VIII.
Evalla oli oma huone, joka niinkuin muutkin huoneet johti verannalle. Tänne S:t Claire oli hankkinut kaikkia, mikä suinkin viehättää silmää ja ilahuttaa mieltä.
Siellä oli tauluja ja marmorikuvia, bamburuoko-sohvia ja -tuolia, pieni kirjoituspöytä täynnä pikkukaluja, pehmeitä mattoja ja hienoja uutimia.
Tässä sievässä huoneessa lepäsi Eva tästälähin suurimman osan päivää. Hän makasi tavallisesti pienellä sohvallaan ikkunan ääressä ja katseli suurilla kirkkailla silmillään järven kimaltelevia aaltoja.
Koko talon väki kaipasi hänen keveitä askeliaan, jotka aina ennen kuuluivat puutarhassa ja verannalla. Eva oli ollut heidän ilonsa ja auringonpaisteensa ja siksi he nyt kaikki surulla ja osanotolla seurasivat hänen tilaansa ja tekivät mitä voivat ilahuttaakseen häntä. Joka aamu hän näiltä ystäviltään sai kauniita kukkavihkoja, Topsykin koetti parastaan järjestäessään kukkia Evan kamaria varten, ja Tuomo oli onnellinen, kun lämpiminä päivinä sai kantaa pientä sairasta joko verannalle tahi puutarhaan orangepuiden varjoon ja laulella hänen lempilaulujaan.
Eräänä päivänä pyysi Eva Ofelia tätiä leikkaamaan osan hänen kiharoistaan, sillä hän tahtoi jaella niitä ystävilleen muistoksi. Ofelia tuli saksineen ja pian oli Evalla syli täynnä pitkiä kiharoita, joita hän vakavasti katseli ja punoi laihojen sormiensa ympäri. Vähä väliä hän myöskin loi katseensa isäänsä, joka seisoi siinä synkän näköisenä huulet kokoon puristettuina.
Kun kaikki oli leikattu, viittasi hän isäänsä tulemaan luoksensa, ja sanoi: ”Rakas isä, voimani vähenevät päivä päivältä ja minä tiedän että kuolema on lähellä. Minulla olisi niin paljon sanottavaa ja tehtävää, mutta se on niin vaikeata, kun et sinä koskaan tahdo kuulla puhuttavankaan näistä asioista. Mutta sallippa nyt, että puhun.”
”Kyllä sallin”, vastasi S:t Claire ja peitti silmänsä toisella kädellään tarttuen toisella Evan pieneen kuumaan käteen.
”Minä soisin, että palvelijamme kokoontuisivat tänne, sillä minulla olisi vähän puhuttavaa heille.”
Sana lähetettiin, ja hetken päästä olivat kaikki palvelijat kokoontuneet Evan huoneeseen. Siellä vallitsi pari minuuttia haudan hiljaisuus. Kukin katseli huoaten ja päätään pudistaen ennen niin kukoistavaa pikku neitiä, joka nyt laihana ja läpikuultavana lepäsi sohvallaan. Eva kohottausi hiukan ja katseli kauvan ja vakavasti kutakin.
”Minä olen kutsuttanut teidät tänne siksi, että rakastan teitä kaikkia”, sanoi Eva. ”Minulla olisi teille jotakin sanomista, jota en tahtoisi teidän unhottavan.... Pian minä jätän teidät. Parin viikon päästä ei minua ole enään.”
Tässä katkasi haikea itku ja valitus Evan puheen.
Hän odotti hetken ja jatkoi sitten heikolla äänellään: ”Minä tahdon kertoa teille, että on olemassa ihana suloinen maailma, jossa Jesus asuu. Minä menen nyt sinne, mutta te voitte myöskin päästä sinne. Se on luotu kutakin varten. Jokainen voi tulla enkeliksi ja iloita siellä lakkaamatta..... Mutta jos tahdotte sinne, pitää teidän elää, niinkuin kristittyjen. Kyllä Jesus teitä auttaa. Rukoilkaa häneltä apua, lukekaa hänen sanaansa....”
Lapsi keskeytti puheensa, katseli sääliväisesti kuulijoitaan ja jatkoi sitten surullisesti:
”Voi teitä raukkoja, ettehän te osaakaan lukea!” Ja Eva painoi päätään sohvaa vasten ja itki.
”Sama se”, sanoi hän viimein päätään kohottaen ja hymyillen ystävällisesti kyynelten kesken. ”Minä olen rukoillut teidän edestänne ja tiedän, että Jesus auttaa teitä, vaikk’ette osaakaan lukea. Toimittakaa niin, että usein saatte kuulla raamattua luettavan ja seuratkaa sen oppia! Silloin toivon tapaavani teidät kaikki taivaassa.”
