III.
Iltaa ennen kuin minun oli lähdettävä Varsesista, tuli Alexis kotia, oikea käsi loukkaantuneena. Suuri kivihiililohkare oli vierähtänyt kädelle. Yksi sormi oli puoleksi poikki, ja koko käsi oli musertunut. Yhtiön lääkäri tuli häntä katsomaan ja sitomaan kättä. Hän sanoi, että Alexin tila ei ollut mitenkään arveluttava; käsi paranee, sormi myöskin, tarvitsi vain levätä työstä.
Gaspard setä luonteensa mukaan antoi tavallisesti asiain mennä menojaan, surematta ja suuttumatta, mutta se kuitenkin sai hänen sävyisyytensä horjumaan, että hän oli estetty työstään. Kun hän kuuli, että Alexis oli määrätty työttömäksi moniksi päiviksi, niin hän huusi kovasti: "Kuka minulle kärryjä kuljettaa tällä aikaa? Ei ole ketään Alexin sijaan. Kyllähän saisi poikia pitemmäksi aikaa, mutta muutamiksi päiviksi on aivan mahdotonta saada ketään."
Kun minä tämän huomasin ja ymmärsin syyt hänen haikeuteensa ja toisekseen pidin velvollisuutenani tällaisessa tapauksessa maksaa vieraanvaraisella tavallani sen, mitä meille oli annettu, niin kysyin häneltä, oliko kärrymiehen tehtävä vaikea.
"No mikään ei ole sen helpompaa; ei ole muuta kuin työntää kärryjä kiskoja myöten."
"Ovatko kärryt raskaat?"
"Eivätpä ole kovinkaan raskaat, kun Alexis jaksaa työntää hyvin."
"No kun kerran Alexis jaksaa, niin totta kai minäkin."
"Niin sinä, poika." Ja hän rupesi nauramaan ääneen, mutta pian hän taas vakavasti sanoi: "Kyllä sinä tosiaan jaksat tehdä sitä työtä, jos vain haluat."
"Minä haluan, kun siten voin olla teille hyödyksi."
"Sinä olet kelpo poika, ja se on päätetty: huomenna sinä tulet kaivokseen. Sinusta on minulle suuri hyöty, mutta siitä on hyötyä sinulle itsellesikin. Jos sinä mielistyt työhön, niin on se sinulle paljoa edullisempaa kuin kuljeksia maanteitä. Kaivoksessa ei tarvitse susia pelätä."
Mitä Mattia tekee sillä aikaa kuin minä olen kaivoksessa? Sitä en voinut jättää Gaspard sedän huoleksi. Kysyin Mattialta, eikö hän haluaisi mennä Capin kanssa lähiseuduille näyttelemään, ja hän suostuikin siihen heti.
"Olen varsin hyvilläni, kun saan yksikseni ansaita lehmärahat", sanoi hän nauraen.
Kolmen kuukauden ajalla, jonka me olimme olleet yksissä, Mattia oli muuttunut aivan toiseksi; hän ei ollut enää tuo surullinen kurja poika raukka, jonka olin tavannut Saint-Medardin kirkon seinämällä nälkään kuolemassa, vielä vähemmin tuollainen epäsikiö, jonka olin nähnyt Garofolin vinttikamarissa hoitamassa tulta padan alla, vähänväliä puristaen päätään käsiensä välissä. Hänen päänsä ei ollut enää kipeä. Tuo Lourcine-kadun majapaikka hänet oli tehnyt surulliseksi, mutta nyt aurinko ja raitis ilma olivat antaneet hänelle terveyttä ja iloa. Koko matkamme ajan hän oli ollut hyvällä ja nauravalla tuulella, ottaen kaikki asiat parhaimmalta puoleltaan, nauraen kaikelle, ollen iloinen tyhjästäkin, kääntäen pahan hyväksi. Mihin olisin joutunut ilman häntä? Kuinka monta kertaa väsymys ja surumielisyys olisikaan masentanut minut!
Päätettiin siis niin, että huomenna minä lähden kaivokseen ja Mattia näytäntö- ja soittoretkelle kartuttaakseen pääomaamme. Ja Capi, jolle minä selitin asian, näytti hyvin sen ymmärtävän. Ja seuraavana aamuna annettiin minulle Alexin työvaatteet. Varoitettuani vielä viimeisen kerran Mattiaa ja Capia olemaan varovaisia retkellään lähdin Gaspard sedän kera.
"Ole nyt tarkkaavainen", sanoi hän antaessaan lampun käteeni. "Kulje minun jäljessäni ja astuessasi portaita älä nosta koskaan jalkaasi toiselta pykälältä ennenkuin varmasti olet saanut jalkasi toiselle."
Me laskeusimme käytävään, hän edellä, minä jäljessä. "Jos portaissa liukastaa, niin pidätä kaikin voimin, ettet lähde liukumaan; pohja on syvällä ja se on kova."
Tämä huomautus oli liikaa lisäämään jännitystäni, sillä laskeutuessaan päivän valosta yön pimeyteen ei voi olla tuntematta jonkinlaista kammoa. Minä aivan vaistomaisesti peräysin, mutta olimme jo siksi syvällä käytävässä, että päivän valo pitkän mustan torven suulla ei ollut kuin valkoinen kehrä, aivan kuin kuu mustalla tähdettömällä taivaalla. Minua hävetti tämä vaistomainen liikkeeni, mutta ne tapahtui silmänräpäyksessä, ja minä kiiruhdin taas seuraamaan.
