II.
Montargisista on pitkä matka Varsesiin, viisi- tai kuusisataa kilometriä suoraa linjaa. Mutta sitä oli enemmän kuin tuhatkin kilometriä meille, joitten elinkeinomme vuoksi täytyi tehdä mutkia, piti hakea kaupungeita ja kyliä, joissa voimme esiintyä ja saada runsaita tuloja. Kului aikaa melkein kolme kuukautta tähän tuhanteen kilometriin, mutta kun viimein saavuimme Varsesin seuduille, niin ilokseni huomasin rahojani laskiessani, että aikamme ei ollut turhaan mennyt: nahkakukkarossani oli 128 markkaa. Ei puuttunut kuin kaksikymmentäkaksi markkaa ostaakseni lehmän Barberinin emännälle.
Mattia oli melkein yhtä tyytyväinen kuin minäkin ja oli varsin mielissään siitä, että oli ollut osakas sellaisen summiin kokoamisessa. Totta on, että hänen osanottonsa oli varsin merkitsevä ja että ilman häntä ja varsinkin ilman hänen torveaan emme koskaan olisi saaneet kokoon 128 markkaa Capin kanssa.
Puuttuvat 22 markkaa voinemme saada Varsesista Chavanoniin palatessamme.
Alexin sedän tiesin olevan kaivostyömiehenä Varsesissa Truyèren kaivoksessa, mutta en tiennyt, asuuko hän kaupungissa vai lähiseuduilla. Varsesiin tullessa kysyin, missä Truyèren kaivos on, ja neuvottiin Divonnen vasemmalle puolen, muutamaan pieneen laaksoon, jonka läpi juoksi pieni Truyèren puro, josta laaksokin on saanut nimensä.
Gaspard setä asui vähän matkan päässä kaivoksesta, muutaman mutkaisen ja jyrkän kadun varrella, joka laskeutui vuorelta joen rannalle. Muuan vaimo seisoi portilla ja puheli naapurin vaimon kanssa, joka niinikään seisoi nojaten toista porttia vasten. Vaimo kysyttyäni vastasi minulle, että Gaspard tulee kotia kuuden aikana illalla, työn loputtua.
"Mitä teillä on hänelle asiaa?" kysyi hän. — "Haluaisin tavata
Alexia."
Vaimo katseli minua päästä jalkoihin ja sitten Capia: "Te olette Remi? Alexis on meille teistä puhunut, hän on teitä odottanut. Mikä tämä on?" kysyi hän Mattiaan viitaten. "Hän on minun toverini."
Vaimo oli Alexin täti. Minä luulin, että hän käskee meitä huoneeseen levähtämään, sillä tomuisista jaloistamme ja auringon punaamista kasvoistamme piti hänen selvästi nähdä, että olimme väsyneitä. Mutta hän ei virkkanut siitä mitään, ilmoitti vain minulle toistamiseen, että Alexis oli kaivoksessa työssä, tulee kotia kuuden aikana, jos tahdon silloin tulla tapaamaan. Minä en ilennyt häneltä pyytää, mitä hän ei tarjonnut, kiitin vain hänen vastauksestaan, ja lähdimme kaupunkiin etsimään leipuria, sillä meidän oli nälkä, kun emme olleet syöneet kuin varhain aamulla ja silloinkin vain pienen palan, joka meille oli säästynyt eilisestä. Minua hävetti tällainen kohtelu, sillä arvelin Mattian tuumailevan mielessään, että mitä tällainen merkitsi. Mitä merkitsi tehdä tällaisia taipaleita?
Minusta näytti, että Mattia sai huonon käsityksen ystävistäni, ja tuntui, että jos vasta hänelle puhuisin Lisestä, niin hän ei kuuntelisi yhtä hartaasti eikä välittäisi enää Lisestä.
Kun meidät oli näin huonosti vastaanotettu, niin en lähtenytkään enää asunnolle, vaan vähän ennen kuutta menimme kaivokselle odottamaan Alexin tuloa.
Heti kuuden jälkeen huomasin kaivoksen käytävän mustassa syvyydessä alkavan vilkkua pieniä valoisia pisteitä, jotka suurenivat nopeasti. Sieltä työmiehet lamppu käsissään nousivat maan pinnalle, työnsä lopetettuaan. He lähestyivät hitaasti raskain askelin, aivan kuin polvet olisivat olleet kipeät, johon kulkutapaan sittemmin sain syyn selville kulkiessani itse näitä portaita ja tikapuita. Miehet olivat mustia kuin nuohoojat, heidän pukunsa oli kivihiilipölyn peitossa. Kulkiessaan varastohuoneen ohitse jokainen asetti lamppunsa sinne naulaan.
