I.
Maailma oli avoinna edessäni, minä voin kääntyä minnepäin hyvänsä, suunnata kulkuni pohjoiseen tai etelään, itään tai länteen, aivan haluni mukaan.
Ennenkuin lähdin tielle, joka eteeni avautui, tahdoin käydä hänen luonaan, joka viime vuosina oli ollut isänäni. Kun ei Catherine täti ottanut minua toisten mukana jättämään hänelle hyvästiä, niin voinhan mennä yksin.
Minä kuvailin, että oli vaikea päästä vankilasta, mutta en tiennyt, että sinne pääsykin oli työlästä. Sen sain nyt kokea. Mutta vihdoinkin, kun en luopunut aikeestani millään, pääsin lopuksikin minne pyrin. Minut vietiin muutamaan vastaanottohuoneeseen, jossa ei ollut ristikoita akkunoissa eikä rautaovia, niinkuin olin luullut, ja pian saapui sinne Acquin kahleitta.
"Minä olenkin sinua odottanut, Remiseni", sanoi hän minulle. "Ja toruin Catherinea, kun hän ei tuonut sinua toisten lasten mukana."
Minä olin aamusta alkaen ollut lannistuneella mielellä. Tämä puhe minua nyt taas virkisti.
"Lapset sanoivat minulle, että sinä aiot ryhtyä entiseen toimeesi, ruveta kuljeksimaan laulajana. Sinä siis olet unohtanut, että olit vähällä kuolla viluun ja nälkään portillemme?" — "Enpä ole sitä unhottanutkaan." — "Ja silloin sinä et ollut yksinäsi, sinulla oli isäntäsi oppaanasi. On varsin arveluttavaa lähteä sinun ikäisenäsi yksin maantielle." — "Onhan minulla Capi toverina."
Niinkuin aina, kun Capi kuuli nimeään mainittavan, se nytkin vastasi haukkumalla, aivan kuin olisi halunnut sanoa: "Minä se olen! Jos tarvitsette minua, niin tässä olen."
"Niinpä tosin on. Ja Capi on hyvä koira, mutta se ei kuitenkaan ole kuin koira. Miten luulet voivasi tulla toimeen?" — "Laulan ja näyttelen Capin kanssa." — "Eihän Capi voi yksin näytellä." — "Minä opetan sitä. Eikö niin, Capi, että sinä haluat mielelläsi oppia kaikkea, mitä opetan."
Capi pani käpälät rinnalleen.
"Mutta, lapseni, jos olet viisas, niin sijoitut johonkin. Sinä olet jo hyvä työmies, ja työnteko on toki toista kuin kuljeksia maanteitä, joka on laiskurin elinkeino." — "Minä en ole mikään laiskuri, sen te tiedätte, ettekä koskaan ole kuullut minun valittavan työn paljoutta. Teidän luonanne olisin tehnyt työtä minkä suinkin olisin jaksanut, ja olisin jäänyt luoksenne ainaiseksi. Mutta kenenkään muun luo on rupea."
Minä varmaankin sanoin nämä viimeiset sanat hyvin omituisesti, sillä isä Acquin katseli minua kotvan aikaa.
"Olet meille kertonut", sanoi hän vihdoin, "että Vitalis jo silloin kun sinä et vielä tiennytkään mikä hän oli, usein hämmästytti sinua tavallaan, jolla hän katseli ihmisiä, ja herraäänellään, joka näytti osottavan, että hän itsekin oli herra. Mutta sinussakin on samaa, joka osottaa, että sinä et ole mikään kurja raukka. Sinä et tahdo palvella muitten luona. Olet ehkä oikeassa, poikaseni. Sillä, mitä olen sanonut, olen vain tarkottanut hyvää enkä mitään muuta. Minusta tuntuu, että minun piti puhua sinulle niinkuin olen puhunut. Mutta sinä olet oma herrasi, sinulla kun ei ole vanhempia ja kun minä en voi olla isänäsi enää. Sellaisella köyhällä onnettomalla, kuin minä nyt olen, ei ole oikeutta puhua käskevästi."
Acquinin puhe hämmensi mieltäni, sitä enemmän kun niinä itsekin olin samaa ajatellut, jos en juuri samassa muodossa, niin kuitenkin samaan suuntaan. Arveluttavaahan oli kulkea yksin maanteitä, sen tiesin hyvin.
Mutta jos luovuin tällaisesta elämästä, niin minulla ei ollut muuta kuin yksi neuvo, ja sen isä Acquin oli juuri antanut — sijoittua jonkun luo. Mutta sitäpä minä, en halunnut. Silloin en olisi voinut täyttää Etiennettelle, Alexille, Benjaminille ja Liselle antamaani lupausta. Minun olisi pitänyt heidät silloin jättää.
"Eikö teistä ole se mitään, että minä teille aina tuon terveisiä lapsiltanne ja tietoja heistä?" — "He ovat siitä tuumastasi puhuneet, mutta minä en ajattele itseämme kehottaessani sinua luopumaan katusoittajan virasta. Ei koskaan saa ajatella itseään ajattelematta ensin muita." — "Aivan oikein, isä. Nyt huomaan, että te osotatte minulle mitä minun pitää tehdä: jos minä luopuisin aiotusta toimestani peläten vaaroja, joista olette puhunut, niin ajattelisin itseäni enkä ajattelisi teitä, en ajattelisi Liseä."