"Portaat", sanoi hän pian.
Me olimme mustan reiän suulla, ja sen syvyydessä näin väikkyvän suuria lamppuja, jotka lähempänä olivat uumia ja syvemmällä näyttivät pienen pieniltä pisteiltä. Ne olivat ennen meitä tulleitten työmiesten lamppuja. Heidän keskustelunsa kuului kumeana murinana, joka kantautui kuuluviimme kostean ilman mukana, mikä puhalsi kasvoihimme. Ensi kerran hengitin tämänhajuista ilmaa. "Nyt olemme ensimäisessä kerroksessa", sanoi setä. Me olimme käytävässä, jonka katto oli täydellinen holvi ja seinät suorat. Katto oli vähän korkeammalla miehen päätä, mutta oli sellaisiakin paikkoja, joissa piti kumartua; niissä kohdin oli katto laskeutunut tai lattia noussut.
"Sen vaikuttaa maan paino", selitti hän. "Kun vuori on kaivettu joka paikasta, niin että siinä on aukkoja, niin maa laskeutuu, ja kun maa painaa paljon, niin se särkee heikkoja käytäviä."
Maassa oli rautatieraiteita, ja käytävän vierellä juoksi pieni puro.
"Tämä puro yhtyy toisiin, jotka niinkuin tämäkin syntyvät maasta tunkeutuvasta vedestä. Ne kaikki juoksevat muutamaan johtokaivoon. Tuhat tai tuhatkaksisataa kuutiometriä vettä saa kone joka päivä nostaa täältä Divonneen. Jos kone pysähtyisi, niin täällä syntyisi pian tulva. Muuten olemme paraikaa Divonne-joen alla."
Kun minä vasten tahtoani säpsähdin, niin hän rupesi nauramaan.
"Viisikymmentä metriä maata on välillämme; ei ole pelkoa, että
Divonne syöksyisi päällesi."
"Mutta jos se puhkaisisi reiän?"
"No vielä mitä. Käytäviä kulkee ristiin rastiin joen alla. On sellaisia kaivoksia, joissa on tulvan vaarakin, mutta siitä ei ole pelkoa täällä."
Tultuamme työpaikallemme hän näytti minulle mitä minun piti tehdä, ja kun kärrymme oli täynnä kivihiiliä, niin hän työnsi ne minun kanssani opastaakseen kaivon luo ja opettaakseen vaihtamaan radoille, kun toisia kärryjä sattui tulemaan vastaan.
Ei tämä ollut mitään vaikeaa työtä, niinkuin hän oli sanonutkin. Pian olin siihen perehtynyt, niin että tulin hyvin toimeen.
Setä Gaspardin työpaikan vieressä oli naapurinani kärrymies, joka ei ollut poikanen niinkuin minä ja muut kärrymiehet, vaan vanha valkopartainen ukko. Kun sanon, että hän oli valkopartainen, niin se merkitsee, että hänen partansa oli valkoinen sunnuntaisin, jolloin oli suuri pesu, mutta viikon ajalla se harmaantui harmaantumistaan ja oli lauvantaina nokimusta. Mies oli kuudenkymmenen vuoden iässä. Nuoruutensa aikoina hän oli ollut salvumies, jolla oli toimenaan asettaa ja pitää kunnossa käytävien puutukeet. Mutta maanlohkeamisessa oli häneltä musertunut kolme sormea, jonka vuoksi hänen oli pitänyt luopua salvumiestoimestaan ja ruveta kaivokseen kärrymieheksi. Häntä sanottiin maisteriksi, hän kun tiesi kaikenlaista enemmän kuin kaivosmiehet, jopa enemmän kuin itse mestaritkin, ja hän puhui mielellään ja oli ylpeä tiedoistaan: "Ivalla sanotaan minua maisteriksi, mutta maisteri tietääkin jotakin: ihmisellä ei ole koko elämänsä käsissään, sitä on hänellä myöskin päässään. Sinun ikäisenäsi olin utelias ja tiedonhaluinen. Minä elin kaivoksessa ja halusin saada tietoja kaikesta, mitä näin joka päivä. Minä kyselin insinööreiltä, jotka mielellään selittivätkin, ja minä luin. Kun on silmät päässä katsella ja kun asettaa silmilleen silmälasit, jotka saamme kirjoista, niin alkaa lopulta nähdä sangen paljon."
Ruoka-aikoina tein hänen kanssaan tuttavuutta, ja varsin pian hän alkoi suosia minua. Minä olin kova kyselijä, hän taas puhelias, meistä tuli eroamattomat ystävät. Kaivoksessa, jossa tavallisesti puhutaan vähän, sanottiin meitä lavertelijoiksi.
Eräänä päivänä aamulla, kun olin viemässä kuormaani kolmannen kerran kaivolle, kuului kaivon viereltä kauhea pauhu, sellainen kohina, jonka vertaista en ollut vielä kaivoksessa kuullut. Kuuntelin. Pauhu kuului yhä kaikuen joka taholta. Mitä se merkitsi? Minä säikähdin ja ajattelin lähteä juoksemaan tikapuille, mutta minua oli jo ivattu pelkuruudestani niin paljon, että häpeä sai minut jäämään paikoilleni. Se oli ehkä räjähdys, tai jotkin kärryt putosivat kaivosta, tai sora vieri käytävissä.
