VIIDESTOISTA LUKU.
Minä näen ilmestyksen.
"Kuules, Harry, tahdotko tutustua Newyorkin kauniiden impein kanssa?
Jos tahdot, niin minä saatan sinut jäljille".
"Todellaki?"
"Niin, todella; tänä ehtoona menen taloon, jossa niitä löytyy suuri paljous — — se on kaunis rakennus Fifth Avenue'lla — — siellä on paljon kauniita, viehättäviä neitosia. En tiedä vielä kenen heistä minä otan. Tahdotko tulla kanssani heitä katsomaan?"
Jim seisoi peilin edessä, hiuksiansa silitellen ja kaulahuivinsa solmua parannellen.
"Sinä olet itserakas keikari, Jim!" sanoin minä.
"Ja miksikä en olisi keikari? Naiset juoksevat melkeen syliini ja ainoastaan keikastelijaa arvostelevat he. Tule pois nyt, äläkä istu siinä ja kirjoittele kaiken iltaa. Tule kanssani, niin näytän sinulle Newyorkin kaasun-valossa".
"En joudu nyt; minun täytyy ensin lopettaa tämä kirjoitukseni 'Talvitiehen'. Saammepa olla ahkerat jotakin ennättääksemme. En uskalla vielä ruveta neitosia katselemaan sillä ensin täytyy hankkia varoja joilla vaimonsa voipi elättää".
"Enpä voi ymmärtää, miks'ei nuori mies ko'e käyttää kauneuttansa hyväkseen niin paljon kuin mahdollista! Minä voin vakuuttaa, että tässä kaupungissa löytyy viehättäviä impyeitä, jotka voivat auttaa sinua paljoa enemmän kuin kymmen-vuotinen kirjoittelemisesi. Mikä hulluus istua ja hikoilla jonkun raskaan työn ääressä mieluummin kuin tehdä jonkun ihastuttavan tytön onnelliseksi!"
"Minä en koskaan nai rahan tähden, Jim, ole vakuutettu siitä".
"Hä, hä!" sanoi Jim. "Ken puhuu naimisesta rahan tähden? Eihän kaunis nainen siitä pahene, että hänellä on viisikymmentätuhatta dollaria. — Voinpa antaa sinulle luettelon kahdestakymmenestä naisesta, joiden rivin läpi saat kulkea kunnes rakastut, ja vakuutan, että saat kenen heistä vaan tahdot".
"Joudu, Jim", sanoin minä, "ja mene, jos olet aikonut. Minä en moiti naisia jos he menevät naimisiin rikkaiksi tullaksensa, koska koko maailma yksimielisesti sulkee heiltä kaikki muut tiet itsenäisyyteen; mutta että mies, jolle on kaikki tiet avoimina, kurkistelee rikasta vaimoa, on mielestäni varsin huonoa".
"Siitäpä tulisi kaunis pykälä lehtemme siveelliseen osastoon", sanoi Jim, minuun kääntyen. "Säästä neuvosi mainittuun tarpeesen, äläkä tuhlaa sitä liian paljon minun päälleni, sillä silloin joutuu myllysi kuivalle maalle. Saathan nähdä, että on erittäin vaikeata koko vuoden pitkään pitää hereillä tuollaista moraalia".
"Minä ko'en", jatkoin minä ajatusteni juoksua, "vaimolleni perustaa kodin rehellisellä ja uutteralla työllä, senpätähden minulla ei olekaan aikaa tuhlattavana seuraelämään".
"Kun sen saat valmiiksi", sanoi Jim, "niin varmaankin odotat vaimoasi taivaasta".
Tämän keskusteluni Jim'in kanssa olen kertonut sentähden, että se selvittää lausetta: ihminen ei voi edeltäpäin määrätä kohtaloitaan. Kun olemme tehneet jonkun vakavan päätöksen tahi asettaneet korkean silmä-määrän elämällemme, näyttää väliin siltä kuin sallimat tahtoisivat ilvehtiä kanssamme, asettamalla meidät suhteisin, jotka viekoittelevat meitä tekemään juuri sitä, jota olemme päättäneet aina olla tekemättä. Usein voivat aivan vähäpätöiset seikat murtaa kaikki hyvät päätöksemme. Viatoin sateenvarjoni oli syy siihen että minunkin mieleni pian muuttui.
