksi — on se usein murheen hetkellä ja elämän käännekohdissa, jotka järkähyttävät meidän sisimpäämme, meille pyhänä tukena ja turvana. Sairaudessa, surussa ja eron hetkellä on kotirukouksella virkistävä ja lohduttava voima. Silloin muistelemme erossa olevia, kaukana harhailevia rakkaitamme, ja he ajattelevat liikutuksella sitä hetkeä päivässä, jolloin tietävät olevansa muistissamme.
"Nuorena tyttönä otin usein huolettomasti ja keveästi osaa yhteisiin rukouksiin, mutta nyt kun vanhemmat ovat ainiaaksi poissa, muistuvat ne mieleeni useammin kuin muut kotitunnelmat. Muistelen vanhaa perheraamattua, virsikirjaa ja isän rakasta tuolia. Raamatun yli nojautuneena näen hänet elävämmin kuin missään muussa asennossa. Lauseita ja kohtia hänen rukouksissaan, jotka silloin menivät huomaamatta ohitseni on sittemmin palannut mieleeni kuin lohdun enkelit. Emme huomaa niitten tuottamaa vaikutusta, ennenkuin olemme jättäneet ne kauas taaksemme. Säilytettyämme niitä sisässämme vuosikausia ja sitten silmäillessämme niihin näin toisissa oloissa, havaitsemme niitten huomaamattamme painaneen merkkinsä meihin."
"Olen usein matkoillani Englannissa ihaellut", puutuin minä taas puheisiin, "kotihartauden arvokkaisuutta ja säännöllisyyttä vanhoissa kunnioitetuissa perheissä siellä. Palvelijat, vieraat, lapset ja kaikki kokoontuvat, talon isäntä tai emäntä lukee luvun raamatusta, ynnä tavanmukaiset rukoukset, lopuksi kaikki yhteisesti lukevat ääneen Isä meidän rukouksen."
"Sellaiset hartaushetket eivät meillä käy päinsä", sanoi Rob. "Palvelijamme ovat miltei kaikki roomalaiskatolilaisia, ja siis kieltää heidän uskontonsa heitä yhtymästä meidän rukouksiimme."
"Perin surullista on", sanoin minä, "etteivät kaikki kristityt, jotka kumminkin vakuutuksestaan saattavat yhdessä lausua uskonkappaleet ja Herran rukouksen, sitä saa tehdä. Se kasvattaisi sopusointua perheessä ja kehittäisi enemmän hyvää suhdetta isäntäväen ja palvelijain välillä kuin oivallisimmat saarnat keskinäisistä velvollisuuksista."
"Mutta asiain näin ollessa emme sille mitään mahda", sanoi Maria. "Palvelijamme eivät voi yhtyä hartaushetkiimme, joskin tahtoisivat. Se on heiltä kielletty."
"Meidän maassamme ei kotihartaudella ole samaa juhlallista leimaa, kuin niissä maissa, missä uskonto on valtion uskontoa ja kaikki kuuluvat samaan kirkkoon. Rukouksemme tulisi olla kuin läheinen keskustelu isän kanssa eikä kuin juhlallinen kunnioituksen osoitus kuninkaalle. Sen tulee olla paljon tuttavallisempaa. Kotihartaushetkemme olkoot lasten juhlahetkiä — kalliita hetkiä, jolloin heidän ahkera isänsä jättää työnsä ja toimensa ja ottaa heidät, kuten Jeesus muinoin, polvelleen siunatakseen heitä. Ja isän kuva painuisi tällaisina hetkinä lapsen mieleen niin valoisana ja hellänä.
"Uuden Englannin kotihartaudelta puuttui ennen aikaan tämä tuttavallinen ja läheinen luonne, — se oli arvokas ja muodollinen, kylmä ja juhlallinen; mutta mitä vikoja sillä lienee ollutkaan, en sittenkään puolusta sen hylkäämistä, kuten monet kunnon ihmiset meidän aikoinamme tekevät. Elämässä ilmaantuvaa uskontoa saattaa kyllä löytyä ilman jokapäiväisiä ulkonaisia menoja, sitä en kiellä, mutta se ei näitten menojen laiminlyömisestä suinkaan käy hartaammaksi. Ei kukaan rakasta vähemmän Jumalaa ja lähimmäistään, tai ole vähemmän kunniallinen ja hyvä sen vuoksi, että hän pitää hartaushetkiä kotonaan. Jos rakkauden henki on läsnä näissä kokouksissa, niistä varmaankin muodostuu perheen rauhan ja siunauksen lähde. Onhan vanhempien velvollisuus saattaa näkymätöntä Isää täten olevaiseksi lapsille, jotka voivat tämän käsityksen vastaanottaa ainoastaan ulkonaisten muotojen ja menojen kautta. Siten oppivat pienoiset ymmärtämään, että heidän isälläänkin on taivaassa isä ja että tämä maallinen elämä on vain vertauskuva ijankaikkisesta elämästä, joka ympäröi sitä.