Yhtäkkiä parvi rottia juoksi jalkaini välitse kiitäen kuin pakeneva ratsujoukko. Sitten olin kuulevinani omituista kohinaa maata vasten sekä veden loisketta käytävien seinissä. Paikka, jossa seisoin, oli aivan kuiva, tämä veden kohina oli aivan käsittämätöntä. Otin lamppuni ja kumarruin tarkastamaan maata. Vettä siinä oli, jota tuli kaivolta päin juosten käytävään päin. Tämä kauhistuttava pauhu oli siis veden kohina, joka koskenaan syöksyi kaivokseen.
Jätin kärryni raiteelle ja juoksin louhokselle.
"Setä Gaspard, kaivoksessa on vettä!"
"Taas tyhmyyksiä loriset!"
"Divonnen alle on puhjennut reikä. Pelastakaamme itsemme!"
"Jätä minut rauhaan!"
"Mutta kuunnelkaahan toki!"
Ääneni oli niin terävä, että Gaspard setä jäi kuuntelemaan. Sama pauhu kuului vielä, mutta entistä kovemmin ja jylhemmin. Ei voinut erehtyä, vettä syöksyi kaivokseen.
"Juokse vikkelästi", huusi hän minulle, "kaivoksessa on vettä!" Ja huutaen yhtämittaa: "kaivoksessa vettä" setä Gaspard tarttui lamppuunsa, mikä on aina kaivosmiehen ensimäinen liike, ja pistäysi käytävään.
En ollut päässyt kymmentä askelta, kun huomasin maisterinkin laskeutuvan käytävään saadakseen tietää, mikä synnytti jyryn, joka häntä oli hämmästyttänyt. "Kaivoksessa vettä!" huusi setä Gaspard. Vesi oli nopeasti kohonnut käytävissä, sitä jo oli polviamme myöten, ja se vaikeutti kulkuamme. Maisteri lähti juoksemaan meidän mukanamme, ja kaikki kolme mennessämme huusimme louhosten luona:
"Pelastakaa itsenne! Kaivoksessa on vettä!" Vesi kohosi kauhistuttavan nopeasti. Onneksi emme olleet kaukana tikapuista, sillä muutoin emme olisi niille päässeetkään. Maisteri saapui ensimäisenä, mutta pysähtyi ja sanoi: "Nouskaa te ensiksi, minä olen vanhin ja sitäpaitsi kylmäverisin."
Gaspard setä nousi ensimäisenä ja minä hänen jäljestään, maisteri tuli viimeisenä, ja sitten hänen jäljessään hyvän matkan päässä muutamia työmiehiä.
Ei milloinkaan oltu neljääkymmentä metriä, joka matka on toisesta kerroksesta ensimäiseen, kuljettu niin nopeasti. Mutta ennenkuin tulimme viimeisille puolapuille, ryöpsähti vesiputous päällemme ja sammutti lamput.
"Pysytelkää lujasti kiinni!" huusi setä.
Hän, maisteri ja minä tartuimme lujasti puolapuuhun ja pysyimmekin, mutta ne, jotka jäljessämme tulivat, syöksi putous mukanaan, ja jos meilläkin olisi ollut noustavana useampi puolapuu, niin olisimme joutuneet kuohun mukana menemään niinkuin hekin, sillä putous muuttui pian kovaksi vesivyöryksi.
Ensimäiseen kerrokseen päästyämme emme olleet vielä pelastetut, sillä vielä meillä oli viisikymmentä metriä noustavana ja vesi nousi jo tässäkin käytävässä. Me olimme pimeässä, kun lamppumme olivat sammuneet.
"Nyt olemme hukassa", sanoi maisteri tyynellä äänellä. "Lue rukouksesi, Remi."
Mutta samassa näkyi käytävässä seitsemän tai kahdeksan lamppua, jotka tulivat meitä kohden. Vettä oli jo yli polvien, ja se kuohui koskena, joka kuljetti mukanaan mitä tielle sattui ja pyöritteli käytävistä kiskomiaan hirsiä kuin höyheniä. Miehet, joiden lamput me olimme nähneet, olivat saapuneet luoksemme ja yrittivät edelleen käytävää päästäkseen tikapuille, jotka eivät enää olleet kaukana, mutta sinne oli pääsy mahdotonta. Ei mitenkään voinut kulkea tällaista koskea vastaan. Miehiltä pääsi samat sanat Kuin maisteriltakin äsken: "Me olemme hukassa."
"Meidän pitää mennä johonkin louhokseen", sanoi maisteri.
"Entä sitten?" — "Louhoksesta ei pääse mihinkään."
Louhos tosiaan oli umpinainen kuin nuotanperä, mutta meillä, ei ollut tilaisuutta odottelemaan ja valitsemaan. Täytyi joko mennä johonkin louhokseen, jolloin vielä oli muutamia minuutteja elämän aikaa, se on: vähän toivoa pelastuksesta, tai olla käytävässä varmassa tiedossa, että muutamien sekuntien kuluttua joutuu veden vietäväksi ja upotettavaksi. Maisterin jäljessä menimme siis louhokseen. Kaksi tovereistamme kuitenkin päätti koettaa päästä käytävää pitkin. Heitä emme koskaan enää nähneet.