Niin tarkkaavainen kuin olinkin, en olisi tuntenut Alexia, jollei hän yhtäkkiä olisi syössyt kaulaani. Mustana kiireestä kantapäähän ei hän ollut lainkaan entisen näköinen, kun hän juoksenteli puutarhamme hiekkakäytäviä yllään puhdas paita, jonka hihat olivat käärityt kyynärpäihin ja kaulus auki, niin että paljas valkoinen rinta paistoi.
"Tässä on Remi", sanoi hän kääntyessään muutaman miehen puoleen, joka astui hänen vierellään ja joka oli hyvin isä Acquinin näköinen, mikä ei ollut ihmekään, kun olivat veljeksiä. Minä arvasin, että se oli Gaspard setä.
"Me olemme odottaneet jo kauan aikaa", sanoi hän hyväntahtoisesti. — "Parisista on tänne Varsesiin pitkä matka." — "Ja jalat ovat lyhyet", sanoi hän nauraen.
Capi iloissaan kiskoi Alexia takinhihasta kaikin voiminsa.
Tällä aikaa minä selitin Gaspard sedälle, että Mattia oli minun toverini ja osakemieheni, kelpo poika, joka soitti torvea niin ettei kukaan.
"Ja tuossa herra Capi", sanoi setä Gaspard. "Huomenna on sunnuntai, silloin, saatuanne levätä, te meille näyttelette vähän. Alexis on kertonut, että Capi on viisaampi kuin moni koulunopettaja."
Gaspard setä tuntui minusta yhtä mukavalta kuin hänen vaimonsa oli tuntunut ikävältä. Hän näytti olevan veljensä, isä Acquinin veroinen.
"Puhelkaahan nyt, pojat, teillä varmaan on paljon pakinoimista. Minä lavertelen tämän nuoren miehen kanssa, joka kuuluu olevan niin mainio torvensoittaja."
Meillä tuntui olevan puhelemista viikoksi ja enemmäksikin. Alexis kysyi minkälainen oli matkani ollut, ja minä taas ehätin tietämään, mitä hän piti uudesta elämästään, niin että kumpikin kyseli välittämättä vastaamisesta.
Me kuljimme hitaasti, ja työmiehet, jotka menivät kotiaan, sivuuttivat meidät. Niitä oli pitkä rivi, kadun pituudelta, kaikki mustia samasta pölystä, joka peitti maankin. Kun lähestyimme asuntoa, niin Gaspard setä sanoi: "Te, pojat, tulette illalliselle meille."
Tämä kutsuhan oli vasta mieluinen, sillä koko ajan kulkiessamme olin pahoitellut mielessäni, että meidän pitää kohta erota, kun tädin kohtelu ei ollut minussa herättänyt suuria toiveita.
"Kas tässä nyt on se Remi", sanoi setä taloon tultuamme, "ja tuo toinen on hänen toverinsa."
"Minä olen heidät jo nähnyt aikoja sitten", sanoi täti. "Sitä parempi, tuttavuus on siis tehty. He tulevat meille illalliselle."
Olin varsin mielissäni, kun sain olla illallisella Alexin kanssa tai toisin sanoen viettää iltaa hänen kanssaan ja sain ruokaa. Parisista lähdettyämme olimme syöneet miten sattui, palan siellä, toisen täällä, ja varsin harvoin oikeaa ateriaa istuen tuolilla, lautanen edessämme. Olimmehan tosin ansainneet niin runsaasti, että olisi ollut varoja syödä joku ateria kelpo ravintolassa, mutta piti säästää rahaa lehmän ostoa varten, ja Mattia oli niin kelpo poika, että hän oli melkein yhtä iloinen tästä lehmänostotuumasta kuin minäkin.
Illallisemme ei kestänyt kauan.
"Poika", sanoi setä minulle, "sinä nukut Alexin kanssa." Ja sitten hän Mattialle sanoi: "Ja sinä, tule kanssani leipomatupaan, niin katsotaan, eikö voitaisi sinne saada hyvä vuode oljista ja heinistä."
Me Alexin kanssa valvoimme koko illan ja hyvän osan yötäkin.
Gaspard setä oli tikkamies, joka louhi kivihiiltä kaivoksessa, Alexis oli hänen kärrymiehensä, joka kaivoksessa louhintapaikalta kuljetti kivihiilellä lastatut kärryt raidetta myöten kaivon suulle, missä kärryjen koppa kiinnitettiin köyteen koneen nostettavaksi ylös. Vaikka Alexis oli ollut vasta vähän aikaa kaivostyössä, oli hän kuitenkin jo ylen mielistynyt siihen ja kehui kaivostaan: se oli kaunein ja somin paikka maailmassa. Hän kertoi innolla kuin matkustaja, joka on käynyt tuntemattomalla seudulla ja tapaa halukkaita kuuntelijoita, selitti tarkkaan pienimmätkin, seikat.
Mutta asiat juoksivatkin sitä latua, että minä pääsin itse näkemään kaivoksen kaikkine kauhuineen ja tuntemaan kaikki pelottavat vaarat, joiden alaisina työmiehet kaivoksissa ovat.