”Amen”, sanoi Tuomo vakavasti ja siihen yhtyivät muutkin.
”Minä tiedän, että te kaikki rakastatte minua. Te olette osottaneet minulle paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä ja nyt minä tahtoisin antaa teille pienen muiston. Tässä on kullekin kihara minun hiuksistani. Kun katselette sitä, niin muistakaa, että minä rakastin teitä ja että minä olen mennyt taivaaseen, jossa halajan teidät tavata.”
Mahdoton on kuvata sitä mielen liikutusta, joka seurasi näitä Evan sanoja. Kaikki tulivat hänen luokseen ottaaksensa hänen kädestään tämän viimeisen rakkauden osotteen. He lankesivat polvilleen, nyyhkyttivät ja itkivät, suutelivat hänen vaatteitaan ja sopersivat siunauksia ja lempeitä sanoja.
Kun kukin oli saanut lahjansa, antoi Ofelia merkin, että he kaikki siirtyisivät pois, sillä hän pelkäsi sairaan liiallista rasitusta.
Loppu lähestyi, vaikka välistä oli hetkiä, jolloin Eva näytti niin virkeältä ja iloiselta, että hänen isänsä jo taas rupesi toivomaan. Eva vaan itse ei toivonut. Hän tunsi niin varmaan kuoleman lähestymisen. Oli aivan kuin hän sielussaan olisi kuullut taivaallisen kutsunnan ja nähnyt tulevan ihanuuden.
Tuomon kanssa hän usein puhui näistä asioista ja tämä vanha ystävä ymmärsi hänet paremmin kuin kukaan muu. Viimein Tuomo ei enää malttanut nukkua omassa pienessä suojassaan, vaan makasi kaiket yöt verannalla ollakseen heti valmis niin pian kuin ratkaiseva hetki läheni.
Ja eräänä yönä, kun Ofelia valvoi Evan vuoteen ääressä, huomasi hän lopun olevan käsissä. Hän meni heti Tuomoa herättämään ja pyysi häntä hakemaan lääkäriä. Sitte hän naputti S:t Clairen ovea ja käski hänet sairaan vuoteelle. Tämä öinen kutsu teki häneen sellaisen vaikutuksen, kuin olisi hän jo kuullut heitettävän multaa armaansa kirstulle.
Hän kiirehti paikalla ylös, tuli Evan huoneeseen ja nojautui hänen vuoteensa yli. Hänen sydämmensä oli seisattua nähdessään kuoleman leiman lapsensa kasvoilla. Nyt oli siis kaikki toivo turha. Evan kasvojen ilme ei enää ollut tämän maailman, vaikka hän vielä hengitti.
Muutaman minuutin päästä tuli Tuomo lääkärin kanssa. Tämä katseli sairasta tarkasti ja kysyi sitten kuiskaavalla äänellä: ”Milloinka tämä muutos tapahtui?”
”Puoliyön aikana”, vastasi Ofelia.
Vähitellen joutui koko talonväki liikkeelle ja verannan lasiovien takaa katseli levottomia kasvoja ja kyyneleisiä silmiä.
”Voi, jospa hän vielä heräisi ja puhuisi, vaikka vaan kerran”, vaikeroi S:t Claire.
Suuret siniset silmät aukenivat, hymy levisi kasvojen yli, hän koetti kohottaa päätään ja puhua.
”Eva, oma lemmikkini, tunnetko minut?”
”Rakas isäni”, sanoi lapsi tehden viimeisen ponnistuksen ja kiersi kätensä hänen kaulansa ympäri. Mutta hetken päästä ne putosivat hervottomina alas ja S:t Claire näki noissa rakkaissa kasvoissa kuoleman kamppauksen ja kuuli hänen harvan ja raskaan hengenvetonsa. ”Tämä on hirveätä”, valitti S:t Claire ja puristi Tuomon kättä tuskin tietäen, mitä teki. ”Tämä kerrassaan tappaa minut.”
Kyyneleet kiersivät Tuomon silmissä, kun hän siinä piti isäntänsä kättä ja katseli vuoteella lepääviä kalpeita kasvoja.
”Jumalan kiitos, nyt se on ohitse”, sanoi hän viimein. ”Katsokaa häntä!”
Kaikki tuska oli loppunut. Vapautunut henki oli päässyt kotia ja lapsen kasvoissa kuvastui tyyneys ja taivaan rauha.
Taulut ja veistokuvat Evan huoneessa olivat peitetyt valkeaan suruharsoon ja uutimet vedetyt ikkunan eteen. Eva lepäsi vuoteellaan sellaisessa valkeassa leningissä, joita hän aina eläissään oli käyttänyt. Uutimien kautta syntynyt ruusuinen valo loi lämpimää punaa kuolon kalpeille kasvoille, pitkät silmäripset varjostivat hienoja poskia ja pää oli hiukan sivullepäin käännetty, aivan kuin luonnollista unta nukkuvan.