Hän katsoi vielä minuun, mutta yhä pitempään. Sitten hän äkkiä tarttui minua molempiin käsiin: "Annahan minun syleillä sinua tuosta sanastasi. Sinulla on hellä sydän, ja se on totta, että ikä ei sitä tuo."
Me olimme kahden huoneessa istuen vierekkäin penkillä. Minä heittäysin hänen syliinsä liikutetuin mielin ja ylpeänäkin kuultuani sanottavan, että minulla oli hellä sydän. "Minulla ei ole lisättävänä muuta kuin: Jumalan haltuun, rakas poikani!"
Kotvasen aikaa istuimme siinä ääneti, mutta eron hetkikin oli jo tullut. Acquin pisti äkkiä kätensä liivintaskuun ja veti sieltä suuren hopeaisen taskukellon.
"Sinä et saa erota minusta saamatta muistolahjaa minulta. Tuossa on kelloni. Se ei ole paljon arvoinen, sillä sinä ymmärrät, että jos se olisi ollut arvokas, niin se olisi myyty. Eikä se käykään oikein tarkasti, tuontuostakin pitää sitä sysätä peukalolla hyvä taipale. Mutta kuitenkin kaiketenkin, siinä on tätä nykyä kaikki omaisuuteni, ja senvuoksi sen sinulle annan." Ja samassa hän pisti sen kouraani. Kun minä kieltäysin ottamasta niin arvokasta lahjaa, niin hän surullisesti lisäsi: "Tiedäthän, ettei minun tarvitse täällä huolehtia ajan kulusta. Onhan aika muutenkin kyllin pitkä, ettei ole syytä lukea sitä kellosta. Siitä ihan kuolisin. Hyvästi, rakas Remi, syleile minua vielä kerta. Sinä olet hyvä poika. Muista aina hyvänä pysyä."
Minä luulen, että hän kädestä talutti minut vankilan portille, mutta mitä silloin tapahtui ja mitä silloin lausuttiin, sitä en muista, mieleni oli liian liikutettu. Kadulle tultuani olin kerrassaan kuin tuperruksissa. Luulen, että seisoin pitkän aikaa portin edustalla kykenemättömänä päättämään mihin päin oli lähdettävä, ja siinä olisin kukatiesi seisonut yöhön asti, jollei käteeni taskusta olisi sattunut pyöreä ja kova esine. Koneellisesti ja tietämättäni oikeastaan mitä tein, supatin itsekseni: minun kelloni! Suru, levottomuus, tuska, kaikki oli sillä hetkellä mennyttä, minä en enää muuta ajatellut kuin kelloani. Minulla oli kello, oma kello, taskussani oma kello, josta näin ajan kulun! Ja minä vedin sen taskustani nähdäkseni paljonko kello oli: kello oli kaksitoista. Minulle oli yhdentekevää oliko se kaksitoista tai kymmenen tai kaksi, mutta olin varsin mielissäni kuitenkin, kun kello oli kaksitoista. Minusta tuntui, että kello oli kuin joku luotettava olento, jolta kysytään neuvoa ja jonka kanssa voi keskustella.
— Mikä aika päivää nyt on, hyvä ystäväni kello? — Kahdentoista aika, rakas Remi. — Vai on jo kaksitoista, sitten minun pitää tehdä se ja sekin, eikö niin? — Tietysti. — Olipa hyvä, että sanoit, olisin muuten unhottanut. — Minä olenkin sitä varten, ettet unhottaisi.
Minulla oli nyt Capi ja kello, olipa se seuraa, jonka kanssa keskustella. Ja minun oli aina kovin tehnyt mieli kelloa, ja aina olin vakuuttanut itselleni, että en ikinäni voisi sitä saada. Ja nyt taskussani oli tuollainen, joka pani tik-tak. Acquin sanoi, että se ei käy oikein tarkasti. Mitä siitä! Kunhan se kävi, niin se jo riitti. Sitä tarvitsee aina vähänväliä peukalolla sysätä hyvä taipale. No, sen voin tehdä ja niin että riittää, ja jos ei siitä ole apua, niin voihan itse korjata. Se olisikin hauskaa: näen silloin, mikä sen panee nakuttamaan ja käymään. Kellolla ei ole muuta neuvoa kuin käyttäytyä hyvin, sillä minä pidän sitä ankarassa kurissa!
Minä olin joutunut niin iloni valtaan, etten huomannut, että Capi oli melkein yhtä iloinen kuin minäkin. Se kiskoi hampaillaan housujeni lahkeista ja vähänväliä haukkui. Vihdoin sen haukunta, joka lopulta kävi kovin äänekkääksi, herätti huomioni.
"Mitä se Capi?"