Täällä me päästyämme vähän taas tajulle kuulimme korviasärkevän pauhun: maanlohkeamista, vedenkuohua ja palkkien pauketta. Koko kaivos oli kauhean metelin vallassa.
"Se on tulva!"
"Maailman loppu." — "Jumala, armahda meitä!"
Maisteri louhokseen tultuamme ei ollut sanaakaan virkkanut, sillä hän ei antautunut valituksiin.
"Miehet, me emme saa väsyttää itseämme", sanoi hän sitten tyynesti. "Jos jäämme tällä tavoin riippumaan käsiemme ja varpaittemme varassa, niin pian uuvumme. Meidän pitää jystää itsellemme nojapaikka liuskakiveen."
Neuvo oli hyvä, mutta vaikea panna toimeen, sillä ei kenelläkään ollut tikkaa.
"Jystämme lamppukoukuilla", sanoi maisteri.
Ja jokainen kävi kaivamaan maata lamppukoukullaan. Muutamissa minuuteissa olimme saaneet kaivetuksi kuopan jalkaimme sijaksi. Sen tehtyämme levähdettiin ja katseltiin, keitä kaikkia meitä oli. Seitsemän henkeä: maisteri, minä hänen vieressään, Gaspard setä, kolme tikkamiestä, Pagès, Compeyrou ja Bergounhoux, ja kärrypoika Carrory. Muut olivat jääneet käytävään.
Mahdotonta on kuvata ryskettä ja pauhua kaivoksessa, tykinpauke ja ukkosen jyrinä yhdessä eivät olisi kuuluneet pelottavammalta. Kauhistuneina katselimme toisiamme ikäänkuin toisiltamme kysyen mitä tämä oli?
Kuullaksemme toistemme puhetta pauhussa piti meidän huutaa minkä jaksoimme, ja sittenkin kuului äänemme heikosti. Maisteri selitti, että olimme kuin sukelluskellossa, jossa vesi ei voi nousta meihin saakka, kun ilma sen pidättää. "No siinä on oikein emätyhmyys! Eikö vesi ole voimakkaampi kuin ilma?"
"On ulkona, kun se on vapaana", sanoi maisteri. "Mutta jos panet lasin suu edellä veteen, niin nouseeko vesi pohjaan saakka? Ei. Osa lasista jää tyhjäksi. No, tämän tyhjän aukon on täyttänyt ilma. Tässä nyt on sama juttu. Me olemme kumotun lasin pohjassa, vesi ei pääse meihin saakka."
"Minä, ymmärrän hyvin", sanoi Gaspard setä, "ja minä huomaan, että te muut olette olleet väärässä ivatessanne niin usein maisteria. Hän tietää asioita, joita me emme tiedä."
"Me olemme siis pelastetut?" sanoi Carrory.
"Pelastetut? Sitä en ole sanonut. Sen vain lupaan teille, että meidän ei ole pakko hukkua. Meidät pelastaa vain se, että louhos on umpinainen, niin ettei ilma pääse pois. Mutta tämä sama, joka meidät pelastaa, voi käydä turmioksemme. Ilma ei voi poistua, se on vangittu. Mutta mekin olemme vankina, emme pääse pois."
"Mutta kun vesi laskeutuu…"
"Laskeutuuko se? Siitä en minä tiedä mitään. Sitä varten pitäisi saada tietää, miten vesi on tänne tullut, ja kuka meistä sen tietää?"
"Mutta itsehän sanoit, että se on tulva."
"No niin, entä sitten? Tulva se on, se on varma. Mutta mistä tulva on tullut? Onko Divonne paisunut aina kaivoille saakka, vai onko se rankkasateen vaikutusta, vai onko puhjennut joku lähde, onko ollut maanjäristys? Pitäisi olla ulkona ennenkuin sen voisi sanoa, mutta pahaksi onneksi olemme sisällä."
"Kukaties koko kaupunki on mennyt?"
"Kukaties…"
Syntyi hetkeksi kauhistuksen äänettömyys. Veden pauhu oli lakannut, ainoastaan silloin tällöin kuului maan läpi kumeita jyrähdyksiä ja tuntui jysähdyksiä.
"Kaivos on varmaan jo täynnä, kun ei vettä tunge enää sisälle", sanoi maisteri.
"No mitä aiomme tehdä?" sanoi Bergounhoux, kun jonkun aikaa oli vallinnut hiljaisuus.
"Ei ole muuta kuin odotettava", sanoi maisteri.
"Mitä odotettava?"
"Odotettava, vai luuletko voivasi lamppukoukullasi hakata aukon neljän- tai viidenkymmenen metrin vahvuisen maakerroksen läpi."
"Mutta me kuolemme nälkään."
"Vielä suurempikin vaara meitä uhkaa."
"Maisteri, selitä, sinä pelotat meitä. Mikä suurempi vaara?"
"Nälkää voi kestää kauan. Minä olen lukenut, että työmiehet, jotka olivat joutuneet niinkuin mekin muutamaan kaivokseen suljetuiksi, olivat olleet kaksikymmentäneljä päivää syömättä."
"No, mikä sitten olisi meillä hätänä, kun kerran sanot, että vesi ei voi enää nousta?"
"Eikö päänne tunnu raskaalta ja eivätkö korvanne humise? Onko teidän helppo hengittää? Minun ei ole."
"Minulla kivistää päätä." — "Minua ellostaa." — "Minulla suonet lyövät ohimoilla." — "Minulla on järki sekaisin."