Seuraavana aamuna oli minulla jotakin toimitettavana kaupungin äärimmäisessä osassa; ja vaikka taivas oli melkeen selkeä otin kuitenkin sateenvarjon mukaani, sillä pelkäsin taivaan rannalla näkyvää pientä pilveä. Sateenvarjoni oli pieni ja hieno, taidokkaasti tehdyllä varrella. Sen olin matkoillani ostanut Dieppe'stä.
Oli muuan noista vaihettelevista, juonikkaista huhtikuun päivistä, jolloin luonto, herkkä-luontoisen kaunottaren tavoin, ei näy tietävän mitä se tahtoo, vaan nauraa väliin ja väliin itkee.
Aamupuolella oli ystävällinen, hymyilevä luonne valtaavana, ja melkeenpä kaduin, että olin tuolle pitkälle matkalle kaupungin läpi varustanut itseni liiallisella sateenvarjolla. Tätä ajatellessani ajuri-vaunussa, jonka oitis piti lähteä liikkeelle, astui äkkiä nuori nainen vaunuun ja istahti minua vastapäätä.
Kirjailijana olin usein, matkoillani edes-takaisin kaupungissa, varsin levollisena tutkinut ruusuja Newyorkin hienosta maailmasta. Tuskinpa missään maassa maan päällä olemme niin hyvin tilaisuudessa matkoillamme joutua yhteyteen hienojen ja sivistyneiden naisten kanssa, kuin Amerikassa. Englannissa on tämä luokka varjeltuna uteliailta katseilta yhteis-elämän sääntöjen kautta. Hienot naiset siellä ajavat omissa vaunuissansa, kulkevat rautateillä yksityisissä vaunuissa ja hotelleissa he syövätkin eri huoneissa, ikääskuin olisivat kotonansa. Ranskassa on nuori, naimatoin nainen vielä ankaramman varjeluksen alla, sillä häntä pidetään melkeen luostarimaisessa yksinäisyydessä, kunnes avioliitto avaa vankihuoneen portit. Nuoren Amerikalaisen naisen, paraimmista ja ylhäisimmistä luokistakin tapaamme kaikkialla. Hän liikkuu ruhtinattaren varmuudella, eikä ymmärrä mitä hänen tarvitsisi pelätä. Hän katselee ympärillänsä olevia hallitsijattaren silmällä ja vaatii, että kaikki poistuu hänen tieltänsä, joka yleensä tapahtuukin meidän vapaavaltaisessa yhteiskunnassamme.
Koko ajan, kun Newyorkissa olin oleskellut, olin pysynyt erilläni kaikesta seura-elämästä. Äänetöin tuttavuus, jonka matkoillani yhteisissä ajurinvaunuissa tein maani naisten kanssa, oli sentähden suuri ja vahingoittamatoin ilon-lähde. Ei ainoatakaan muotoa jäänyt huomaamattani, tutkiessani näitä hienon maailman ruusuja, eikä untuvatakaan muotin höyhentöyhtössä jäänyt tarkkaamattani. Tarkastin kunkin käytöstapaa ja luonnetta ja suunnittelin mielessäni uutta romania, jossa ne muodot, joita olin tutkinut, ilmaantuisivat. Älä toki usko, että töllistelin suu auki ja silmät seljällään kaikkia, joita tapasin. Harjoittelin itseäni ahkerasti tarkastelemaan muiden huomaamatta ja näkemään muiden näkemättä.
Ilman liikanaista uteliaisuutta huomasin siis nytkin, että minua vastapäätä istui nainen erinomaisilla luonnon lahjoilla. Ensi silmäyksessä huomasin, että edessäni oli muuan Newyorkin ruhtinattarista, jotka ovat tottuneet aina kävelemään pehmeillä matoilla ja hengittämään kukkain tuoksua. Oitis voi nähdä, että hän tiesi miten hänen tuli käyttää itseänsä. Hän istahti vaunun istuimelle, niin arvokkaana, kuin se olisi ollut hänen valta-istuimensa, ja pieninkin liikkeensä osoitti hillittyä elävyyttä. Tämä minua miellytti, niinkuin yleensä ihmiset meitä miellyttävät samassa määrässä kuin heissä huomaamme elävyyttä, virkeyttä.