"Pidettäköön rukouksia perheissämme joko lahkolaisten hiljaisella tavalla tai kirkollisessa hengessä — joka perheessä minun mielestäni tulee jäsenten kokoontua harjoittamaan näkyväistäkin jumalanpalvelusta."
"Olkoon niin", sanoi Rob, "tässä sunnuntain viettämisessä olemme Marian kanssa hyvin erimieltä. Minä aina satun tekemään jotain, joka ei ole hänestä sopivaa."
"Niin, näetkös, isä", sanoi Maria, "Rob aina ahdistaa vanhoja puritaani-isiämme ja sanoo niistä kaikenmoisia ilkeyksiä. Kaikki heidän toimensa olivat hänestä järjettömiä ja naurettavia. Minusta liika ankaruus ei meitä lainkaan haita. Minusta tuntuu, kuin täällä meidän maassamme oltaisiin hyvin taipuvaisia heittämään kaikki vanhat muodot virtaan, mutta ei kukaan ole selvillä siitä, mitä sijaan asettaa."
"Asian laita on se", sanoin, "että näemme hyvin puutteet ja viat siinä elämän järjestelmässä, jota jo olemme koittaneet, mutta sen toisen järjestelmän vaikeudet, jota aiomme koettaa, eivät vielä ole tulleet päivän valoon. Puritaanien tavassa viettää sunnuntaita on monta varjopuolta. Väsyttävä pakko ja liiallinen ankaruus teki uskonnon synkäksi ja vastenmieliseksi ja manasi siten esiin ne ennakkoluulot itse sunnuntaita vastaan, jotka nyt uhkaavat poistaa koko pyhäpäivän.
"Mutta toiselta puolen oli sillä monta ansiotakin, ja sen vaikutukset yhteiskuntaan olivat hyvin suuret. Jo yksin sekin, että koko päivänä kiellettiin kaikki työt ja huvitukset, käänsi ihmisten ajatukset vakavimpiin asioihin, ja ellei kansa ole vakava, ei kansanvaltainen tasavaltakaan pysy pystyssä.
"Maissa, joissa pyhäpäiviä vietetään yksinomaan huvituksilla, kohoavat ja kaatuvat tasavallat kuin lapsen korttitalo, sillä perustajain valtiollinen ja uskonnollinen kasvatus ei ollut vakava eikä miehekäs, vaan lapsellinen ja huoleton. Euroopan hallitsijat valmistavat kansalleen kiihkoisasti huvituksia estääkseen sitä sekaantumasta vakaviin asioihin, heidän uskontonsa on tunteellinen ja aistillinen, ja heidän sunnuntainsa huolettomia vapaapäiviä.
"Uuden Englannin väestö taas on kasvatettu itse ajattelemaan, punnitsemaan ja tutkimaan kaikkia sekä valtiollisia että uskonnollisia kysymyksiä. Päivä, joka varta vasten omistetaan ajatuksille ja mietiskelyille, vahvistaa ja kehittää heidän sielunvoimiaan. Jos minun tulisi valita Ranskan iloisen ja meluavan sunnuntain ja vanhain puritaanien sabbatin välillä, ojentaisin kumpaisenkin käteni jälkimäistä kohti, kaikista sen puutteista ja vastenmielisistä puolista huolimatta."
"Emmekö voisi", sanoi vaimoni, "emmekö voisi käydä keskitietä koettamalla säilyttää kaikkea, mikä sunnuntain viettämisessä on todellakin arvokasta ja parantamalla sekä pois pyyhkäisemällä, mitä epämiellyttävää on?"
"Siinä onkin meidän aikamme pulma", minä sanoin. "Meidän ei tule matkia Euroopan sunnuntain viettoa, sillä se ei soveltuisi kansanvaltaiselle laitokselle. Ilman aseilla varustettua poliisia ei siellä sunnuntaipäivät pääty rauhassa eikä häiriöttä. Jos sunnuntai kehittyy meillä kuten ulkomaisten kansojen elämässä pelkäksi vetelehtimiseksi, huvittelemiseksi ja juhlimiseksi, tarvitsemme kuten Euroopassakin poliisia joka nurkkaan suojelemaan hedelmäpuitamme ja meloonejamme.