Capi katsoi minua, ja kun minä en älynnyt, niin se muutaman sekunnin odotettuaan asetti käpälänsä taskulleni, jossa oli kelloni. Se tahtoi tietää, paljonko kello oli, "ilmoittaakseen sen kunnioitettavalle yleisölle", niinkuin siihen aikaan, kun oli Vitaliksen palveluksessa. Minä näytin sille kelloa, ja se katseli sitä hyvän aikaa aivan kuin olisi muistoaan virkistänyt; sitten se alkaen heiluttaa häntäänsä haukahti kaksitoista kertaa. Se ei ollut unhottanut oppiaan. No nythän meidän sopi ansaita rahaa kellollamme! Tämähän oli onni, jota en ollut ajatellutkaan. "Eteenpäin!"
Varsin tarpeellinen kapine matkoillani oli Ranskan kartta. Minä tiesin niitä myötävän rantakaduilla, ja olin päättänyt sen ostaa, jonkavuoksi kuljin rantakatua kohden.
Paljon sain etsiskellä, ennenkuin löysin sellaisen kartan, jota halusin, nimittäin vaatteelle kiinnitetyn ja laskoksiin taitettavan kartan, joka ei maksaisi markkaa enempää, mikä oli minulle suuri summa. Vihdoin löysin muutaman niin kellastuneen, että kauppias möi sen minulle 75 pennillä.
Nyt minä voin lähteä Parisista — jonka päätinkin tehdä mitä pikimmin. Kaksi tietä oli ehdolla, toinen Fontainebleaun, toinen Orleansin, molemmat saman arvoisia minulle. Valitsin Fontainebleaun tien.
Kun kuljin Mouffetardin katua, niin sen nimi, jonka luin sinisestä taulusta, johti mieleeni koko joukon muistoja: Garofolin, Mattian, Riccardon, lukollisella kannella varustetun keittokattilan, nahkaisen ruoskan, onnettoman isäntä raukkani, joka oli kuollut, kun ei tahtonut jättää minua Lourcine-kadun patruunalle. Näissä muistoissa astuskellessani ja tullessani Saint-Medardin kirkon luo satuin huomaamaan pienen pojan seisomassa kirkon seinää vasten nojaten, ja tunnustelin häntä Mattiaksi: samanlainen suuri pää, samanlaiset kosteat silmät, samat puhuvat huulet, samanlainen lempeä ilme kasvoilla, samanlainen hullunkurisen näköinen ruumis. Mutta jos se oli Mattia, niin eipä ollut kasvanut siitään. Minä lähestyin tarkastaakseni paremmin häntä. Ja Mattia se oli epäilemättä. Hänkin tunsi minut, sillä hänen kalpealle muodolleen ilmestyi hymy.
"Tehän tulitte Garofolin luo sen vanhan valkopartaisen herran kanssa, ennenkuin minä jouduin sairashuoneeseen? Voi, miten pääni oli silloin kipeä!"
"Onko Garofoli vieläkin isäntänne?"
Hän katseli ympärilleen ennenkuin vastasi. Sitten hän hiljaisemmalla äänellä sanoi:
"Garofoli on viety vankilaan. Hänet on vangittu, kunhan on pieksänyt
Orlandon kuoliaaksi."
Olipa mieluista kuulla, että Garofoli oli vankilassa. Ja ensi kerran nyt ajattelin, että vankila, joka minua niin kauhistutti, voi olla hyödyllinenkin laitos.
"No entä hänen poikansa?" kysyin.
"Niistä en tiedä mitään, sillä en ollut siellä silloin kun Garofoli vangittiin. Kun minä pääsin sairaalasta, niin Garofoli, huomatessaan, että minä tulin sairaaksi kun hän minua löi, vuokrasi minut kahdeksi vuodeksi Gassotin sirkukseen. Tunnetteko Gassotin sirkuksen? Ette? Ei se ole mikään suuri sirkus, mutta sirkus se on. Siellä olin viime maanantaihin saakka. Gisorsista, jossa sirkus oli, palasin Garofolin luo, mutta hänen asunnossaan ei ollutkaan ketään, se oli lukittu, ja muuan naapuri minulle kertoi, että Garofoli oli viety vankilaan. Siinä minä olin, tietämättä mitä tehdä ja minne mennä."
"Minkävuoksi ette ole palannut Gisorsiin?"
"Samana päivänä kun minä lähdin Parisiin, läksi sirkus Roueniin, ja millä tavoin luulette minun voivan sinne päästä? Matka on liian pitkä, eikä minulla ole rahaa penniäkään. Minä en ole syönytkään sitten kuin eilen puolenpäivän aikaan."
Minä en suinkaan ollut rikas, mutta oli minulla kuitenkin sen verran, etten voinut antaa poikaparan kuolla nälkään. Minäkin olisin siunannut sitä ihmistä, joka minulle olisi ojentanut leipäpalan ollessani Toulousen seuduilla nälissäni, niinkuin Mattia nyt oli!
"Odottakaahan siinä", sanoin hänelle ja juoksin muutamaan leipuriin, joka oli kadun kulmassa. Sieltä ostin kimpaleen leipää, jonka tarjosin hänelle ja jonka hän ahnaasti nieli.
"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin häneltä. — "Enpä tiedä."