"No niin, siinäpä se on se vaara", sanoi maisteri. "Kuinka kauan voimme elää tässä ilmassa? Sitä en tiedä. Jos minä olisin oppinut sen sijaan kuin olen tietämätön, niin voisin sen teille sanoa. Mutta minä en nyt sitä tiedä. Me olemme neljäkymmentä metriä maan alla, ja luultavasti on kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä metriä vettä päällämme, se on: ilma painaa meitä neljän tai viiden ilmakehän painolla. Kuinka kauan tällaisessa puristetussa ilmassa voi elää? Se kysymys pitäisi saada ratkaistuksi, ja ehkä onnettomuudessamme saammekin sen tietää."
Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä puserrettu ilma oli, ja ehkä juuri senvuoksi niin kauhistuinkin maisterin puheesta. Tovereihini näytti myöskin kovasti vaikuttavan maisterin sanat, hekään kun eivät tienneet enemmän kuin minäkään, heissä niinkuin minussakin tietämättömyys synnytti levottomuutta.
Maisteri vain ei epätoivoisen tilamme tähden menettänyt mielenmalttiaan, ja vaikka hän yksin oikein ymmärsi tilamme kauheuden, niin hän kuitenkin vain mietti keinoja pelastukseksemme.
"Nyt", sanoi hän, "meidän on laitettava niin, että pysymme täällä vyörymättä veteen. Minun mielestäni on parasta jystää pengermä", sanoi maisteri. "Meitä on seitsemän; kahdelle pengermälle sovimme kaikki, neljä toiselle, kolme toiselle."
"Millä jystämme?" — "Meillähän ei ole tikkoja." —
"Lamppukoukuillamme pehmeitä ja veitsillämme kovempia kohtia."
Tyyneydellään ja päättäväisyydellään oli maisteri saanut vaikutusvoiman, joka kasvoi myötäänsä. Sehän on juuri rohkeuden kaunis ja suurellinen puoli, se valloittaa. Vaistomaisesti tunsimme, että hänen henkinen voimansa taisteli onnettomuutta vastaan, joka meidät oli tyhmistyttänyt, ja me odotimme pelastustamme tästä voimasta.
"Valitaan sellainen paikka, jota ei ole kovin vaikea murtaa", sanoi maisteri.
"Kuulkaa", sanoi setä Gaspard, "minulla on muuan ehdotus tehtävänä: jos kenelläkään on järki saapuvilla, niin juuri maisterilla. Kun me menetimme malttimme, niin hän sen säilytti. Hän on mies, ja hänellä on myös sydäntä. Hän on ollut tikkamies niinkuin mekin, ja hän tietää monessa suhteessa paljon enemmän kuin me. Minä ehdotan, että hän olkoon päällikkömme ja johtakoon työtä."
"Maisteriko!" keskeytti Carrory, joka oli tyhmä kuin pässi ja jolla ei ollut muuta ymmärrystä kuin se, minkä tarvitsi kärryjen työntämiseen. "Minkävuoksi minua ei päälliköksi? Jos päälliköksi pannaan kärrymies, niin minä olen kärrymies niinkuin hänkin."
"Ei tässä ole kysymys kärrymiehestä, pöllö, vaan miehestä. Ja meistä kaikista on maisterissa eniten miestä."
"Ettepä eilen sitä sanonut."
"Eilen olin yhtä tyhmä kuin sinä ja ivailin maisteria niinkuin muutkin, kun en halunnut tunnustaa, että hän tietää enemmän kuin me. Tänään pyydän häntä meitä käskemään. Hei, maisteri, mitä käsket minun tehdä? Minulla on lujat käsivarret, sen tiedät. Ja te muut?"
"Me tottelemme maisteria."
"Kuulkaa", sanoi maisteri. "Kun te tahdotte minua nyt päälliköksenne, niin mielelläni rupean. Mutta minä rupean sillä ehdolla, että teette käskyni mukaan. Me ehkä saamme viipyä täällä kauankin, useita päiviä, en tiedä mitä tapahtui. Me olemme kuin haaksirikkoiset lautalla, mutta vielä kauheammassa tilassa, sillä lautalla ainakin on ilmaa ja valoa, voi hengittää ja näkee. Tapahtukoon sitten mitä hyvänsä, niin teidän tulee, kun päällikkönne olen, totella minua."
"Tottelemme", kuului jokaisen suusta.
"Sen vannotte?" sanoi maisteri.
"Vannomme", sanoimme kaikki yhtä aikaa.
Ruvettiin työhön. Meillä kaikilla oli hyvät veitset.
"Kolme voimakkainta alkaa louhia, vähävoimaisimmat, Remi, Carrory ja minä, luomme soran pois."
"Sinun ei tarvitse tehdä työtä", sanoi Compeyrou, joka eli kuin jättiläinen, "sinä et saa rasittaa itseäsi, maisteri, sillä sinä et ole tarpeeksi voimissasi. Sinä olet insinööri: insinöörit eivät tee työtä käsillään."
Meidän oli tehtävä kaksi pengertä jystämällä ne liuskakiveen, ja ettemme vierisi louhoksen rinnettä, piti niiden olla niin laajat, että helposti sopi neljä toiselle ja kolme toiselle. Tehtyämme hyvän aikaa työtä lepäämättä olimme saaneet louhituksi pengermät, joissa oli tilaa istua.