"Meidän hallitusjärjestelmämme tulee toimia siveellisten vaikutusten pakosta, samoin kuin myllyn käyntikin riippuu veden voimasta, ja sunnuntai oli se suuri päivä, joka yhdisti nämä voimat ja saattoi ne hedelmiä kantamaan.
"Yhtä suurella syyllä voisi aukaista kaikki myllynsulut ja kumminkin otaksua myllyn yhä pyörivän, kuin olettaa meidän lakiemme ja valtiolaitoksemme toimivan Euroopassa voimassa olevain uskonnollisten käsitysten mukaan.
"Kyllähän puritaanein sabbatissa on tympäisevät puolensa, mutta ompa niitä itse luonnon laatimissa laeissakin. Ne ovat epämiellyttävän ankarat, jäykät ja taipumattomat, mutta emme kumminkaan tahtoisi niitä lakkauttaa tai saattaa niitä häilyviksi ja inhimillisestä mielivallasta riippuvaisiksi. Voimme alistua niihin monella tavalla, elää hyvin, ja viettää tyytyväistä elämää niitten vaikutusten alaisina."
"Mutta", Rob puuttui puheeseen, "sabbatin pyhittäminen muodostuu rautaiseksi valtikaksi, jota tekopyhät käyttävät hyväkseen. Se rajoittaa lopulta kaiken persoonallisen vapauden. Toinen väittää synniksi kirjeen kirjoittamista sunnuntaina, toinen ei salli sinun lukea muuta kirjaa kuin raamattua, ja kolmas on kauhuissaan pienestä kävelyretkestä, jonka teet kedoilla. Pistoksia vain satelee. Nuppineulalla sallitaan meidän kyllä kiinnittää jotain, joka on epäkunnossa, mutta varjele, jos tartut neulaan ja lankaan j.n.e.
"Jokainen pitää omaa sunnuntainviettoaan ainoana oikeana ja tuomitsee ankarasti lähimmäistään, jonka käsitys ja menettely on erilainen."
"Ja kuitenkin", sanoin minä, "mainitsee pyhä Paavali erittäin, että sunnuntain vieton suhteen ei ihmisten tule toisiaan tuomita. Minun mielestäni hairahtuivat puritaanit sabbatin suhteen siinä, että eivät käsittäneet sitä Jumalan lahjana ihmisille, vaan ihmisten uhrina Jumalalle. Siitä koituivat kaikki nuo ikävät vaatimukset ja järjettömät määräykset. Pyhä päivä punnittiin ja jaettiin tarkasti. Se alkoi täsmälleen kello kaksitoista edellisenä yönä ja loppui samaan aikaan seuraavana yönä, ja alusta loppuun oli mieli pidettävä kovassa jännityksessä, etteivät ajatukset pääsisi pujahtamaan jokapäiväisiin asioihin ja töihin.
"Niinpä turhantarkkuus ja saivartaminen täällä meillä kohdistui tähän ainoaan kirkonmenopäivään, joka meille on jäänyt vanhan kirkon kaikista juhlista ja paastopäivistä, ja muodosti sen niin ankaraksi, etteivät vanhat juutalaisetkaan olleet moista uneksineet.
"Vanhan juutalaisen sabbatin määräykset ulettuivat ainoastaan elämän aineelliselle alalle, kieltäen kaiken ruumiillisen raatamisen.
"'Silloin ei sinun pidä mitään työtä tekemän.' Muuten vietettiin juutalaisten sabbattia iloisena juhlana, kuten meidän jouluamme. Se oli yleinen ilopäivä, ja juutalaisten laki kielsi jyrkästi kaikki surun ja murheen osoitukset juhlan aikana. Kansan käskettiin iloita ja riemuita kaikesta voimastaan Herran Jumalansa edessä. Emme otaksu, että pienet juutalaislapset pelkäsivät nauraa tai että iloiset äänet tukahutettiin pelosta herättää kiivaan Jumalan vihaa. Siihen aikaan, jolloin ei kirjoja painettu, oli juutalaisilla suuri tehtävä sabbattina pyhän kirjansa säilyttämisessä. Sabbattina, jolloin he olivat vapaat kaikista muista toimista, oli heillä tilaisuutta kanssakäymiseen ja seurusteluun — ja silloin perheen päät ja kansan vanhimmat opettivat nuorukaisille niitä uskonnollisia perintömuistoja, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme asti.