"Täytyy koettaa jotakin." — "Minulla oli aikomus mennä kaupittelemaan viuluani, juuri kun te tulitte tähän, ja olisinkin sen jo myönyt, jollei minun olisi ollut niin vaikea siitä erota: viuluni on minun iloni ja lohdutukseni. Kun olen pahoilla mielin, niin menen johonkin yksinäiseen paikkaan ja soittelen itselleni. Silloin näen kaikenlaista kaunista taivaassa, paljon kauniimpaa kuin unissa." — "Minkävuoksi ette soita viulua kaduilla?" — "Olen minä soittanut, mutta minulle ei ole annettu mitään!"
Minä tiesin, mitä oli soittaa, kun ei kukaan pistänyt kättä taskuunsa.
"Mitä te teette tätä nykyä?" kysyi Mattia.
Mikä lapsellinen kerskailunani lie vallannut minut, niin että vastasin:
"Minä olen seurueen johtaja."
Tosihan se oli, kun minulla oli seurue, jona oli Capi, mutta tämä totuus oli niin vähäpätöinen.
"Voi, jos te olisitte hyvä?" — "Mitä niin?" — "Että ottaisitte minutkin seurueeseenne." Nyt oli aika vakavasti puhua.
"Mutta tässä on koko seurueeni", sanoin osottaen Capia. "No, niinpä niin. Mitä siitä, meitä olisi kaksi. Minä pyydän teitä, älkää jättäkö minua. Mihin minä joudun, onneton? Minulla ei ole muuta neuvoa kuin kuolla nälkään." Kuolla nälkään! Eivät kaikki, jotka kuulevat tämän huudon, ymmärrä sitä samalla tavalla. Tämä huuto sattui sydämeeni: minä tiesin mitä oli kuolla nälkään.
"Minä osaan tehdä kaikenlaista", jatkoi Mattia. "Minä soitan viulua, tanssin nuoralla, pujottelen vanteen läpi, laulan. Te saatte nähdä, että minä teen mitä vain tahdotte, minä olen palvelijanne, minä tottelen teitä, minä en teiltä tahdo rahaa, en muuta kuin ruokaa. Jos en tee mieliksenne, niin saatte lyödä, sitä vain pyydän, että älkää lyökö päähän, sillä pää on minulla kovin arka, kun Garofoli on niin paljon sitä takonut."
Kuullessani Mattian tuolla tavoin puhuvan minulta oli tulla itku. Miten voin hänelle sanoa, etten voi ottaa häntä seurueeseeni? Kuolla nälkään! Mutta eikö minun seurassani ollut yhtä mahdollista kuolla nälkään kuin yksin ollessaan? Minä koetin hänelle sitä selittää, mutta hän ei tahtonut sitä kuulla.
"Ei", sanoi hän. "Kahden ollessa ei kuolla nälkään, autetaan toisiaan. Se, jolla on, antaa sille, jolla ei ole."
Tämä haihdutti epäilykseni. Kun minulla oli, niin minun piti auttaa häntä.
"No niin, se on päätetty", sanoin hänelle.
Hän tarttui käteeni ja suuteli sitä. Se liikutti mieltäni niin, että kyyneleet nousivat silmiini.
"Tulkaa mukaani", sanoin hänelle, "mutta ei palvelijanani, vaan toverinani." Ja nostaen harpun hartioilleni sanoin hänelle:
"Eteenpäin!"
Neljännestunnin kuluttua oli Parisi selkämme takana.
Maaliskuun paahteet olivat kuivanneet tien, ja kovettunutta maata oli helppo kävellä. Ilma oli lämpöinen, huhtikuun aurinko paistoi kirkkaasti selkeältä taivaalta. Miten olikaan aivan toisenlaista kuin silloin lumituiskulla, kun tulin Parisiin, jota olin halunnut nähdä kuin mitähän luvattua maata! Ojan vierukset tien varrella vihersivät, siellä täällä pilkisti kaunokki ja mansikan kukkanen näkyviin auringonpaisteessa. Puutarhoissa, pensastoissa ja suurissa puissa tien varrella linnut lauloivat iloisesti, ja edessämme pääskyset lentää pyyhkivät maanpintaa, ajaen näkymättömiä hyönteisiä.
Matkamme alkoi kauniisti, ja hyvässä toivossa minä pitensin askeleita raikuvalla tiellä. Capi juoksenteli ympärillämme haukkuen hevosmiehiä, kiviroukkioita, kaikkea ja tyhjääkin, haukkui vain huvikseen. Vierelläni astui Mattia sanaa lausumatta, arvatenkin omissa mietteissään, enkä minäkään virkkanut mitään, etten häiritsisi häntä, ja minullakin oli omat mietteeni.
Minne kuljimme näin reippaasti?
Olin Liselle luvannut käydä Etiennetten ja hänen veljiensä luona, ennenkuin tulen hänen luokseen, mutta sitä en ollut vielä päättänyt, kenen luona ensin käyn. Kun olin lähtenyt eteläistä tietä, niin en voinut käydä ensin Benjaminin luona, oli siis valittavana vain Alexin ja Etiennetten välillä. Minulla oli ollut muuan syy, jonka vuoksi olin valinnut ensiksi eteläisen tien: minä halusin nähdä Barberinin emännän.
