KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Nuori tieto-viisas.
Nuori nainen, joka istui ja luki kirjoitus-lampun ääressä, katsahti ylös meihin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja yksivakaisuutta. Hänen kastanjan ruskeat hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, à la Rosa Bonheur, hänen poskillansa hohti terveyden pune ja nuot suuret, harmaat silmät osoittivat tyyntä päättäväisyyttä ja suurta tarkastus-voimaa. Kasvultansa oli hän keskinkertaista lyhempi.
Huoneen yksinkertaiset huonekalut näkyivät olevan sopu-soinnussa tuon nuoren tieto-viisaan luonteen kanssa. "Herra Henderson", sanoi neiti Eva, esiteltyänsä minut ja istuttuamme, "te olette nyt neiti Ida van Arsdel'in vastaan-otto huoneessa, jossa isäni ja Ida yhdessä pitävät valtikkaa, ja niinkuin näette, on se pyhitetty menneiden aikojen muistolle. Täällä on kaikki ne vanhat huonekalut, jotka isällä oli naimisiin mennessänsä. Isä parka! Hän on askel askeleelta pakoitettu koristeihin ja ylellisyyteen, kunnes nämät olivat ainoat jäännökset hänen vanhoista huonekaluistansa, ja niille valmisti Ida turva-paikan. Uskotteko, että tämä on ainoa huone, jossa isämme viihtyy! Näette, hän on syntynyt maa-kartanossa, ja häneen on tuo taipumus yksinkertaisuuteen aivan juurtunut. Mutta eikö tämä Idan pyhyys ole mielestänne aivan kuin säästö-huone vanhoille huonekaluille?"
"Ei, täällä on hyvin miellyttävää", vastasin minä.
"Minä rakastan näitä vanhoja huonekaluja", sanoi Ida. "Rakastan kaikkea yksinkertaista ja olen aivan kyllästynyt hentouteen, ylöllisyyteen ja liialliseen mukavuuteen. Me naiset kuihdumme höyhen-polstarilla ja tukehdumme nykyajan ylellisyydestä. Mutta minä tahdon pitää ruumiini ja sieluni terveenä niinkau'an kuin elän, voidakseni toimittaa jotakin; sentähden en tahdo itse, enkä salli muidenkaan hemmoitella itseäni. — Tuosta muistuu mieleeni, herra Henderson", jatkoi Ida, "sallikaat minun kiittää teitä kirjoituksestanne 'Talvitiessä' 'nykyajan naisista'. Se on oivallinen kappale ja vaikuttaa varmaankin paljon".
"Ja minä", sanoi Eva leimuavalla vilkkaudella, "minä tahdon sanoa teille, ett'ette laisinkaan tunne meitä suuren-maailman tyttöjä. Emme me ole tuollaisia surkeita höpäköitä, joina te meitä pidätte ja siinä teette vallan väärin, että ajatte meidän syyksi kaikki seura-elämän hulluudet".
"Minä vakuutan, neiti Eva", sanoin minä ihmetellen hänen intoansa, "ett'en tiedä lausuneeni mitään, joka antaisi teille oikeutta tuollaiseen otaksumiseen".
"Ette, luonnollisesti! Te olette ainoastaan käyttäneet noita läpikuluneita lause-parsia, samoin kuin muutkin moralin saarnaajat, jotka ovat niin tottuneet esittelemään meitä tyttö-parkoja viallisiksi, ett'eivät he enään huomaakaan koska sen tekevät. 'Muotinukkeja', 'perhosia', ynnä monta muuta kauniisti sointuvaa lausepartta, käytetään moralin ja kielen kiihoittavana kaunistuksena ja me, nykyajan tytöt, me olemme syypäät kaikkeen pahuuteen, joka tapahtuu maailmassa. Mutta minä väitän, että nykyajan naiset eivät ole hituakaan huonommat nykyajan miehiä ja enpä todellakaan ymmärrä miks'ei moralin-saarnaajat yhtähyvin valitse heitä saarnainsa esineiksi".
"Mutta minä en voi muistaa sanoneeni mitään tuollaista", sanoin hämmästyneenä.
"Olette kyllä. Ette ainoastaan te, vaan jokainen muukin, joka istuu kirjailemaan ja saarnaajan äänellä koettaen parannella yhteiskunnan vikoja, puhuu meidän ylellisyydestämme puvussa, meidän tuhlaavaisuudestamme, meidän hulluuksistamme ja sydämettömyydestämme. Me, muka, petämme ja saatamme mies-parat perikatoon! Se on tuo vanha kertomus Aatamista: 'Eva minut petti!'"