"Kristittyjen sunnuntain tehtävä on täyttää samaa siveellisiä tarvetta kristinuskon kehittämässä parannetussa ja korkeammassa yhteiskunnan tilassa. Niinpä ei sitä enää vietetä luomisen muistoksi, vaan päivän muistoksi, jolloin hän, joka tuli kaikkia uudistamaan, nousi kuolleista. Juutalaisten sabbatti haudattiin Kristuksen kanssa, ja nousi jälleen hänen kanssaan kuolleista, mutta ei juutalaisena, vaan kristittynä juhlana, säilyttäen kaikki ne vanhan asetuksen määräykset, jotka olivat ihmisille tarpeelliset, laajempaa ja jalompaa vapautta suoden. Sunnuntai oli kristitylle maailmalle levon-, virkistyksen-, toivon-, riemun- ja hartaudenpäivä. Mutta sunnuntain tarkoituksen sai itsekukin vapaasti toteuttaa olojensa ja luonteensa mukaan."
"Niinpä kyllä", virkkoi Rob, "mutta eikö sinusta sunnuntain vietossa ole paljon joutavaakin."
"Mutta kuinka saamme selville, mikä on joutavaa ja mikä ei?" kysäsi
Maria.
"Käsittämällä päivän merkitystä", sanoin. "Minä käsitän sunnuntaita hyväksi, isälliseksi lahjaksi ihmisille, päiväksi, joka on erityisesti määrätty hänen siveellisen luontonsa kehittämiseksi. Sen tarkoituksena ei ole yksin ruumiillinen lepo, mutta myöskin siveellinen jalostuttaminen. Ruumiillinen lepo on juuri tämän tehtävän täyttäminen. Koko ihmissuku tuntee kipeätä parantumisen tarvetta, puhdistumisen ja henkisemmäksi tulemisen tarvetta, koko ihmiskuntaa uhkaa vaara vaipua ainoastaan eläimelliseen elämään aineellisten ponnistusten ja kevytmielisten huvitusten sortamana. Sananparren, 'asioita, jota voi toimittaa milloin tahansa, ei toimiteta koskaan', voi hyvällä syyllä sovittaa koko ihmiskuntaan. Siksipä taivaallinen isämme määräsikin yhden päivän korkeampien sielunvoimiemme kehitykseksi. Siksipä pitäisikin meidän sunnuntaina välttää kaikkia toimia, jotka ovat ristiriidassa Jumalanpalvelukselle ja sielunkehitykselle pyhitetyn päivän kanssa. Kaikissa perhetoimissa pitäisi tätä ottaa huomioon."
"Ja tarjota esim. kylmää päivällistä sunnuntaina", Rob virkkoi. "Se on ensimmäinen pykälä Marian uskonkappaleissa."
"On epäilemättä hyvin laupias ja hyvä työ vapauttaa keittäjäkin päiväksi kyökin kuumuudesta antamalla hänelle lepopäivän. Samasta syystä minua haluttaisi, mikäli mahdollista, supistaa sunnuntaina matkustamiset ja julkiset työt. Kuuluvathan näissä töissä tarvittavat lukuisat kädet ihmisolennoille, joiden oikeus sunnuntain laupiaasen lepoon on yhtä selvä kuin heidän ihmisyytensäkin. Olkoon heilläkin oma päivänsä, jolloin saattavat luoda silmänsä taivasta kohti."
Nyt puuttui vanhin naimisissa oleva tyttäreni, joka tähän asti oli ollut vaiti, puheesen.
"Mutta entäs pienokaisemme, niissähän se vastus on. Mikä työ pitää niitä alallaan sunnuntaisin! Jos siihen rupean, ei minulla itselläni ole mitään pyhärauhaa. Jos minun pitää puhella heidän kanssaan tai pidättää heitä leikkimästä, on sunnuntai pahin työpäiväni."