En ollut kirjoittanut hänelle koko aikana eromme jälkeen. Minua oli monta kertaa haluttanut hänelle kirjoittaa: "Minä muistan sinua ja rakastan sinua aina." Mutta minä pelkäsin kauheasti Barberinia. Jos hän löytäisi minut kirjeeni avulla ja ottaisi minut takaisin, jos uudestaan möisi minut toiselle Vitalikselle, joka ei olisi Vitalis? Hänellä oli oikeus niin tehdä. Ja tätä ajatellessani mieluummin kärsin sen, että Barberinin emäntä syytti minua kiittämättömäksi, kuin että joutuisin uudelleen Barberinin valtaan, olisipa hän sitten minut myönyt tai käyttänyt työhön. Ennemmin olisin kuollut nälkäänkin kuin heittäytynyt tällaiseen vaaraan, jonka ajatteleminen jo sai minut masennuksiin.
Mutta jos en ollutkaan uskaltanut kirjoittaa äidille, niin tuntui minusta, että kun olin vapaa ja vallassani oli kulkea minne hyvänsä, voin hyvin käydä häntä tervehtimässä. Ja siitä saakka kuin olin ottanut Mattian "seurueeseeni", ajattelin, että nyt se olisi varsin helppoa. Lähetän Mattian edeltäpäin ja itse odottelen. Mattia menee Barberinin talolle ja käy puhuttelemaan emäntää. Jos tämä on yksin, niin Mattia kertoo asian miten se on ja tulee ilmoittamaan minulle. Minä menen taloon, jossa olen viettänyt lapsuuteni, ja heittäyn äidin syliin. Jos taas Barberin on kotona, niin Mattia pyytää äitiä tulemaan johonkin määrättyyn paikkaan, ja siellä minä saan häntä syleillä.
Tämä oli suunnitelmani, jota valmistelin kulkiessamme ja jonka vuoksi kuljin äänettömänä, sillä tällainen kysymys vaati kaiken huomioni.
Mutta sitäpaitsi minun ei ollut mietittävä, voinko mennä kasvatusäidin luo, vaan oli tarkastettava, oliko matkamme varressa sellaisia paikkoja, kaupunkeja tai kyliä, joissa voimme jotakin ansaita. Tässä suhteessa oli parasta kääntyä kysymään neuvoa kartalta. Ja kun me tulimme oikein maaseudulle, niin pysähdyimme muutaman kiviröykkiön luo, jossa ei tarvinnut pelätä meitä häirittävän. "Haluatteko, niin levähdämme vähän?" kysyin Mattialta. — "Panetteko pahaksenne, jos puhelemme vähän?" kysyi hän. — "Teillä on jotakin sanottavaa minulle?" — "On, että sanoisitte minua sinuksi." — "Varsin hauskaa, sinutelkaamme toisiamme." — "Te sinuttelette minua, mutta en minä teitä." — "Sinä myöskin, minä määrään, ja jos et sinä tottele, niin minä lyön." — "Hyvä, lyö vain, kunhan et lyö päähän." Ja Mattia rupesi nauramaan oikein avoimesti ja helakasti; koko valkoinen hammasrivi välkkyi keskellä kalpeita kasvoja.
Me istuimme, ja minä otin laukustani karttani, jonka levitin kentälle, ja hyvän aikaa sain sitä tutkiskella, ennenkuin perehdyin siihen, mutta vihdoin löysin matkani suunnan: Corbeil, Fontainebleau, Montargis, Gien, Bourges, Saint-Amand, Montlucon. Oli siis mahdollista mennä Chavanoniin, ja jos meillä oli onnea, niin oli mahdollista, ettemme kuole nälkään.
"Mikä laitos se on?" kysyi Mattia osottaen karttaani.
Minä selitin hänelle, että se oli kartta, ja mihin sitä käytettiin, selittäen melkein samoilla sanoilla kuin Vitalis, kun hän minulle antoi ensimäisen opetuksen maantiedossa. Mattia kuunteli tarkkaavasti, katsoen minua silmästä silmään.
"Mutta siihen pitää osata lukea?" — "Tietysti. Etkö sinä osaa lukea?" — "En." — "Haluaisitko sinä oppia?" — "Haluaisin toki hyvinkin." — "No minä opetan sinua." — "Voiko tuosta kartasta nähdä tien Gisorsista Parisiin?" — "Varsin helposti", ja minä osotin sen hänelle.
Mutta hän ei tahtonut uskoa, kun minä liikuttamalla vähän sormeani olin päässyt Gisorsista Parisiin.
"Minä olen kulkenut matkan jalkaisin", sanoi Mattia, "ja se oli toki paljon pitempi."
Minä koetin hänelle selittää paraani mukaan, miten välimatkat saadaan kartalta, mutta ei hän näyttänyt oikein luottavan minuun.
Kun olin avannut säkkini, juolahti mieleeni tarkastaa mitä siellä oli, ja haluten näyttää Mattialle rikkauteni minä levitin tavarani ruohikolle. Minulla oli kolme paitaa, kolme paria sukkia, viisi nenäliinaa, kaikki hyvässä kunnossa, ja pari kenkiä, jotka jo olivat vähän kuluneet. Mattia hämmästyi.