"Huomaattehan", sanoi Ida, "että Evalla on paha omatunto; sepä hänet tekeekin niin arkatuntoiseksi".
"Se on kyllä totta", vastasi Eva. "Minä elän maailman tohussa; Ida on siitä vetäynyt pois, senpätähden hän voipi istua levollisena ja matkia aina vaan: 'johan minä sen sanoin teille'. Mutta minä, joka elän ulkona maailmassa, olen vakuutettu, ett'ei puolikaan siitä, mitä meistä sanotaan, ole totta, ja juuri tämä vakuutus saattaa minut niin ankarasti vastustamaan kaikkea, mitä meistä lausutaan liiaksi. Mutta jospa kaikki olisikin totta, niin me emme ole siihen syylliset. Suuressa maailmassa kuljemme eteenpäin aivan kuin rautatien-vaunussa, ja emme voi estää, että väliin matkustamme sellaisienkin seutujen läpi, jotka eivät meitä miellytä".
"Voisittehan te nousta pois jossakin pysähdys-paikassa", lausui Ida.
"Niinpä kyllä; mutta siihen vaaditaan lujaa päättäväisyyttä, kun kaikki muut vaunussa varoittavat meitä ja nauravat meille. Minä en luota kyllin itseheni voidakseni tätä tehdä, ja pysyn sentähden alallani vastoin tahtoanikin, vaikka kyllä toivon, että kaikki olisimme paremmalla uralla, kuin olemme".
"Tämä on seuraus pintapuolisesta kasvatuksesta, joka jo lapsuudessa opettaa naiselle, että hänen tulee ainoastaan olla kaunis ja viehkeä, ja joka totuttaa hänet pitämään itseänsä kukkana, jonka korkein tarkoitus on miellyttää, ihastuttaa".
"Minä myönnän, että olemme heikkoja, että rakastamme kauneutta, rikkautta ja ylellisyyttä", sanoi Eva, "mutta meidän sisimmässä löytyy toki jotakin parempaakin, enemmän kuin miehet tahtovat myöntää. Muistuu mieleeni, että muuan kirjailija sanoo tekevämme väärin, jos väitämme, että huvin ja palkinnon toive innostuttaa miestä sankaritöihin. Vähimmälläkin kuolevaisella on aina jotakin jalompaa. Köyhimmällä sotilaallakin, joka palkan edestä antaa tappaa itsensä, on sotilas-kunniansa, joka hänet kohoittaa yli jokapäiväisen orjallisen työn, huonon voiton tähden. Väärin on väittää, että mukavuus ja ylellisyys houkuttelee miestä, sillä hän antautuupi vaivoihin ja itsensä-kieltämiseen, jos vaan hänen sisempi, korkeampi henkinen elämänsä on herätetty. Sytytä tämä kipinä, ja huomaa miten siitä pian syttyy liekki, joka polttaa tuhkaksi kaikki huonot perusteet! Tämän voimme yhtä hyvin sanoa naisista kuin miehistäkin", jatkoi neiti Eva, hehkuvin poskin, "sillä vaimo voi yhtä hyvin kärsiä vastuksia kuin mieskin, ja tosi-naista ei houkuttele mukavuus eikä ylellisyys. Kukin tosi-nainen tunteekin tämän sydämensä sisimmässä ja tämä tukahdutettu tunne onkin syynä moneen suruun naisen elämässä. Te miehet olette tilaisuudessa tätä ilmaisemaan — se on teillä suuri etuus. Te olette kutsutut sankareiksi, teidän aikanne tulee ennemmin tahi myöhemmin, mutta me hautaannumme jokapäiväisyyden ja vähäpätöisyyksien alle".
"Ja kuitenkin, neiti Eva", sanoin minä, "en usko että me olemme paljoa onnellisemmat kuin te naiset. Useimmille miehille on elämä täynnä halpoja pyrinnöitä, jotka eivät itsessänsä sisällä mitään suurta, ylevätä, jalostuttavaa, ja jos emme opi itse jalostamaan jokapäiväisyyttä ja siihen vuodattamaan jaloa henkeä, niin täytyy meidän kulkea elämän läpi, voimatta saattaa tätä jalompaa halua ilmiin. Tässä nainen onnistuu paremmin kuin me miehet ja huomattava etuus on naisella tuo kyky tehdä elämän ja vieläpä itse sen vähäpätöisyydetkin idealisiksi".