"Anteeksi, missä kohdassa raamattua kielletään lapsia sunnuntaisin leikkimästä?" sanoin. "Meitä kielletään työtä tekemästä, ja tiedämme syyn siihen, mutta hyppiväthän karitsat ja laulavathan leivosetkin sunnuntaina; niinpä ei lapsiltakaan, jotka vielä ovat puoleksi pikkueläimiä, voi vaatia että he viettävät sunnuntaita samoin kuin me kehittyneimmillä sielunvoimillamme. Opettakaamme heille uskontoa miellyttävässä, iloisessa muodossa, niin paljon kuin he väsymättä jaksavat sulattaa, ja pidättäkäämme heitä sitten muita häiritsemästä. Sanottakoon heille näin: 'Tänäpäivänä on meillä isoilla ajateltavana paljon kaunista ja ylevää, joka on meille hyvin tärkeätä, mutta te olette lapsia, te ette osaa lukea, ajatella, ettekä nauttia sellaisista asioista vielä, leikkikää sievästi ja somasti, älkää meitä häiritkö'.
"Se ei estä meitä ottamasta lapsia mukaamme kirkkoon, sillä se on hyvä tapa. Ja jos saarna on pitkä ja heidän käsitykselleen vaikea, saatamme pistää heidän käsiinsä pieniä sunnuntaikouluvihkosia. Onhan kohtuullista, että aikuisten tyydyttäessä sielunsa tarvetta, lapsetkin tekevät sitä omalla tavallaan, elleivät he ketään häiritse.
"Pyhäkoulu on lasten kirkko, ja onneksi näkyy se vuosi vuodelta kehittyvän hauskemmaksi. Minua suuresti miellyttää viime aikoina käytäntöön tullut tapa kaunistaa kouluhuonetta kasveilla, kukkasilla ja tauluilla lasten silmien viehätykseksi. Mitä enemmän tätä tapaa harjoitetaan, sitä miellyttävämmäksi tulee vuosien kuluessa sunnuntaipäivän muisto.
"Toivottavaa olisi, että sunnuntai olisi lapsille ilonpäivä. Uudet vaatteet, päähineet ja jalkineetkin, jotka lapsia niin ilahuttavat sunnuntaisin, tekevät hyvän vaikutuksen. Ne merkitsevät päivän juhlaksi, ja parempi on, että lapsi odottaa sunnuntaita pienten uusien kenkiensä vuoksi, kuin että hän vihaisi ja pelkäisi sitä sen väsyttävän pakon tähden. Antakaamme heille suurinta vapautta, samalla istuttaen heidän mieliinsä käsitystä päivän pyhyydestä. Tahtoisin että sunnuntai olisi lapsille kiitosjuhlana, eikä päivä, jolloin ovat kieltäymykseen ja jäykkään pakkoon tuomitut."
"Niinpä niin, tietysti", Rob sanoi, "mutta minä muserran aina Marian sydämmen, lukemalla sunnuntaina mitä mieleeni juolahtaa. Minun käsitykseni mukaan se, mikä on vahingoksi sunnuntaina, ei maanantainakaan ole hyväksi ja päinvastoin."
"Emme saa sitoa toisten ihmisten vapautta", minä virkoin, "kristinuskon jalo henki ei velvoita meitä mihinkään rajoituksiin sunnuntain suhteen. Tämä päivä on annettu käytettäväksemme samoin kuin raha, jonka hyvä isä antaa lapselleen sanoen:
"'Tässä saat, ota tämä, ja käytä se hyvin.' Poika, joka tuntee isänsä, tietää mitä isä tarkoittaa tällä sanalla, mutta rahan käyttäminen on hänen oman arvostelunsa alainen.
"Jos ihminen luulee että se tai tämä kertomus on hänelle kehittävää, lukekoon sen ja elköön häntä siitä moitittako. Vaikea on ihmisten eri luonteisiin nähden päättää, mikä on heille uskonnollista lukemista, mikä ei. Muutamiin vaikuttaa historian ja tähtitieteen tutkiminen enemmän uskonnollisesti kuin saarnan lukeminen. Väliin ovat aivot ja hermot sellaisessa väsymyksen ja rasituksen tilassa, että ne tarvitsevat keveämmän kirjallisuuden suomaa lepoa ja vaihtelua. Asiain näin ollen seuratkaamme tätä tarvetta. Tarvitseehan sielu kuten ruumiskin virkistystä."
Vanhin tyttäreni virkkoi tähän: "antaisitko lasten ja nuorison lukea romaaneja sunnuntaisin?"