"Mitäs sinulla on?" kysyin häneltä. — "Niin, minulla! Minulla on tämä viuluni, ei muuta." — "No me jaamme tavaramme niinkuin pitääkin, kun kerran olemme tovereita. Sinä saat kaksi paitaa, kaksi paria sukkia ja kolme nenäliinaa. Mutta kohtuus ja oikeus on, että sinä kannat laukkua tunnin ja minä toisen, ja niin jaamme vaivatkin tasan."
Mattia tahtoi kieltäytyä ottamasta vastaan tavaroita, mutta minä olin jo tottunut käskemään, mikä minusta tuntui varsin hauskalta, ja minä kielsin häntä väittämästä vastaan.
Tavaroitteni mukana olin pannut näkyville Etiennetten antaman vakkasenkin ja pienen laatikon, jossa oli Lisen antama ruusu. Mattia halusi aukaista senkin, mutta minä kielsin ja panin laatikon laukkuuni avaamatta.
"Jos tahdot tehdä minulle mieliksi, niin et koske milloinkaan tähän laatikkoon, siinä on muuan lahja", selitin hänelle. — "Hyvä, minä lupaan", vastasi hän.
Siitä saakka kuin olin ottanut lammasnahkatakkini ja harppuni, oli minua vaivannut muuan seikka hyvin kovasti — nimittäin housuni. Minusta tuntui sopimattomalta, että taiteilijalla oli pitkät housut. Esiintyessä yleisölle täytyi olla lyhyet housut ja pitkävartiset sukat pauloitettuina värillisillä nauhoilla. Pitkät housut olivat kylläkin hyvät puutarhurille, mutta nyt olin taas uudelleen taiteilija!…
Kun on oma herransa ja juolahtaa mieleen joku asia, niin sen panee myöskin heti toimeen. Minäkin avasin Etiennetten vakan ja otin sieltä sakset.
"Sillä aikaa kuin minä laittelen housujani", sanoin Mattialle, "sopii sinun näyttää soittotaitoasi."
"Se sopii." Ja hän tarttui heti viuluunsa ja alkoi soittaa. Minä työnsin rohkeasti saksenkärjet housuinlahkeeseen vähän alapuolelle polvia ja aloin leikata. Housut olivat hyvää vaatetta, ja olin ollut niistä sangen mielissäni, kun isä Acquin ne minulle antoi, mutta en luullut niitä nyt pilaavani tällä tavoin, päinvastoin isosti parantavani. Siinä puuhatessani olin samalla kuunnellut Mattian soittoa, mutta sitten pysähtyivät sakseni ja minä olin paljaana korvana. Mattia soitti melkein yhtä hyvin kuin Vitalis.
"Kuka sinua on opettanut soittamaan viulua?" — "Ei kukaan, vähän koko maailma, mutta enin itse." — "Mutta kuka sinulle on opettanut nuotit?" — "Minä soitan sen mukaan kuin olen kuullut." — "No minä opetan sinulle nuotit." — "Sinähän osaat kaikkea." — "Tokihan minun pitää osata, kun olen seurueen johtaja!"
Ei se ole mikään taiteilija, joka ei ole itserakas. Minäkin halusin Mattialle näyttää, että on minussakin kykyä. Tartuin harppuuni ja heti tehdäkseni suurenmoisen vaikutuksen lauloin kuuluisan lauluni.
Niinkuin tuleekin taiteilijain kesken, Mattia maksoi minulle takaisin kiitokseni, joita olin hänelle lausunut. Hän oli suuri taiteilijakyky, minä olin suuri taiteilijakyky, me olimme toistemme arvoiset.
Mutta emmehän voineet tuolla tavoin jäädä siihen ylistämään toisiamme. Kun olimme soittaneet ja laulaneet omaksi tarpeeksemme, omaksi huviksemme, niin piti soittaa ja laulaa saadaksemme ruokaa ja vuoteen. Minä senvuoksi panin laukkuni kiinni, ja Mattia nyt vuorostaan otti sen harteilleen. Ja eteenpäin pölyisellä tiellä.
Nyt oli pysähdyttävä ensimäiseen kylään tiemme varressa ja annettava näytäntö: "Remin seurueen koenäytäntö."
"Opeta minulle tuo laulusi", sanoi Mattia, "me laulamme sen yhdessä, ja minä luulen, että voin sitä pian säestää viululla. Se kuulostaa kauniilta."
Varmaankin, ja "kunnioitettavalla yleisöllä" pitää nyt olla sydän kivestä, jollei se anna meille lantteja. Tämä onnettomuus ei meitä toki kohdannutkaan. Saavuttuamme muutamaan kylään valmistausimme etsimään sopivaa paikkaa esiintyäksemme ja kuljimme muutaman talon ohi, jonka piha oli täynnä juhlapukuista ja kukilla koristettua väkeä. Heti voi arvata, että oli häät. Minulle juolahti mieleen, että nämä ihmiset ehkä tarvitsevat soittajia saadakseen tanssia, ja astuin pihaan Mattian ja Capin seuraamana, ja sitten hattu kädessä tervehdin (ylevästi kuin Vitalis aikoinaan) ja tein esitykseni ensimäiselle miehelle, joka sattui lähelle. Hän oli paksu poika, jonka lihavaa, tiilikiven punaista muotoa reunusti korkea, korvia sahaava kaulus. Hän oli kiltin ja leppeän näköinen. Vastaamatta mitään kysymykseeni hän kääntyi jäykästi hääväen puoleen, pisti kaksi sormea suuhunsa ja tällaisella soittimella lasketti niin kauhistavan vihellyksen, että Capi ihan kauhistui.