"Jo riittää täksi kertaa", sanoi maisteri, "myöhemmin levennämme pengermää niin, että voimme maata. Ei saa turhaan kuluttaa voimia, me niitä hyvin tarvitsemme toteenkin."
Alemmalle penkereelle asettuivat maisteri sekä Gaspard, Carrory ja minä, ylemmälle muut.
"Pitää säästää tulta", sanoi maisteri, "on sammutettava, niin ettei jää palamaan kuin yksi lamppu."
Alettiin heti sammuttaa joutilaita lamppuja, mutta maisteri keskeytti.
"Odottakaa", sanoi hän, "tuulenhenkäys voisi sammuttaa lamppumme. Se kyllä ei ole luultavaa, mutta kuitenkin on lukuun otettava sekin mahdollisuus. Kenellä on tulitikkuja?"
Vaikka oli ankarasti kielletty sytyttämästä tulta kaivoksessa, niin kuitenkin melkein kaikilla työmiehillä oli aina tulitikkuja taskussaan. Kun täällä ei nyt ollut insinööriä näkemässä tätä sääntöjen rikkomista, niin maisterin kysymykseen vastasi heti neljä ääntä: "Minulla on."
"Minulla myös on", sanoi maisteri, "mutta ne ovat kastuneet."
Niinpä oli muillakin, sillä heillä oli tulitikut housuntaskussa, ja me olimme kahloneet rintaa myöten vedessä. Mutta Carrory, joka oli hidas ymmärrykseltään ja kieleltään vielä hitaampi, vastasi vihdoin: "Minulla myös on tulitikkuja."
"Märkiä?"
"En tiedä, ne ovat lakissani."
"Anna tänne lakkisi."
Carrory ei kuitenkaan tahtonut antaa lakkiaan, joka oli suuri karvareuhka, kuin mikähän turkki. Mutta se otettiin häneltä väkisten ja annettiin maisterille.
Lakissa oli: piippu, tupakkaa, avain, palanen leipää, makkaraa, ongenpaino, joka oli lävistetty pilliksi, lampaanluun palasia, kolme tuoretta pähkinää ja yksi sipuli. Sehän vasta aika varastohuone!
"Leipä ja makkara jaetaan tarpeen tullen sinun ja Remin kesken."
"Minkävuoksi sitä ei jaeta meille kaikille?" sanoi Bergounhoux. "Se ei ole kohtuullista, että toisille annetaan, toisille ei, me olemme kaikki samanlaisia nälän edessä."
"Minä en ole tehnyt tätä sääntöä, vaan laki, sellainen laki, joka sanoo, että vanhimmat aina kuuteenkymmeneen ikävuoteen saakka kestävät parhaiten taistelussa tällaisia onnettomuuksia vastaan, joka merkitsee sitä, että Remi ja Carrory voivat vähemmän vastustaa kuolemaa kuin Pagès ja Compeyrou", selitti maisteri.
"Sinä maisteri olet jo enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden."
"Minä en välitä."
"Minun on nälkä", valitti Carrory surkealla äänellä.
"Vielä sinun tulee kovempikin nälkä."
"Se oli paha, että pojalla ei ollut kelloa tuossa varastokamarissaan! Meillä olisi ollut jotakin tietoa ajan kulusta. Minun kelloni on pysähtynyt."
"Minun myös, kun kastui vedessä." Tämä tuumailu kellosta muistutti meitä todellisuudesta. Mikähän aika nyt oli? Tuumailtiin, vaan ei päästy yksimielisyyteen. Toisten mielestä oli puolenpäivän aika, toisten mielestä oli jo kuuden aika iltaa, niin että näiden mielestä me olimme olleet suljettuina kymmenen tuntia ja edellisten mielestä vähemmän kuin viisi tuntia.
Kun keskustelu ajasta oli loppunut, niin jokainen oli ääneti ja vaipui omiin mietteisiinsä. Mitä miettivät toverini? En tiedä, mutta jos päätän itseni mukaan, niin iloisia eivät tuumailut olleet.
Niin päättäväinen kuin maisteri olikin, en ollut kuitenkaan vakuutettu pelastuksestamme. Minä pelkäsin vettä, pelkäsin pimeää, pelkäsin kuolemaa. Hiljaisuus minua masensi, louhoksen epävarmat seinät minua painoivat, aivan kuin koko niiden ainejoukko olisi ollut ruumistani likistämässä. Minä en siis näe enää Liseä, en Etiennetteä, en Alexia, en Benjaminia. En näe enää Arthuria, en rouva Milligania enkä Mattiaa? Voikohan Lise koskaan saada tietää, että olen kuollut hänen tähtensä? Ja äiti Barberin, äiti raukka! Toinen toistaan surullisempi ajatus liittyi entisiin. Ja kun minä katsoin tovereihini virkistääkseni mieltäni, niin he kaikki olivat yhtä masentuneen ja surullisen näköisiä kuin minä, ja minä vaivuin ajatuksiini entistä surullisempana. He olivat kuitenkin tottuneet kaivoselämään ja siten he eivät kärsineet niin ilman, auringon ja vapauden puutteesta kuin minä. Maa ei heitä painanut.
"Kuule, maisteri", sanoi setä Gaspard, "mitä he tekevät pelastaakseen meitä?"
"Ei ole kuin kaksi keinoa, ja olen varma, että insinöörit käyttävät molempia: on puhkaistava tie louhokseemme ja tyhjennettävä vesi."