"Yhtä hyvällä syyllä voisit kysyä: sallitteko heidän puhella muitten ihmisten kanssa sunnuntaisin? Mutta koska nyt ihmiset ovatkin sangen erilaisia, riippuu tämä siis siitä, minkälaisia he ovat. Toiset ovat kevytmielisiä ja pintapuolisia, toisilla on huonot periaatteet ja toisten vaikutus nuorisoon taas on kauttaaltaan hyvä. Niinpä romaanikirjatkin. Toiset ovat tyhjiä, toiset suorastaan vahingollisia ja vaarallisia, toiset taas siveelliseen ja uskonnolliseen henkeen kirjoitetut. Kun aine niissä on usein vilkkaasti ja hauskasti esitetty, tekevät ne lapsiin paljon syvemmän uskonnollisen vaikutuksen kuin pitkäveteiset saarnat ja esitelmät konsanaan. Kristuksen vertaukset ovat riittävänä todistuksena siitä, että runollisuus on usein paikallaan uskonnollisessa opetuksessa. Hyvä, uskonnolliseen henkeen kirjoitettu romaani tai runo, jonka miettimällä luemme, tuottaa aivan yhtä suurta hyötyä meille kuin mikään muu uskonnollinen kirja tahansa."
"Mutta" sanoi Maria, "etkö luule, isä, että liiallinen romaanin lukeminen saattaa olla vahingoksi?"
"Luulen kyllä", minä sanoin, "mutta kaiken tällaisen lukemisen suurin vaara on siinä, että se on niin pintapuolista, joten sielu tottuu huolettomuuteen ja laiskuuteen. Nuorisomme, lukee eniten vain huvikseen, ilman minkäänlaista todellista tarkoitusta silmämääränään. He antavat huolettomina virran huuhtoa ajatuksiaan, virran, joka ei jätä jälkeensä mitään hedelmiä tuottavaa ainetta, mutta alituisessa kuluttamisessa vie mukanaan ajatusten hyvän maaperän.
"Tällaisen lukemisen harjoittamista tekisi minun mieleni kieltää, eikä ainoastaan sunnuntaisin, vaan myös maanantaisin, tiistaisin ja kaikkina päivinä. Vastustamatta mitään erityistä kirjallisuutta sunnuntain luvuksi, esittäisin yleensä sääntönä että kaikki vain ajanvietoksi tapahtuva lukeminen, ilman minkäänlaista jalostuttavaa tarkoitusta, olisi vältettävä. Lukemista vastaan, joka ei synnytä mitään vakavia ajatuksia, mutta joka kuluttaa voimaamme ja intoamme, saattaen meidät pyhäpäivänämme turhia haaveilemaan, sitä lukemista vastaan tekisi minun mieleni sotia.
"Niinpä musiikissakin. En ymmärrä, miksi meidän sunnuntaina pitäisi rajoittua vain hengelliseen musiikkiin. Vakava, juhlallinen, syvä tai pateetillinen musiikki on yhteydessä ylevämmän henkisen luontomme kanssa, olkoon sitten hengellistä tai maallista musiikkia. Minuun esim. tekevät Beethovenin sonaatit paljon syvemmän uskonnollisen vaikutuksen kuin moni sävelteos, joka sanainsa ja nimensä mukaan on uskonnollista. Musiikkia tulee arvostella sen vaikutuksien mukaan."
"Jos sunnuntain tarkoituksena on meidän persoonallinen kehityksemme ja parannuksemme, en mene koskaan kirkkoon. Paljon mieluummin jään kotiin lukemaan."
"Kirkonkäymisessä on kaksi asiaa otettava huomioon", virkoin. "Ensin velvollisuutemme yhteiskunnan jäsenenä edistää sunnuntain tarkoitusta ja saattaa se kunnioitetuksi, toiseksi aikamme oikein käyttäminen omaksi siveelliseksi vaurastumiseksemme.
"Yhteiskunnan jäseninä tulisi meidän käydä kirkossa ja voimaimme takaa koettaa tukea uskonnon ulkonaisia muotoja ja menoja.
"Vaikka ihminen tuntisi itsensä sekä henkisesti että siveellisesti niin kehittyneeksi, että hänellä yksinäisyydestä olisi paljon enemmän hyötyä kuin seurakunnan yhteydestä, on hän kumminkin velvollinen vaikuttamaan seurakuntaan läsnäolollaan ja myötävaikutuksellaan. Mutta en luule kenenkään, kuinka rikaslahjainen hän lieneekin siveellisesti sekä henkisesti, ajan pitkään voittavan mitään laiminlyömällä julkista jumalanpalvelusta. Olen nähnyt monen, joka ylpeydessään on vetäytynyt pois kanssaveljistään ja heidän harrastuksistaan, heikontuvan siveellisesti ja silminnähtävästi taantuvan.