Kukin tietää, että löytyy henkilöitä, jotka aina, vaikka he istuisivat kuinkakin hiljaa, vaikuttavat ympärillänsä oleviin ja saattavat heidät tuntemaan läheisyytensä. Tällainen vastustamatoin vaikutus veti minunkin silmäni naapuriini. Hän oli nuori, tavallisen pitkä, hoikka ja soma vartaloltansa; kasvonsa eivät olleet ihanat mutta miellyttävät ja tunnokkaat. Näin parin kauniita, tummia silmiä, jotka näyttivät vielä tummemmilta sen kautta, että hiuksensa olivat aivan kullan-keltaiset. Tummat silmät ja silmä luomet, yhteydessä kauniin tukan kanssa, tekevät tavallisesti erinomaisen vaikutuksen. Hän oli puettuna kuni naisen Fifth Avenue'stä sopii, uusimman muodin mukaan. Hieno kasimiri-kaulahuivi oli vallattomasti heitetty hänen hartioillensa ja hänen pienet kätensä olivat erinomaisen hienoissa hansikkaissa. Hänen sormellansa riippui pieni kullalla ja helmillä kudottu kukkaro, josta hän alkoi hakea pientä-rahaa maksaaksensa ajo-lippunsa, jota tehdessä hänen kasvoillensa kuvautui harmillinen hämmästys, vaihetellen hymyn kanssa. Minä huomasin heti asian laidan. Tragi-komillisella katseella tarkasteli hän kymmendollari-seteliänsä ja käänteli turhaan kukkaronsa nurin löytämättä pientä-rahaa tahi ajo-lippua. Minä kumarruin ja tarjosin, niinkuin herrasmiehen tulee tehdä, lipun hänenkin puolesta. Hän antoi minulle kainosti kymmendollari-setelinsä ja näytti hymyellen tyhjää kukkaroansa.
"Suokaa että minä suoritan tämän asian", pyysin minä.
Hän hymyeli ja punastui. Minä annoin lipun meidän kumpaisenkin edestä, annoin setelin takaisin, kumarruin ja käänsin silmäni — aivan toiselle suunnalle.
Suurin karttavaisuus on tarpeen, jott'ei naiselle käy inhoksi olla vähimmässäkään kiitollisuuden velassa miehelle, jota hän ei tunne. Huomasin kyllä, missä tuskassa kaunis naapurini oli, vaikk'ei hän jäänyt minulle velkaa enemmän kuin tuon lipun hinnan. Mutta mitäpä hän teki, asiain näin ollessa.
Tämä hänen pieni onnettomuutensa äköitti kyllä minua hieman hänen tähtensä, mutta kuitenkaan en voinut olla pitämättä tätä pientä tapausta jonkunmoisena onnen kolauksena itselleni. Vaunut kulkivat eteenpäin. Vuoroon katselimme salaa toisiamme, kunnes vaunut kääntyivät ylös Park Row'iin päin, Astor House'n edutse, jolloin immyt antoi merkin vaunujen knlettajalle, että hän pyrki ulos. Nyt vasta huomasin miksi sallima pakoitti minut ottamaan sateenvarjon mukaani.
Juuri kun vaunut seisahtuivat, tuli nimittäin yksi noista ankarista rankkasateista, joilla vaihetteleva huhtikuu häiritsee ja kiusaa varomattomia jalkamiehiä. Tämä ei ollut tavallinen, sävyisä sade; vesi tulvaili niinkuin saavista kaadettuna. Minä hyppäsin oitis ulos, kiiruhdin hienon naapurini sivulle ja pyysin saada pitää sateenvarjoani hänen ylitsensä. Hän ilmoitti aikoneensa poiketa moneen paikkaan, mutta kun satoi näin ankarasti, sanoi hän olevansa varsin kiitollinen jos tahtoisin seurata häntä ajuri-vaunuun, joka meni Fifth Avenue'hen. Me astuimme siis yhdessä eteenpäin, tunkeutuen vaunujen, hevosien ja rattaiden välitse, jotka parveilivat joka haaralla ympärillämme. Ihana seurakumppanini oli kokonansa minun hoidettavanani, kunnes sain hänet talteen Fifth Avenue'hen menevään ajurinvaunuun. Minun tieni oli, ihme kyllä, aivan samaan suuntaan. Kun kerran olimme tutustuneet, maksoin nytkin hänen puolestansa; siitä sain ystävälliset kiitokset ja ujon anteeksi pyynnön. Kaunottareni astui vaunusta erään komean kartanon edessä Fifth Avenue'ssä ja kun sadetta kesti vieläkin, oli minulla kyllin syytä tarjota hänelle käsivarteni ja taluttaa hänet ylös portaille. Minä soitin portinkelloa, ja odottaessamme portin avautumista, lausui hän miellyttävimmällä tavalla kiitollisuutensa ja pyysi minua astumaan sisään.