Keskustelumme keskeytyi, kun herra van Arsdel astui huoneesen, joukko sanomalehtiä kädessä.
"Nuorisolla on varsin hupaista tuolla sisällä", sanoi hän ja asetti silmä-lasit nenällensä; "senpätähden tulin tänne saadakseni rauhassa lukea lehteni".
"Samaapa isä sanoo jok'ainoa ilta", muistutti Eva.
"Niin, herra Henderson", sanoi herra van Arsdel ystävällisesti, "näetten, Ida ja minä viihdymme täällä erittäin hyvin, sillä tässä pienessä sopessa on juuri samat huonekalut, jotka vaimollani ja minulla olivat, kun häitämme vietimme. Nämät huonekalut ovat minun vanhoja ystäviäni, minä pidän niistä varsin paljon, enkä tahdo lähettää niitä huutokaupalla myytäviksi, vaikkapa ovatkin vähän kömpelömäisiä".
"Ja pidäthän ne aina, rakas isäni?" sanoi Eva ja kietoi hyväellen käsivartensa hänen kaulallensa. — "Mutta tulkaa nyt herra Henderson; tuo iloinen seura varmaankin kaipaa meitä".
Minä nousin ylös, jäähyväiset jättääkseni.
"Herra Henderson", sanoi Ida, "minä en tahdo kauemmin pidättää teitä salonki-elämästä; mutta muistakaa, että te voitte tulla tänne koska vaan haluatte saada rauhallisesti keskustella. Meistä pian tulee hyvät ystävät", sanoi hän ojentaen minulle kätensä ruhtinattaren tavoin.
"Te suotte minulle liian suuren kunnian, neiti van Arsdel", vastasin minä.
"Tulkaa, tulkaa herra Henderson", sanoi Eva; "me emme voi sallia että meidän etevä kirjailija piileilee erityisessä huoneessa. He odottavat teitä, sillä olen luvannut esitellä teidät kumminkin parille tusinalle tyttöjä".
Äkkiä olin tämän iloisen, viehättävän ruusutarhan loistavassa keskuudessa, jossa kauneus ja ihanuus olivat vallan päällä. Vieraissa maissa olin isänmaallisella ylpeydellä nauttinut siitä ihastuksesta, jonka maani naiset ovat herättäneet. Amerikan naisien kauneus on sanan-parreksi joutunut, ja Newyorkin nuorien naisien seurassa hurmautuu silmämme nähdessään heidän suloutensa ja ihanuutensa.
Ulkomaalaiset moittivat meidän naisiemme käytöstapaa; mutta itse luonne vapaa-valloissa antaa naisillekin suuremman vapauden kuin perustus-laillisissa valtioissa. Ei löydy mitään hovia eikä mitään ylimys-säätyä, joka säätäisi lakia Amerikan hienoimmille perheille. Itseomaista vapautta arvosteluissa ja toimissa opimme joka koulussa, sitä me hengitämme ilmastakin. Kukin amerikalainen nainen tuntee sisällisen ylhäisyytensä, voimansa ja mahtinsa ja uskaltaa sentähden tehdä paljon, jota muiden maiden naisille ei sallita.
Mutta jos ken tahtoisi väärinkäyttää tätä teeskentelemätöintä vapautta, niin piankin huomaisi, että Dianalla on nuolensa tallella, ja että hänen käyntinsä on vapaa ainoastaan sentähden, että hän on voimakas, tuntee itsensä ja asemansa yhteiskunnassa.
Keskustelu oli vilkkaimmallansa. Siinä viskeltiin kaikki mitä taivaassa ja maan päällä löytyy toiselta kauniilta huuli-parilta toiselle, lhanimmalla ja miellyttävimmällä logikalla keskusteltiin tässä saarnoista, seuraelämästä, köyhäin-kouluista, teaterista, vaimon oikeuksista, muoti-väristä ja monesta muusta päivän tärkeimmästä kysymyksestä. Kello 11 olin jällensä kadulla tuon väsymättömän Jim'in kanssa, joka laulellen ja vihellellen käveli vieressäni, valppaana ja raittiina kuin aamu-rastas. Päätäni huimasi, nyt olin joutunut seura-elämään — onnekseniko tahi onnettomuudekseni? sen pian huomaamme.