"Hohoi, kuulkaa!" huusi hän. "Mitä arvelette, jos niinkuin vähän soitettaisiin? Tuossa tulee soittajia."
"Soittoa, soittoa!" huusivat miehet, ja naiset.
"Katrillia!"
Ja pian tanssijat asettuivat paikoilleen keskelle pihaa.
"Oletko sinä soittanut katrillia?" kysyin Mattialta italiankielellä ja matalalla äänellä, sillä olin hyvin levoton.
"Olenpa hyvinkin." Ja hän soitti minulle muuatta säveltä viulullaan.
Minä onneksi satuin sen osaamaankin. Ja me olimme pelastetut!
Meidät sijoitettiin muutamiin vaunuihin, jotka oli vedetty vaunuliiteristä pihalle. Yhteissoittomme Mattian kanssa kävi kutakuinkin. Tosihan on, että soitimme sellaisille korville, jotka eivät olleet onneksi ylen hienostaneet eivätkä vaateliaat.
"Osaako teistä kumpikaan soittaa torvea?" kysyi paksu punainen poika.
"Minä osaan", vastasi Mattia, "mutta ei ole torvea."
"Minä käyn hakemassa, kun viulunsoitto, vaikka tosin kaunista, on heikkoa."
"Osaatko sinä soittaa torveakin?" kysyin Mattialta yhä italiankielellä.
"Minä soitan huiluakin ja kaikkia mikä vain vähänkään soipi."
Olipa se aika mestari, se Mattia!
Pian saapuikin torvi, ja me aloimme taas soittaa katrillia, polkkaa, valssia ja erittäinkin katrillia. Me soitimme yöhön saakka niin, että tanssijat eivät antaneet meidän levähtää. Minulle se ei ollut niinkään ankaraa kuin Mattialle, jolla oli vaikein osa suoritettavana ja joka oli väsynyt matkasta ja entisistä kärsimyksistään. Minä näin hänen silloin tällöin kalpenevan aivan kuin sairaaksi tulemassa, mutta hän vain soitti puhaltaen minkä jaksoi. Onneksi sen huomasi morsiankin.
"Jo riittää", sanoi hän. "Poika raukka näyttää uupuvan. Nyt vain jokaisen käsi taskuun ja rahaa soittajille."
"Suvaitkaa minun lähettää kassanhoitajamme kantamaan rahaa", sanoin hypäten vaunuista. Ja minä heitin hattuni Capille, joka otti sen hampaisiinsa.
Taputettiin kovasti käsiä Capille, joka teki komean kumarruksen aina kun sille raha annettiin, ja sille annettiin paljon, mikä meille oli parempaa kuin käsientaputukset. Seuratessani Capia näin hattuun lentelevän kirkkaita hopearahoja. Sulhanen pani viimeiseksi ja viiden markan rahan. Mikä onni! Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Meidät käskettiin syömään ja meille laitettiin vuoteet. Seuraavana päivänä, kun lähdimme tästä vieraanvaraisesta talosta, oli meillä 29 markan pääoma.
"Tämä on sinun ansiotasi, Mattia", sanoin toverilleni. "Yksinäni minä en olisi voinut muodostaa orkesteria."
Kaksikymmentäyhdeksän markkaa taskussamme kun oli, niin olimme suuria herroja. Ja kun tulimme Corbeiliin, niin voin tehdä, kovin varomaton olematta, muutamia ostoksia, joita pidin tarpeellisina: ensinnäkin ostin torven, jonka sain kolmella markalla muutamalta romukauppiaalta — torvi ei tietysti ollut uusi eikä kauniskaan, mutta puhdistettuna ja laitettuna se ajoi asiansa hyvin —, sitten punaiset nauhat sukkiimme ja lopuksi vanhan sotamieslaukun Mattialle, sillä ei ollut niin väsyttävää kantaa yhtämittaa kevyttä laukkua kuin aina vähän väliä raskasta. Me jaoimme kuormamme ja olimme hyvin reippaita.
Corbeilista lähtiessämme olimme varsin hyvässä kunnossa. Kaikki ostokset maksettuamme meillä oli vielä kolmekymmentä markkaa taskussa, sillä Corbeilissakin olimme hyvin ansainneet. Ohjelmistomme oli niin järjestetty, että voimme viipyä kotvan aikaa samalla paikkakunnalla tarvitsematta kovin paljon kerrata samaa. Ja Mattian kanssa sovimme niin hyvin, että olimme jo aivan kuin veljekset. "Kuulehan", sanoi hän kerran nauraen, "sellainen seurueen johtaja kuin sinä, joka et koskaan lyö, on liian hyvä."
"Sinä siis olet tyytyväinen?" — "Jo toki hyvinkin tyytyväinen. Ensi kerran elämässäni on minulle nyt tapahtunut, että olen lähtenyt paikkakunnalta kaipaamatta sairaalaan."