Hämmästyneenä ja varsin iloisena pyysin anteeksi, ett'en voinut seurata kutsumusta, syystä että minun täytyi rientää toiselle suunnalle, mutta jätin hänelle nimikorttini ja sanoin vast'edes kernaasti tulevani häntä tervehtimään, jos hän sen sallii.
Viehättävästi hymyellen ja hieman punastuen antoi hän minulle nimi-korttinsa, jonka hän otti kauniisti ommellusta muisti-kirjastansa, ja jossa seisoi "Eva van Arsdel" sekä yhdessä kulmassa "keskiviikko".
"Keskiviikko on meidän vastaanotto-päivämme, herra Henderson", sanoi hän; "äitini varmaankin suurella ilolla tahtoo päästä tuttavuuteenne".
Nyt avautui portti ja ihana seuralaiseni katosi sen taakse hymyellen ja ystävällisesti nyökäten. Minä jäin sateesen ja rapakkoon, toimittamaan raskasta, jokapäiväistä työtäni.
Tämä kartano oli oikea hovi. Suurien, kirkkaiden akkunoiden läpi, joissa oli ainoastaan yksi lasi-levy, näkyi ihastuttavia, kauniita kukkapöytiä, jotka olivat ympäröityt hienoilla pitsi-kartiineilla. Se oli varmaankin yksi noista lumotuista hoveista, joissa rikkaan ja loistavan Newyorkin viehättävät tyttäret kävelevät samettimatoilla, liikkuvat soiton sävelten mukaan, elävät kukkien tuoksussa ja viettävät päivänsä viattomassa tietämättömyydessä kaikista elämän vaivoista, vastoinkäymisistä ja huolista.
Miksi menisin tuohon taloon, ajattelin itsekseni, ja seuraisin ihanata ilmestystä hänen omaan kotiinsa? Yhtä hyvin olisi Aeneas voinut seurata Venusta tuoksuaviin seutuihin Idalian lehdoissa, joissa ikuinen tuli leimuelee alttareilla ja kukat ikuisesti kukoistavat.
Mutta minä en ollut viisaampi kuin muutkaan miehet kahdenkymmenenkolmen vuoden ijällä, ja tuo pieni kortti, jonka olin pistänyt liivini taskuun, tuntui levittävän ihanaa, sähköntapaista lämpöä, joka aina muistutti sen siellä löytyvän. Minä otin sen taskustani ja katselin sitä. Tavailin nimeä, tarkastaen kutakin kirjainta. Tuolla ihanalla naisella huomasin niin itsenäisen luonteen ja niin silmiinpistävän individualiteetin, että se vähä, jonka hänestä opin tuntemaan, oli ikääskuin olisin lukenut ensimmäisen sivun erittäin miellyttävästä romanista, enkä voinut salata itseltänikään, että uteliaisuuteni kiihoitti minua lukemaan jatkoa siihen. Tänäpäivänä on maanantai. Keskiviikkona on heidän vastaanotto-päivänsä. Menenkö minä sinne?
Järkeni sanoi: Älä, — sinä olet nuori mies, jonka pitää luoda tulevaisuutensa, ainoastaan itsehensä luottaen. Sinä olet köyhä; ei sinulla ole aikaa auttaa rikkaita, työttömiä ihmisiä perhosien pyytämisessä ja kukkakiehkurain sitomisessa. Jos astut tuon lumous-hovin kynnykselle, jossa rikkaus ja työttömyys istuvat käsikädessä, niin tulevat silmäsi häikäistyiksi ja sinä itse käyt heikoksi ja kelvottomaksi kaikkeen korkeampaan työhön. Sinusta tulee laiskuri, tyhjäntoimittaja; voima uutteraan työhön ja itsesi-kieltämiseen poistuu sinusta ja hengästyneen palvelijan tavoin riennät sinä turhamaisuuden ja rikkauden triumfi-vaunun jäljessä.