"Ne ihmiset taas, — ja niitä on paljon, — jotka pitävät sunnuntaita tavallisena työpäivänä sanoen että 'työ on rukous', ovat minusta harhatiellä. Ensinnäkin ei työskenteleminen ole rukousta. Se saattaa usein olla yhtä hyvä, välistä parempikin, mutta se ei ole kumminkaan sama. Samoin voisi matkalla oleva mies olla kirjoittamatta vaimolleen ja puolustautua sillä, että työskennellessään vaimonsa puolesta kirjoittaa hän hänelle. Työskenteleminen hänen puolestaan saattaa tosin olla yhtä suuri rakkauden osoitus kuin kirjoittaminen, mutta useimmat vaimot pitäisivät näitä kumpaakin seikkaa parempina kuin vain yhtä. Sitäpaitsi on varmaa että hyvin käytetty lepopäivä virkistää ruumista sekä sielua ja karkaisee koko ihmisen luontoa. Joka suo itselleen tämän lepopäivän kerran viikossa, työskentelee elämänsä aikana enemmän, kuin jos hän olisi sitä ilman.
"Muuan oppilas eräässä Ranskan opistossa, jossa tutkinnot ovat perin ankarat, oli kokemuksesta tullut siihen huomioon, että hän käyttämällä edellistä päivää täydelliseen lepoon, läpäisi paremmin tutkintonsa. Hänen aivonsa ja hermonsa jaksoivat täten piristyneinä toimia virkeämmin, kuin jos hän olisi viime hetkeen niitä jännittänyt. Ihmiset, jotka toimittavat laajoja monimutkaisia töitä, saattavat samoin todistaa sunnuntailevon vaikuttavan virkistävästi heihin.
"Luulen ihan varmaan, että ne kristityt, jotka tunnollisuudesta ja periaatteesta kääntävät ajatuksensa sunnuntaina pois maallisista huolista, seuraavat siten tietämättään terveyden tärkeimpiä ohjeita. Sillä vaikkei heidän siveellinen luontonsa siitä kehittyisikään, työskentelevät heidän aivonsa kumminkin virkeämmästi ja voimakkaammasti kaikilla eri aloilla. Sen vuoksi onkin määräys pyhäpäivän pyhittämisestä sovitettu käskysanoihin, jotka kaikki edustavat ihmiskunnan muuttumattomia tarpeita."
"Onpa vieläkin olemassa kohta uskonnossa, joka sietää miettimistä", sanoi vaimoni. "Tarkoitan vainajien suremista. Kristittyjen ja pakanain välillä olevan eron pitäisi, jos jossain, olla tuntuva näitten välttämättömien tapahtumain sattuessa, jotka aika ajoin katkaisevat perherenkaan. Minusta olisi kristinuskon erityinen tehtävä vuodattaa toivoa tällaisten tapahtumien aikana. Ja kuitenkin tuntuu minusta ikäänkuin monet voimassaolevat tavat, kuten suruharsoon verhoutuminen, huoneitten synkistyttäminen, ihmisseurasta luopuminen ja antautuminen katkeriin ajatuksiin ja valituksiin enentäisivät vain kymmenkertaisesti kuoleman synkkyyttä ja kauhua. Mitenkä saattavat pienet lapset tätä nähdessään uskoa hitustakaan totuutta löytyvän niissä lohduttavissa ja iloisissa sanoissa, jotka raamatussa puhuvat kuolemasta."
"Tämä aine ei ole helposti ratkaistu", vastasin. "Luonto näyttää hyväksyvän ulkonaisen surun ilmaisua kadottaessamme ystävämme. Kaikki kansat yhtyvät näissä osoituksissa, sillä ne huojentavat jossain määrin surua, ulkonainen elämämme puhuu sisällisen elämämme kieltä. Surupuvulla on omat etunsa. Se suojelee kantajansa tunteita ja aikaansaa osanottavaisuutta ja sääliväisyyttä häntä kohtaan; se säilyttää häntä monesta loukkauksesta ja tuskallisesta selityksestä ja antaa anteeksi monen semmoisen tavan laiminlyömisen, joka ei sovellu surun kanssa. Sen vuoksi en yhdykkään siihen ristiretkeen surupukuja vastaan, jota monet käyvät. Eihän sitä tarvitse vuosikausia kantaa. Ensimmäisinä murhekuukausina on sen käyttäminen paikallaan, sillä se säästää surevaa tungettelevaisuudelta, suoden hänelle rauhaa ja lepoa. Mutta pitemmän aikaa surupuvussa käyminen ja toisten ihmisten seurasta luopuminen kalliinkin ystävän vuoksi, on minusta vain sairaloista surulle antautumista, joka ei sovellu kristitylle."