"Puhkaistava tie!" — "Tyhjennettävä vesi!"
Nämä huudahdukset eivät saattaneet hämilleen maisteria.
"Me olemme neljänkymmenen metrin syvällä, eikö niin? Jos päivässä saadaan lävistetyksi kuusi tai kahdeksan metriä, niin tarvitaan seitsemän tai kahdeksan päivää siihen, kun pääsevät meihin saakka."
"No entä vesi, milloin se saadaan tyhjennetyksi?"
"Sitä en tiedä. Pitäisi tietää paljonko sitä on kaivoksessa, 200,000 vai 300,000 kuutiometriä, en tiedä. Mutta eipä tarvitsekaan tyhjentää kaikkea vettä päästäksemme pois, kun olemme ensimäisessä kerroksessa. Ja kun kolmesta kaivosta tyhjennetään kahdella kopalla, niin on se kuusi koppaa, joista jokainen vetää 25 hehtolitraa, se on: joka kerralla nostetaan 150 hehtolitraa vettä. Te näette, että tyhjentäminen voi käydä jotakuinkin nopeasti."
Syntyi sekanainen keskustelu parhaista keinoista. Tästä kaikesta tein sen johtopäätöksen, että jos kaikki asianhaarat ovat suotuisat, niin täytyy meidän olla kahdeksan päivää kaivoksessa haudassamme.
Kahdeksan päivää! Maisteri oli meille kertonut, että työmiehiä oli ollut suljettuina kaksikymmentäneljä päivää. Mutta se oli kertomus, ja meidän olomme oli tosiasia. Kun tämä ajatus valtasi mieleni, en enää kuullut sanaakaan keskustelusta. Kahdeksan päivää!
En tiedä kuinka kauan olin ollut tämän ajatuksen masentamana, kun keskustelu keskeytyi.
"Kuulkaa!" sanoi Carrory, jolla juuri senvuoksi, että hän oli niin lähellä elukkaa järjeltään, oli eläimelliset aistit kehittyneemmät kuin meillä muilla.
"Mitä olisi kuunneltava?"
"Kuuluu jotakin vedestä."
"Olet vierittänyt kiven."
"En, mutta sieltä kuuluu hiljaista loisketta."
Me kuuntelimme.
"Tosiaan, vedestä kuuluu jotakin", sanoi maisteri.
"Mitä?"
"En tiedä."
"Vesi laskeutuu varmaan."
"Ei, ääni ei ole yhtämittaista, se on jaksottaista ja säännöllistä."
"Jaksottaista ja säännöllistä! Me olemme pelastetut! Äänen synnyttävät tyhjennyskopat kaivoissa."
"Tyhjennyskopat…"
Kaikki yhtaikaa samalla äänellä kerroimme nämä sanat, ja aivan kuin olisimme saaneet sähköiskun, me nousimme seisaallemme. Emme enää olleet neljääkymmentä metriä maan alla, ilma ei ollut enää puristettua, louhoksen seinät eivät enää meitä painaneet, korvain suhina oli herennyt, me hengitimme helposti, sydän tykytti rinnassamme toivosta.
Mutta tämä toivo ei toteutunut niinkään pian eikä kaikille milloinkaan. Ennenkuin saimme nähdä auringon lämpöisen valon, ennenkuin saimme kuulla tuulen kohinaa puissa, meidän täytyi kestää julmia kärsimyksiä, tuumaillen tuskalla, näemmekö koskaan tätä valoa, saammeko koskaan kuulla tuota suloista soittoa.
Tyhjennyskoppain ääni ei meitä kauan pitänyt ilon kuumeessa, joka meidät alussa oli vallannut. Ajatellessa asiaa tuli vastavaikutus. Meitä ei oltu jätetty, meidän pelastukseksemme tehtiin työtä, siinä oli toivon syytä. Mutta tyhjentyminen ei käy nopeaan, ja siinä oli syytä tuskaan.
Mielen ahdistuksen lisäksi oli ruumiillista vaivaa. Asento, jossa meidän piti olla pengermällämme, oli uuvuttava. Me emme voineet liikkua lämpimiksemme, ja päänkivistys oli käynyt tuskallisemmaksi. Carrorya se meistä kaikkein vähimmin rasitti.
"Minun on nälkä", sanoi hän vähänväliä, "maisteri, minä haluaisin leipää."
Vihdoin maisteri päätti antaa meille palasen leipää, joka oli otettu
Carroryn lakista.
"Tämä ei riitä", sanoi Carrory.
"Tarvitaan vielä vastakin."
Toisetkin olisivat mielellään ottaneet osansa, mutta he olivat vannoneet tottelevansa ja pitivät valansa.
"Jos onkin kielletty syömästä, niin ei suinkaan ole kielletty juomasta", sanoi Compeyrou.
"Juo vain niin paljon kuin haluttaa, vettä on tarpeeksi."
"Juo tyhjäksi koko kaivos."
Pagès yritti laskeutumaan, mutta maisteri kielsi:
"Sinä lohkaiset pengertä. Remi on kepeämpi ja taitavampi, hän käy meille vettä."
"Millä?"
"Minun saappaallani."
Minulle annettiin saapas, ja minä valmistausin laskeutua maan veden rajaan.
"Odotahan vähän", sanoi maisteri, "minä ojennan sinulle käteni."
