IV.
Puhelimme hyvin vähän enää pelastuksestamme. Epätoivon ja kuoleman sanoja vain nousi sydämestä huulillemme.
"Sano mitä sanot, maisteri, mutta vesi ei vähene lainkaan!"
"Minähän olen teille jo kymmeniä kertoja laskenut, missä ajassa kaivos voi tyhjentyä. Kärsivällisyyttä vain."
"Meitä ei laskut täältä pelasta", sanoi Pagès.
"No mikäs?"
"Hyvä Jumala. Hän ja pyhä Neitsyt. Heihin minä luotan enkä insinööreihin. Äskettäin kun rukoilin pyhää Neitsyttä, tunsin aivan kuin tuulen henkäyksen korvassani ja kuulin äänen: Jos vasta lupaat elää hyvänä kristittynä, niin tulet pelastetuksi. Ja minä lupasin."
"Pyhä Neitsyt!" sanoi halveksien Bergounhoux. Ja siitä kehittyi väittely katolisen Pagèsin ja kalvinilaisen Bergounhouxin välillä. He nousivat viimein seisaalleen, ja kapealla pengermällään he olivat käymäisillään toinen toisensa kimppuun.
"Jos haluatte tapella", sanoi maisteri, "niin odottakaa niin kauan, että pääsette ulos."
"Mutta jos emme pääsekään ulos?" sanoi Bergounhoux. "No silloin tulee todistetuksi, että sinä olit oikeassa ja että Pagès oli väärässä, koska hänen rukoukseensa on vastattu, että hän pääsee."
Kiista, jonka maisteri sai taitavuudellaan ehkäistyksi purkautumasta tappeluksi, tyyntyi vähitellen.
"Minä uskon, että minä pääsen täältä", sanoi Pagès, kun jonkun aikaa oli oltu ääneti. "Mutta jos jäämmekin tänne, niin jäämme sen vuoksi, että joukossamme on sellaisia pahoja, joita Jumala tahtoo rangaista." Näin sanoessaan hän heitti merkitsevän silmäyksen Bergounhouxiin.
Tämä ei siitä suuttunut, vaan toisti vastustajansa sanat. "Aivan niin, Jumala tahtoo muutamalle antaa tilaisuuden sovittaa hairauksensa. Onko se Pagès vai minä? En tiedä. Mitä minuun tulee, niin en voi muuta sanoa kuin että astuisin Jumalan eteen omatunto rauhallisempana, jos olisin elänyt paremmin näinä viime aikona. Minä rukoilen Jumalalta anteeksi erhetykseni, rukoilen koko sydämestäni."
Hän laskeutui polvilleen rukoukseen.
"Minä puolestani", sanoi Pagès, "en väitä, ettei minulla olisi syntiä omallatunnollani, ja minä ne tunnustan kaikki teille. Mutta hyvä enkelini ja pyhä Juhana, suojeluspyhäni, tietävät, etten milloinkaan ole tehnyt syntiä ehdoin tahdoin, en koskaan ole tehnyt vääryyttä kenellekään."
Yhtäkkiä kuulin takaani huokauksen ja käännyttyäni katsomaan näin suuren Compeyroun heittäytyvän polvilleen maahan. Muutamia tunteja sitten oli hän tullut ylemmältä pengermältä alemmalle, Carroryn paikalle, ja oli nyt minun naapurinani.
"Syyllinen ei ole Pagès eikä Bergounhoux", huusi hän, "vaan minä. Minua hyvä Jumala rankaisee, mutta minä kadun, minä kadun. Kuulkaa totuus: minä vannon, että jos minä täältä pääsen, niin sovitan pahantekoni; jos en pääse, niin oikaiskaa te se. Siitä on vuosi, kun Rouquette tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen siitä, että muka oli varastanut kellon Vidalin vaimon kamarista. Hän on syytön. Minä sen olen tehnyt. Kello on kätkössä vuoteessani."
"Veteen, veteen!" huusivat Pagès ja Bergounhoux yhtä uikaa.
"Tahdotteko, että hän tulee tuomiolle Jumalan eteen rikos omallatunnollaan?" huusi maisteri. "Antakaa toki hänen tehdä katumus."