"Tämä tapa saattaa mennä äärimmäisiin liiallisuuksiin", lausui vaimoni nyt. "Olen tuntenut nuoria tyttöjä, jotka koko ikänsä ovat käyttäneet surupukua, eivätkä koskaan ole ottaneet osaa seuraelämään koko tyttö-ikänsä kuluessa. Ensinnä pakoitti isän kuolema heitä käymään kolme vuotta surupuvussa ja karttamaan seuraelämää, sitten lisäsi veljen kuolema vielä kaksi vuotta heidän suruaikaansa, ja ennenkuin tämä murhekausi oli loppunut, vaipui joku kolmas heidän laajassa suvussaan kuolemaan, ja näin pitkitettiin tavanmukaista erakkoelämää. Mitähän se lapsi, joka on nähnyt elämää vain mustan suruharson lävitse, miettii kristittyjen opista elämän ja kuoleman suhteen. Sanomme uskovamme parempaan elämään, jonnekka rakkaat vainajamme kutsuttiin — sanomme uskovamme eroa lyhyeksi, jälleennäkemisen varmaksi, ja että ääretön rakkaus, joka on pannut meille tämän kuorman kannettavaksi, ei voi erehtyä. Mutta kristityt maahanpaniaiset tekevät usein sen vaikutuksen, ettei tämä koettelemus tulekkaan ylhäältä, vaan 'maan tomusta'."
"Mutta asia on nyt kerran niin", sanoi Rob, "että kuolema on jotain kamalaa, eikä se muuksi muutu. Sitä ei voi kiertää eikä kukkiin pukea, koko luonto sitä kammoo."
"Siksipä juuri", arvelin minä, "pitäisi kristittyjen välttää näitä liiallisia surun osoituksia, jotka vain enentävät ja syventävät tätä luonnollisen kauhun tunnetta. Miksi täytämme sielumme tuskallisilla ja synkillä kuolemankuvilla juuri sinä koettelemuksen hetkenä, jolloin sielu tarvitsee kaikki voimansa kohotakseen maan varjoista taivasta kohti ja vastaanottaakseen uskon taivaallisia sanomia. Miksi suljemme ystävällisen päivänpaisteen surevan huoneesta? Miksi verhoomme valkoisella harsolla jokaisen taulun, joka muistuttaa iloisia, kotoisia tunteitamme? Miksi annamme kodillemme jäykän, aavemaisen leiman ja teemme sen kylmäksi kuin ruumiin? Muutamissa suurissa kaupungeissamme on tapana, kuoleman vieraillessa talossa, sulkea kaikki ikkunat kadulle päin. Niihin solmitaan mustaa suruharsoa, ja ne jätetään sitten kuukausmääriksi tähän tilaan. Kuinka painostavalta mahtaakaan semmoinen talo tuntua, jossa kuoleman varjot noin yhäti liikkuvat! Se on hermojen ja aistimien kiihoittaminen uskontoa vastaan. Se tekee elämään ja sen velvollisuuksiin palaamisen vaikeaksi.
"Minä tahtoisin päivänpaistetta ja kukkia suruhuoneisiin, jotta ne olisivat vertauskuvina taivaallisista asunnoistamme, jonnekka rakkaamme ovat menneet. Olkoon kotimme iloinen ja uskonnollinen, olkoon se rakkauden, toivon ja kristillisen elämän elähyttämä, jotta tuleva elämä sen kautta jo täälläkin jossain määrin toteutuisi. Olkoon kotielämämme esikuva korkeammasta elämästä. Olkoon kotimme meille niin pyhä ja sen ilot ja surut meille niin pyhitetyt, että pyhyyden loukkauksetta saatamme kuvailla taivasta tämän saman kodin ylevämmäksi muodoksi — isän huoneeksi paremmassa maassa, jossa asuntoja on monta, jossa rakkaus on täydellinen ja ilo ijankaikkinen."
End of Project Gutenberg's Pikku haltijoita, by Harriet Beecher Stowe