"Olkaa huoleti, jos putoankin, minä osaan uida."
"Anna tänne kätesi, niin autan."
Joko hän teki varomattoman liikkeen, tai hänen ruumiinsa oli toimettomuudesta hervoton, tai rinteestä lohkesi lohkare hänen jalkainsa alta, niin että samassa kuin hän kumartui, hän lähti luikumaan rinnettä ja suistui pää edellä veteen. Lamppu, jota hän piti kädessään valaistakseen minulle, vieri hänen mukanaan ja katosi. Me olimme siinä silmänräpäyksessä mustan yön peitossa, ja jokaiselta pääsi kauhistuksen kiljahdus.
Onneksi minä kykenin laskeutumaan alas, selälläni maaten laskin rinnettä, niin että tulin heti maisterin jäljessä veteen.
Matkoillani Vitaliksen kanssa olin oppinut hyvin uimaan ja sukeltamaan, niin että olin yhtä varma vedessä kuin maallakin. Mutta mihin osasi tässä pimeässä?
En ollut sitä ajatellut, kun laskeusin veteen, en ollut ajatellut muuta kuin; että maisteri hukkuu, ja newfoundlantilaiskoiran vaistolla heittäysin veteen. Mistä etsiä! Minnepäin ojentaa kättä? Miten sukeltaa?
Tätä ajattelin, kun tunsin olkapäähäni tarttuvan kouristuneen käden, joka veti minua veden alle. Voimakkaalla potkaisulla pääsin taas veden pinnalle. Käsi ei ollut irtautunut. "Pitäkää kiinni, maisteri, ja nostakaa päätänne, te olette pelastettu."
Pelastettuja emme olleet kumpainenkaan, jollen tiedä minnepäin uida. Mutta samassa juolahti mieleeni ajatus: "Hoi te toiset siellä, puhukaa!" huusin. "Remi, missä olet?"
Se oli Gaspard sedän ääni, ja sen johdolla sain suunnan. "Sytyttäkää lamppu."
Melkein heti näkyi tuli. Minun ei tarvinnut kuin ojentaa käteni rantaan. Tartuin muutamaan kivihiiliharkkoon ja vedin maisterin maalle.
Olikin aika, sillä hän oli saanut vettä henkeensä ja oli tukehtumassa. Gaspard ja Carrory vetivät maisterin pengermälle minun työntäessäni häntä alhaaltapäin. Kun hänet oli saatu ylös, niin minä nousin vuorostani.
Hän oli päässyt jo täysin tajulleen.
"Tule tänne, Remi", sanoi hän, "jotta syleilen sinua, koska pelastit henkeni."
"Tehän olette pelastanut meidän henkemme."
"No niin", sanoi Carrory, joka ei ollut lainkaan sen luontoinen, että olisi heltynyt mieleltään, "tuollaisten pikku loikkain tähden unhotetaan kaikki oikeat asiat, — saapas on kudoksissa, enkä ole saanut tippaakaan vettä juodakseni."
"Minä käyn hakemassa saappaan."
Mutta he estivät minua menemästä.
"Minä kiellän sinua sitä hakemasta", sanoi maisteri.
"No antakaa minulle toinen saapas, niin käyn vettä."
"Minua ei enää janota", sanoi Compeyrou.
Jouduttuamme uimasillemme maisterin kanssa olimme kastuneet päästä jalkoihin, mikä ei ollut lainkaan suloista. Aluksi emme olleet tätä ikävyyttä ajatelleet, mutta märästä kylmät vaatteet pian meille siitä muistuttivat.
"Remille pitää antaa takki", sanoi maisteri.
Kun me jo kaikki olimme kastuneet, minä kaulaani myöten, suuremmat kainaloitaan myöten, niin vaatteiden vaihtamiseen ei ollut suurtakaan halua. Maisteri kuitenkin vaati, että vaihto oli toimitettava, ja arpa suosi minua, niin että sain Compeyroun takin. Ja kun Compeyroulla oli jalat niin pitkät kuin koko minun ruumiini, niin oli hänen takkinsa kuiva. Siihen kääriytyneenä sain pian lämpimäni.
Tämän tapauksen jälkeen, joka meitä oli vähän herättänyt, sai hervottomuus taas vallan ja sen kera kuoleman ajatukset.
Epäilemättä nämä ajatukset painoivat raskaammin tovereitani kuin minua, sillä he jäivät tylsistyneeseen horrostilaan, jotavastoin minä lopuksi nukahdin.
Mutta sija ei ollut nukkumiseen sovelias, niin että minä olisin helposti voinut vierähtää veteen. Maisteri nähtyään vaaran, joka minua uhkasi, otti pääni kainaloonsa. Hänen ei tarvinnut minua puristaa kovasti estääkseen minua vierimästä, minä olin siinä kuin lapsi äitinsä polvella. Maisteri ei ollut ainoastaan järkevä mies, vaan sydämellinenkin. Kun minä puolittain heräsin, niin hän vain muutti turtunutta kättään ja sitten taas asettui liikkumattomaan asentoon ja puoliääneen sanoi: "Nuku, poika, älä pelkää, minä pitelen sinua, nuku, lapseni."
Ja minä nukahdin uudelleen huoletta, sillä tunsin, että hän pitää minusta huolen.
Aika kului, ja aina me kuulimme kopan säännöllisesti laskeutuvan veteen.