Mutta toiselta puolen, kun tuo lumottu pieni kortti poltti taskussani, kuulin toisen äänen kuiskaavan: Miksi olisit noin kohtelematoin? Onhan velvollisuutesi, gentleman'ina, kiittää kohteliaasta kutsumuksesta. Ja täytyyhän sitäpaitsi kirjailijan, joka aikoo jotakin vaikuttaa yhteiskunnassa, tuntea siinä eläviä ihmisiä; kuinka sinä voisit oppia niitä tuntemaan tutkimatta niitä? Eräkäs majassansa on huono tuomari maallisissa asioissa — ja sitä paitsi, emme voita maailmaa sitä pakenemalla, vaan siten että katselemme sitä rohkeasti silmiin, ja pelkurimaisiapa olemme jos emme uskalla kohdata ylöllisyyttä ja rikkautta niiden omalla alalla.
Tätä kaikkea ennätin ajatella kotiin mennessäni, jossa oitis riensin ylös Bolton'in luo, hänen kirjastostansa ottaakseni erään kirjailijan teoksen, jota tarvitsin kirjoittaessani vanhain kreikkalaisten koti-elämästä. Bolton oli tehnyt minut niin tutuksi kirjastossansa, että minä pidin sitä aivan kuin omanani.
Hakiessani kirjain joukosta sitä, jota tarvitsin, ja ottaessani kirjan toisen perään hyllyltä, putosi eräästä pienestä loukosta valokuva tahi paremmin valokuvan haamu. Se putosi suorastansa minun käsiini, niin etten voinut olla näkemättä ken se oli, ja oitis tunsinkin Karolina-serkkuni, en sellaisena kun hän nyt oli, vaan sellaisena kuin hän oli muistossani niiltä ajoilta, kun yhdessä kävimme koulussa.
Tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti huudahdamme vastustamattomasti: "Ken tämä on?" Mutta Bolton oli niin itsehensä sulkeutunut, ett'en tahtonut tehdä hänelle kysymystä, joka suorastaan koski häntä itseänsä. Löytyy ihmisiä, jotka samalla voivat suuresti meitä miellyttää ja olla aivan itsehensä sulkeutuneita. He saavat meidät puhumaan, voittavat meidän luottamuksemme, he ovat huvitetut seurastamme, mutta eivät kysy meiltä mitään eivätkä usko meille mitään omista salaisuuksistansa. Bolton auttoi aina Jim'iä ja minua, mutta ei hän koskaan kysellyt meiltä vähintäkään. Rajattomalla luottamuksella uskoimme hänelle kaikki salaisuutemme, joita hän suurella osan-otolla kuunteli. Bolton puolestansa ei toki koskaan lausunut vähintäkään, joka olisi antanut meille tilaisuutta heittää silmäyksen hänen omaan sisäiseen elämäänsä.
Tämän pienen muiston keksintö vaikutti sentähden minuun samoin, kuin jos olisin nähnyt oven avautuvan erityiseen huoneesen, jonne minulla ei ollut oikeutta katsoa, tahi kuin jos avonainen kirje, jota en saisi lukea, olisi joutunut käsiini. Minä katsahdin Bolton'iin, joka istui kumarruksissaan kirjan ylitse, josta hän urkki neuvoja, kynä kädessä ja kissa vieressä. Mutta kysymys, jonka halusin tehdä, tarttui kulkkuuni ja ääneti asetin valokuvan paikallensa. Ne aatteet, joita tämä tapaus herätti yhteydessä sen kanssa, mitä itselleni päivän kuluessa oli tapahtunut, saattoivat minut sellaiseen levottomaan tilaan, että minun täytyi, niistä päästäkseni, päättää valmistaa määrätty luku sivuja kirjoituksessani. Ehtoolla, kun Jim tuli sisään, kerroin hänelle tapahtumani ja näytin nimikortin, jonka päivällä olin saanut. Hän katseli sitä, pitkään viheltäen. "Vai niin, sinä olet tämän saanut onnettaren erityispostilla, huomaan minä".
"Keitä nämät van Arsdels ovat, Jim?" kysyin minä.