"Minä kadun, minä kadun", kertoi Compeyrou heikosti kuin lapsi, vaikka oli voimakas kuin Herkules.
"Veteen!" toistivat Bergounhoux ja Pagès.
"Ei!" huusi maisteri. Ja hän alkoi puhua heille oikeuden ja kohtuuden sanoja. Mutta toiset, tahtomatta mitään kuulla, uhkasivat tulla pengermälle.
"Anna minulle kätesi", sanoi maisteri lähestyen Compeyrouta.
"Älä puolusta häntä, maisteri", sanoivat toiset.
"Minä puolustan. Ja jos te tahdotte heittää hänet veteen, niin heitätte minutkin hänen kanssaan."
"No, me emme heitä häntä veteen", sanoivat he viimein, "mutta yhdellä ehdolla ainoastaan: sinä annat hänen jäädä johonkin loukkoon, eikä kukaan saa hänelle puhua eikä välittää hänestä."
"No, se on toista", sanoi maisteri.
Ja tämän jälkeen me kaikki kolme, Gaspard setä, maisteri ja minä, vetäysimme lähekkäin jättäen tyhjän tilan meidän ja kivihiilille lyykistyneen onnettoman välille.
Hän hengitti vaivoin ja toisti: "Minä kadun, minä kadun." Hänessä oli kuume, sillä koko hänen ruumiinsa värisi ja hänen hampaansa kalisivat. "Minua janottaa", sanoi hän, "antakaa minulle saapas."
Saappaassa ei ollut enää vettä ja minä yritin noutamaan. Mutta Pagès kielsi jyrkästi menemästä, ja Gaspard setä tarttui minua kädestä.
"Onhan luvattu, ettei välitetä hänestä." Compeyrou vielä jonkun aikaa valitti janoaan, ja kun näki, ettemme tahtoneet hänelle antaa, niin hän nousi ja yritti itse lähtemään alas.
"Hän rikkoo penkereen", huusi Pagès.
"Antakaa hänen edes olla omassa vallassaan", sanoi maisteri.
Ja samassa kuin hän lähti laskeutumaan selällään, niinkuin oli nähnyt minun tekevän, lohkesi kivihiili hänen raskaan ruumiinsa painon alla ja hän suistui mustaan reikään. Vesi kuohahti meihin asti ja asettui sitten taas paikoilleen liikahtamatta enää.
"No nyt käy kaikki hyvin", sanoi Pagès lyöden molempia käsiään louhoksen seinää vasten.
Jollei kaikki käynyt niin hyvin ja nopeasti kuin Pagès toivoi, niin syy ei ollut insinöörien eikä työmiesten, jotka tekivät työtä pelastukseksemme. Minuutiksikaan keskeyttämättä oli kaivettu käytävää. Mutta työ kävi vaikeaksi. Maaperä oli kovaa, niin että tikkamiehiä piti vaihtaa usein.
Vihdoin kuulimme louhoksessamme merkinantoja, tikanlyöntejä. Siitä oli samanlainen vaikutus kuin kuullessamme ensi kerran nostokopan laskeutuvan kaivoihin.
"Pelastetut!"
Tämä ilonhuuto pääsi huuliltamme, ja miettimättä asiaa meistä tuntui kuin meille tarjottaisiin kättä. Mutta samaten kuin ennenkin tuli nytkin toivon jälkeen epätoivo.
Äänestä kuulimme, että työmiehet olivat vielä kaukana. Kaksikymmentä metriä, ehkä kolmekymmentäkin. Kuinka kauan aikaa menee tämän paksun kuoren puhkaisemiseen? Arviolaskumme vaihtelivat, kuukausi, viikko, kuusi päivää. Miten voimme odottaa kuukautta, viikon tai kuusi päivääkään? Kuka meistä enää elää kuuden päivän perästä? Kuinka monta päivää olimme jo eläneet syömättä?
Maisterissa yksinään oli enää rohkeutta, mutta ajan pitkään meidän lannistuksemme voitti hänetkin ja heikkous sai voiton hänen lujuudestaan.
Me saimme juoda kylliksemme, mutta syödä emme voineet, ja nälkä oli käynyt niin vaativaksi, että olimme koettaneet syödä vedessä möyhyksi lahonutta puuta.
