IX.
”Oletko jo saanut Tuomon vapautuskirjeen valmiiksi ja allekirjoitetuksi”, kysyi Ofelia eräänä päivänä.
”En vielä”, vastasi S:t Claire lukien sanomalehteä.
”Se on pahasti”, sanoi neiti totisesti; ”sinun pitäisi rientää.”
”No miksikä niin?”
”Saattaisithan kuolla sitä ennen. Ja kuinka silloin kävisi rehellisen Tuomon?”
”Mitä ajattelet, serkku”, kysyi S:t Claire kummastuneena. ”Onko minussa mielestäsi keltakuumeen tai koleran oireita?”
”Ei, sitä en tarkoita. Mutta voihan kuolema tulla millä hetkellä tahansa.”
S:t Claire meni verannalle. Sana kuolema soi niin kummalta hänen korvissaan. Hän kulki edestakaisin mietiskellen sen syvää sisältöä.
Toisella puolen verantaa istui Tuomo tavaellen raamattuaan puoliääneen. S:t Claire istuutui hänen viereensä ja tarjousi lukemaan hänelle.
Tuomo osotti erästä paikkaa, jonka hän oli merkinnyt, ja S:t Claire luki syvällä, sointuvalla äänellään vertauksen viimeisestä tuomiosta. Hän pysähtyi usein ikäänkuin paremmin syventyäkseen tähän kaikessa yksinkertaisuudessaan suuremmoiseen kertomukseen.
Hän oli koko illan hyvin hajamielinen ja asettui vihdoin pianon ääreen. Siinä hän sävelissä ilmaisi kaiken kaihonsa ja epätoivonsa. Hän ihan kuin puhui itsekseen siitä, jota ei sanoilla voinut kellenkään ilmoittaa.
Soiteltuaan etsi hän nuottia ja rupesi laulamaan erästä latinalaista virttä, jota hurskas äiti-vainajansa usein oli laulellut. Nytkin tuntui hänestä siltä, kuin äiti olisi ollut hänen läheisyydessään, kuin äiti oikeastaan olisikin laulanut.
Tuomo oli vähitellen lähestynyt. Vaikka hän ei ymmärtänytkään vieraskielisiä sanoja, oli itse se tapa, millä S:t Claire esitti laulun, syvästi vaikuttanut häneen, pannut hänen sydämmensä värähtelemään.
Laulun loputtua otti S:t Claire hattunsa ja meni kävelemään. Tuomo istuutui verannalle.
Ilta oli viehättävän kaunis. Kuu hopeoi puut ja käytävät ja teki suihkulähteen vedestä miljoonia hohtokiviä.
Tuomo ajatteli siinä istuessaan kotiansa ja kuvitteli, kuinka pian hän saisi palata sinne. Kun hän kerran oli päässyt vapaaksi, tahtoi hän työllään myöskin lunastaa vaimonsa ja lapsensa. Tyytyväisyydellä hän katseli voimakkaita käsivarsiaan. Pian ne olisivat hänen omansa ja hän saisi itse nauttia niiden työn hedelmiä. Tuomo muisteli myöskin nuorta, jalomielistä isäntäänsä ja rukoili hänen autuutensa ja sielunrauhan puolesta. Nuoresta isännästä kääntyivät ajatukset rakkaaseen pikku Evaan, joka nyt oli enkelinä taivaan ilossa. Kuvitellessaan sekä nykyisiä että tulevia asioita edestakaisin kävivät hänen silmänsä raskaiksi ja hän nukahti. Mutta vielä unessakin liikkuivat samat kuvat hänen sielussaan. Hän näki Evan tulevan vastaansa seppelöitynä ja säteilevänä. Silmissä oli taivaallinen loiste ja kultainen kehys ympäröi hänen päätään. Mutta sitte hän yht’äkkiä katosi ja Tuomo heräsi siihen, että porttia jyskytettiin.
Hän kiirehti avaamaan ja näki portin takana useita miehiä, jotka raskain askelin astuivat sisään kantaen pitkään vaippaan käärittyä ihmisruumista. Kun lyhdyn valo lankesi makaavan kasvoihin, päästi Tuomo hirmuisen hätähuudon, joka kaikui läpi kaikkien holvikäytävien. Hän oli tuntenut isäntänsä.
S:t Claire oli kävelyretkellään poikennut erääsen kahvilaan silmäilläkseen iltalehteä. Lukiessaan syntyi viereisessä huoneessa tappelu kahden päihtyneen kesken. S:t Claire ja jotkut muutkin menivät eroittamaan heitä ja juuri kun hän oli vääntämäisillään puukon toisen kädestä, sai hän siitä syvän iskun.
Talo täyttyi pian valituksilla ja hätähuudoilla. Palvelijat heittäysivät lattialle, repivät tukkaansa tahi juoksivat kauhistuneina paikasta toiseen.
Lääkäri tuli ja tutki haavaa. Mutta jo hänen kasvonsa kertoivat, että kaikki toivo oli turha. Hän sitoi kuitenkin haavan ja määräsi palvelijat poislähetettäviksi, jotta sairas saisi olla hiljaisuudessa.
S:t Claire avasi silmänsä ja katsahti orjaraukkoja, joita nyt väkisin koetettiin saada väistymään. Hänen kasvoissaan kuvastui syvä säälin ja surun tunne.
Hetken perästä kävi hän Tuomoon kiinni, joka oli laskenut polvilleen herransa viereen, ja sanoi:
”Tuomo ystäväni.”
”Mitä herra tahtoo?” kysyi Tuomo.
”Minä kuolen, Tuomo”, sanoi S:t Claire matalalla äänellä. ”Rukoile minun edestäni!”
Ja Tuomo rukoili koko sydämmensä lämmöllä ja hartaudella rakkaan poismenevän isäntänsä edestä. Se oli todellakin rukous täynnä surua ja kyyneliä, mutta myöskin palavaa intoa.
S:t Claire ummisti silmänsä, huulet värähtelivät ja hän toisti hiljaa itsekseen äsken laulamansa latinalaisen virren sanoja.
”Hän hourii”, sanoi lääkäri.
”En houri”, sanoi S:t Claire selvään, ”vihdoinkin olen päässyt rauhaan.”
Tämä ponnistus teki lopun hänen voimistaan. Kuolon kalpeus levisi vähitellen hänen kasvoilleen; hän kuiskasi: ”äiti”, ja veti viimeisen hengenvetonsa.