"Oh! he ovat kaikkein hienoimpaa taikinaa", sanoi Jim jyrkästi. "He eivät ole ensimmäisestä leivoksesta vaan toisesta; he eivät ole noita vanhoja sukuja Knickerbocker, Vanderhoof, Vanderhyde ja Vanderhorn, joista Irwing puhuu, vaan he ovat nykyajan ylimyksiä. Vanha ukko van Arsdel on erittäin suurissa asioissa — — jaa, hän on varmaankin miljonan omistaja — — hänellä on viisi tytärtä — kaksi on jo ulkona maailmassa ja kaksi on valmiina kodista lähtemään ja näitä paitsi on hänellä yksi läpi-oppinut tytär, joka on vetäytynyt pois maailmasta eikä näyttäy koskaan. Se oli Eva, jonka sinä näit; kerrotaan että hänen pitäisi mennä naimisiin Wat Sydney'n kanssa — se on rikkain avio-liitto koko Newyorkissa. No, miten ai'ot tehdä? Ai'otko mennä sinne keskiviikkona?"
"Tunnetko sinä heidät?"
"Mitenkäs muutoin, tottakai. Alice van Arsdel on vallan oiva tyttö; me olemme erittäin hyvät ystävät ja minä pyörähdän joskus sisään heitä tervehtimään, ainoastaan heidän huviksensa, näyttääkseni omaa miellyttävää personaani heille. He pyytävät aina minua johtamaan tanssia heidän pidoissansa, mutta sille toimelle minä annan hitot! Tanssia kaiken yötä, kunnes päivä valkenee, on enemmän kuin ihmiskurja jaksaa, etenkin, kun hänellä on kyllin toimittamista kaiken päivää. Se maksaa enemmän kuin se maistaa".
"Niinpä luulen minäkin".
"Näetsen", jatkoi Jim, "noilla naisilla ei ole tikkua ristiin asetettavana koko päivänpitkään, ja kun he ovat ensin tanssineet kaiken yötä, menevät he levolle ja makaavat yhteen tahi kahteen päivällä, jota vastoin muiden onnettomain, niinkuin minunkin, täytyy olla konttorissa jo kello 8 aamulla. Pari kertaa sitä kyllä voipi kestää; mutta ajan pitkään se sortaa meidät kuitenkin, sillä voimaimme ylläpitämiseksi rupeamme juomaan, ja hitto tiesi kuinka pitkälle sitten voimme joutuakaan".
"Onko van Arsdel'in tytöt tuota huikentelevaista lajia?" kysyin minä.
"Eivät he oikeastaan ole huikentelevaisia; he ovat hyväntahtoisia, hyvin kasvatettuja tyttöjä. He ovat käyneet Newyorkin parahimmissa kouluissa, joissa heille opetetaan kaikkia, mistä suinkin vaan olemme kuulleet puhuttavan, kunnes he ovat seitsemäntoista vuoden vanhat. Sitten he ovat käyneet Parisissa, Saksanmaalla ja Italiassa ja oppineet kaikki näiden maiden kielet, niin että he voivat valita neljän kielen välillä, kun he tahtovat jotakin lausua".
"Onko heillä sitte jotakin sanottavaa noilla neljällä kielellä, jota kannattaisi kuunnella?"
"Tottakaiketi, ihmeen kauniita kertomuksia. Alice van Arsdel on kunnianhimoinen kuni pikku pejuoni, mutta kuitenkin hyvä ja lämpö-sydäminen tyttö ja — sukkela; se on totta".
"Entäs hän?" kysyin minä ja kääntelin nimi-korttia hyppysissäni.
"Evako? Oh, häntä on paljon mielistelty ja sanotaan, että hän tekee kaikki miehet mielettömiksi. Kaunis hän on, sitä ei kenkään saata kieltää, ja luulenpa hänen sisimpänsäkin sisältävän paljon hyvää".
"Ja hän on kihloissa — kenen kanssa sinä sanoitkaan?"
"Herra Sydney'n kanssa".
"Mikä mies hän on?"
"Mikä mies? Hän on rikas mies, hänellä on kultakaivoksia Kaliforniassa, vaski-kaivoksia Yläjärven luona, suola-kaivoksia ja rautateitä siellä täällä — niin, pianpa voisi kysyä mitä hänellä ei ole. Hänellä on erinomainen taipumus suuriin asioihin, pää terävä kuni partaveitsi, eikä ole hyvä mennä hänen kanssansa sormikoukkua vetämään".
"Varsin oivallisia etuja hänen tulevalle kainalokanallensa!" sanoin minä.