S:t Claire käveli kuin unissaan, ei välittänyt mistään, ei kuullut mitään, seisoi vaan tuntikausia tytärtänsä katsellen. Häneltä kysyttiin, koska maahanpaniaisia oli vietettävä, mihin Eva oli pantava y. m., mutta hän ei puuttunut ollenkaan näihin asioihin.
Ofelia piti huolta kaikesta. Hän koristeli palvelijain kanssa Evan huonetta ja poisti siitä tuoksuvien kukkain avulla kaiken synkkyyden. Evan pöydällä oli ihania ruusuja ja kamarineiti järjesti aistikkaasti afrikalaisia jasmiineja hänen vuoteelleen.
Juuri kun kaikki oli valmista, astui Topsy sisään silmät itkusta turvoksissa. Kamarineiti viittasi häntä menemään tiehensä, mutta Topsy läheni siitä huolimatta vuodetta.
”Annappa minunkin tulla tänne! Minulla on niin kaunis ruusu, jonka tahtoisin laskea Eva neidin vuoteelle.”
”Mene tiehesi”, tiuskasi neiti harmistuneena.
”Anna hänen olla”, sanoi S:t Claire yht’äkkiä. Hän oli seisonut syrjemmällä ja kuullut koko keskustelun.
Kamarineiti vetäytyi nyt pois ja Topsy tuli laskemaan kukkansa kuolleen jalkain juureen. Sitte hän äkisti heittäytyi lattialle, itki ja parkui ääneen.
Ofelia riensi huoneeseen, nosti hänet lattialta ja koetti saada vaikenemaan, mutta turhaan.
”Voi, Eva neiti, voi jos olisin kuollut hänen kanssaan!”
”Rauhoitu, hyvä lapsi”, pyysi Ofelia. ”Eva on nyt enkelinä taivaassa.”
”Mutta minä en saa häntä enää koskaan nähdä”, nyyhki Topsy, ”ja hän oli ainoa, joka sanoi rakastavansa minua. Nyt ei ole enää ketään... Voi, ett’en olisi syntynytkään! Mitä minusta nyt tulee?”
Lapsi raukan suru ja epätoivo oli niin liikuttava, että S:t Claire ja Ofelia seisoivat kyynelsilmin ja Ofelia koetti lohduttaa häntä kaikin tavoin.
”Topsy rukka, älä ole noin murheellinen! Minäkin pidän sinusta, vaikk’en olekaan tämän pikku vainajan kaltainen. Kyllä koetan auttaa sinua, että tulet kelpo ihmiseksi.” Neidin kyyneleet ja värähtelevä ääni puhuivat enemmän kuin sanat. Siitä asti hän voitti tuon hyljätyn lapsen luottamuksen ja rakkauden.
Hautajaisia valmistettiin, ihmisiä tuli ja meni. Kaikki olivat mustiin puetut ja puhuivat matalalla äänellä. Eva pantiin pieneen kirstuunsa ja kannettiin hautaan, joka oli kaivettu puutarhaan turvepenkin viereen, missä hän niin usein oli istunut.
Mutta kun kaikki muut itkivät ja valittivat, seisoi Evan isä haudan partaalla kuivin silmin. Hänen sydämmensä oli niin rikki murrettu, ett’ei ollut kyynelistä lievitystä.
Kaikki S:t Clairen harrastukset olivat tavalla tai toisella olleet kiintyneet Evaan. Häntä varten hän oli tehnyt työtä, häntä varten hoitanut omaisuuttaan, tehnyt parannuksia ja muutoksia, ja kun häntä nyt ei enää ollut, tuntui kaikki niin sanomattoman tyhjältä ja joutavalta.
Hänen elämänsä keskus oli poissa, ei ollut enää mitään toimitettavaa ja tehtävää.
Oli kuitenkin yksi asia, johon S:t Claire vähitellen ryhtyi. Hän rupesi valmistaviin toimeenpiteisiin Tuomon vapauttamista varten, joka oli tapahtuva niin pian, kuin kaikki lailliset muodot oli saatu täytetyiksi.
Sillä aikaa hän seurusteli Tuomon kanssa yhä ahkerammin. Ei hänestä kukaan niin paljon muistuttanut pikku Evasta, kuin tämä uskollinen palvelija, ja siksi hän alituisesti tahtoi häntä seuraamaan itseänsä. Ja Tuomo palkitsi nuoren isäntänsä ystävyyden osoittamalla rajatonta hellyyttä ja kiintymystä.
Mutta vaikka hän rakastikin isäntäänsä, oli hän kuitenkin iloa säkenöivin silmin kuullut pääsevänsä vapaaksi.