Corbeilista lähdettyämme olimme suunnanneet kulkumme Montargisia kohden mennäksemme Barberinin emännän luo. Minä halusin käydä häntä tervehtimässä ja kuitata sillä kiitollisuuden velkani. Mutta tällainen kuittaaminen oli kovin helppoa ja vähäpätöistä. Jospa veisin hänelle jotakin! Nyt kun olin rikas, pitäisi minun viedä hänelle joku lahja. Ja muuan lahja saattaisi hänet ylen onnelliseksi koko elinajakseen — lehmä, jolla Kullanomena tulisi korvatuksi. Miten iloinen olisikaan Barberinin emäntä, jos voisin viedä hänelle lehmän, ja miten iloinen olisin itsekin!
Ennen Chavanoniin tuloamme ostaisin lehmän, ja Mattia, taluttaisi sen köydessä äidin pihalle. Tietysti Barberin ei olisi kotona silloin. — Rouva Barberin — sanoisi Mattia — tässä tuon teille lehmän. — Lehmän! Te olette erehtynyt, poikaseni — ja hän huokaisi. — Enpä olekaan, olettehan rouva Barberin Chavanonista? No niin! Rouva Barberinille prinssi (aivan kuin sadussa) käski minun tuoda tämän lehmän, jonka hän teille antaa. — Kuka prinssi? — Silloin minä tulisin näkyviin ja heittäytyisin hänen kaulaansa, ja tarpeeksi syleiltyämme tekisimme pannukakkuja, joita sitten söisimme kolmen hengen, ei Barberinin kanssa, joka silloinkin laskiaistiistaina tuli meitä häiritsemään ja kaatoi pannumme ja ryösti voin sipulivelliinsä.
Kaunis tuuma! Mutta sen toteuttamiseksi piti ostaa lehmä. Paljonko lehmä maksaa? Minä en tiennyt suuntiakaan. Se arvatenkin on kallis, hyvin kallis, mutta mitä siitä. En osta kovin suurta ja lihavaa lehmää. Sillä kuta suurempi lehmä, sen kalliimpi, ja sitä enemmän pitää sitä ruokkia, jolloin lahjani tuottaisi hankaluutta. Tärkein asia nyt oli kuitenkin saada tietää lehmän hinta tai oikeammin sellaisen lehmän kuin minä halusin. Onneksi se ei ollut mikään vaikea asia minulle, sillä kulkiessamme maanteitä ja iltasin majapaikoissa tapasimme karjankuljettajia ja kauppiaita: heiltähän sopi kysyä lehmäin hintoja. Mutta heti ensi kerran kun käännyin muutaman karjanajajan puoleen, niin hän nauroi vasten silmiä. Hän pyörähti tuolillaan, löi nyrkillä pöytään ja käski majatalon isännän luokseen.
"Arvaatteko, mitä tämä pieni soittoniekka minulta tiedustelee. Paljonko maksaa lehmä, joka ei ole kovin suuri eikä kovin lihava, mutta kuitenkin hyvä lehmä."
Syntyi taas naurunhähätys, mutta minä en siitä hämilleni paneutunut.
"Ja sen pitää lypsää hyvästi eikä saa olla kova syömäri."
"Ja sen taitaa pitää olla sellainen, että sitä voi taluttaa köydessä pitkin maanteitä niinkuin koiraannekin?"
Tyhjennettyään kaiken sukkeluusvarastonsa ja kynittyään koko neronsa hän tahtoi vastata minulle vakavasti ja itse tuli keskustelemaan minun kanssani. Hänellä oli juuri sellainen lehmä, jota minä halusin, joka ei syönyt juuri mitään, joka lypsi hyvin ja sellaista maitoa, että oli kuin kermaa. Jos panen sataviisikymmentä markkaa pöytään, niin lehmä on minun.
Niin paljon kuin minulla oli ollut vaivaa saadakseni hänet ensin puhumaan, yhtä paljon oli vaivaa saada hänet vaikenemaan, kun hän kerran oli päässyt alkuun. Vihdoin kuitenkin pääsimme maata, ja minä mietiskelin, mitä tästä keskustelusta olin saanut tietää.
Sataviisikymmentä markkaa! Eihän minulla ollut sellaista summaa lähimainkaan. Oliko mahdotonta sellaista ansaita? Minusta tuntui, että ei ole, ja että jos ensimäisen päivän onni meitä seuraa, niin minä voisin penni penniltä koota nämä sataviisikymmentä markkaa. Siihen tarvitsi vain aikaa.
Uusi tuuma syntyi päässäni. Jos emme ensin menisikään Chavanoniin, vaan Varsesiin, niin meille jäisi tämä aika, joka siihen tarvittiin.
Siis piti ensin mennä Varsesiin ja vasta palatessa Barberinin äidin luo. Silloin varmaankin minulla olisi koossa nuo sataviisikymmentä markkaa ja minä voisin olla niinkuin prinssi sadussa "Prinssin lehmä".
Aamulla ilmoitin aikeeni Mattialle, joka ei sitä mitenkään vastustanut.
"Mennään Varsesiin", sanoi hän. "Vuorikaivokset siellä ovat ehkä hauskat nähdä. Minä haluaisin nähdä niitä."