"Niin, enpä luule siinä olevan mitään moitittavaa. Wat on varsin sävyisä ja kohtelias omaisillensa. Kerrotaan hänen olevan varsin hyvän äitiänsä ja paria naimatointa tätiänsä kohtaan, jota pidetään erittäin suurena avuna, syystä että hän on rikas. Minua ei kenkään ylistä siitä, että elätän äitini ja Saara-tätini. Näetsen, yleisö tarvitsee mikroskopin, joka tekee esineen miljonia kertoja suuremmaksi, nähdäksensä hyviä avuja".
"Onko herra Sydney kaunis?"
"Se on sen mukaan, mitä kukin kutsuu kauniiksi. Jos hän olisi köyhä, niin eipä varmaankaan huolittaisi paljon hänen ulkonäöstänsä. Jos hänellä olisi ainoastaan pari sataa tuhatta niin pidettäisiin hänen muotoansa välttävänä. Mutta nyt ovat kaikki tytöt vallan hurjasti häneen mieltyneet. Hän on nyt puolen vuotta liehinyt Evan ympäri; senpätähden muut naiset mielellänsä repisivät silmätkin Evalta. Kihlaus ei ole vielä julkaistu, ja minä puolestani uskon, että Eva koettelee totuttaa itseänsä häntä kärsimään".
"Eikö siis Eva häntä lemmikään?"
"Näetsen, hän on niin kauan ollut ruhtinattarena kaikissa hienoissa seuroissa täällä, että hän jo on kyllästynyt mielistelemisiin ja on käynyt kiukkuiseksi; hän leikittelee kalansa kanssa ennenkuin hän vetää sen maalle, — mutta luonnollisesti Eva hänet vihdoin ottaa. Sellaiset naiset kuin hän on, tarvitsevat paljon rahaa tyydyttääksensä tapojansa. — Nykyajan rikkaat miehet elävät todellakin niin raivokkaasti, että Eva hyvin voipi kymmenestä saada yhdeksän huonompaa kuin Wat. Päälliseksi on hän jo kolme vuotta ollut seura-elämässä. Alice, joka vasta nyt on astunut seura-elämään, on viehättävä ja on jo voittanut monen miehen sydämen. Sitten seuraa järjestyksessä Angelique, kaunis, viehättävä lumotar, joka repii ja kiskoo tukkaansa malttamattomuudesta, odotellessansa että hänenkin vuoronsa tulisi, ja nuorin joukossa on Maria, jolle on luotu hurmaavan kaunis silmäpari. Huomaat siis, ett'ei enään ole muuta keinoa, kuin että neiti Eva poistuu ja antaa sijaa häntä seuraaville nuoremmille".
"No, miten minä nyt teen, menenkö vai enkö mene?"
"Mene, mene veikkoseni", sanoi Jim. "Sepä on varsin hupaista. Minä seuraan kanssasi. Meillä on nyt paaston aika — kiitos taivaalle siitä! — Siis ei siellä ole tanssia, ainoastaan tyyni ilta-huvi, sillä — ymmärräthän — me kadumme nyt syntiämme ja valmistaumme alkamaan uudestaan pääsiäisen jälkeen. Nyt voimme siis mennä vieraisin, tulla ajallansa kotiin ja levätä yömme rauhassa ja naiset ovat nyt tilaisuudessa puhella vähän järkevästikin. He kyllä sen voivat tehdä, jos vaan tahtovat, vaikk'ei sitä kukaan usko. Minä otan sinut mukaani sinne keskiviikkona, mutta ole varoillasi poikaseni!"
Näin sanoen riensi Jim portaita myöten alas vihellellen ja jätti minut lopettamaan kirjoitukseni kreikkalaisten koti-tavoista.
Muistan, että sinä iltana varsin usein aivan tietämättäni kirjoittelin paperilleni: Eva, Eva, Eva van Arsdel, Eva. Ja tämä nimi alkoikin ilmestyä jok'ainoalle paperin palaselle, jolle vaan kynääni koettelin.
Kysymys menenkö tahi en van Arsdel'in pitoihin, oli siis päätetty. Mikäpä esti minua puhtaalta, filosofiselta kannaltakin heittämästä silmäystä keijuis-maailmaan. Ei todellakaan mikään! Jos hän oli kihlattu, niin ei hän enään ollut minulle mistään arvosta; — siispä ei mitään vaaraakaan, — sehän oli selvä.