Carrory, joka meistä kaikista oli nääntynein, oli silponut toisen saappaansa, joka hänellä oli jäljellä, ja yhtämittaa söi nahkapalasia.
Lampuistamme oli vuoron perään loppunut öljy, ja kun ei ollut enää jäljellä kuin kaksi lamppua, niin maisteri oli päättänyt, ettei lamppua saanut sytyttää kuin sellaisissa tapauksissa, joissa se oli aivan välttämätöntä. Me olimme siten nyt aivan pimeässä.
Ja pitkät tunnit, ehkä päiväkaudet me istuimme liikahtamatta, ei mitään muuta elämämme virkistykseksi kuin tikkain jyske ja nostokoppain loiske kaivoissa.
Nostokoppain ja tikkain ääni oli yhtä säännöllinen ja lakkaamaton kuin kellon heilurin naksutus, ja joka kerta kun miehiä vaihdettiin, syntyi meissä kuumeentapainen mielenliikutus. Jatketaankohan työtä vai luovutaankohan siitä voittamattomien vastusten takia? Muutaman tällaisen keskeytyksen aikana rupesi kuulumaan hirvittävä pauhu, kova jyrinä ja kohina.
"Vesi nousee kaivoissa", huudahti Carrory. "Ei se sitä ole", sanoi maisteri.
"No mitäs se on?"
"En tiedä, mutta ei se veden nousemista ole." Vaikka olimme saaneet lukuisia todistuksia maisterin älykkyydestä ja hänen havaintojensa varmuudesta, ei nyt uskottu kuitenkaan, että hänellä oli päteviä syitä väitteensä tueksi. Hänen tunnustettuaan, ettei tiennyt mikä äänen synnytti, tuli meille kauhea hätä, että tulva on syntynyt. "Sytytä lamppu."
"Se on turhaa."
"Sytytä, sytytä."
Täytyi totella, sillä kaikki äänet olivat yhtyneet tähän määräykseen. Kun lamppu oli saatu sytytetyksi, niin nähtiin, että vesi ei ollut noussut, vaan päinvastoin laskeutunut.
"No näettehän nyt", sanoi maisteri.
"Minä en voi enää kestää. Anna tänne, maisteri, se lamppu. Minä kirjoitan lipun vaimolleni ja lapsilleni."
"Kirjoita minunkin puolestani."
"Ja minun puolestani."
Bergounhoux se pyysi lampun kirjoittaakseen vaimolleen ja lapsilleen. Hänellä oli taskussaan paperilippu ja lyijykynän palanen. Hän valmistihe kirjoittamaan. "Minä kirjoitan näin:
"Me, Gaspard, Pagès, maisteri, Carrory ja Remi, suljettuina louhokseen, kuolemme pian. Minä, Bergounhoux, rukoilen Jumalaa, että hän on lesken turvana ja orpojen lasteni isänä. Minä heille annan siunaukseni. Mitä sinä, Gaspard?"
"Gaspard antaa kaiken omaisuutensa veljensä pojalle Alexille."
"Pagès jättää vaimonsa ja lapsensa Jumalan, pyhän Neitsyen ja yhtiön haltuun."
"Entä sinä, maisteri?"
"Minulla ei ole ketään", sanoi maisteri surullisesti. "Ei kukaan minua itke."
"Entä sinä, Carrory?"
"Minä pyydän", huudahti Carrory, "että myydään minun kastanjani, ennenkuin ne alkavat punertua."
"Paperimme ei ole tyhmyyksiä varten."
"Ei ole tyhmyyksiä."
"Eikö sinulla ole ketään, jolle hyvästi jättää. Äitisi?"
"Äiti saa periä kaikki."
"Entä sinä, Remi?"
"Remi antaa Capin ja harppunsa Mattialle, lausuu tervehdyksensä Alexille pyytäen häntä käymään Lisen luona ja viemään tervehdyksensä hänelle sekä kuivatun ruusun, joka on hänen laukussaan."
"Hyvä. Me kirjoitamme kaikki nimemme."
"Minä teen siihen ristin", sanoi Pagès.
"Nyt", sanoi Bergounhoux, kun kaikki olivat merkinneet lippuun, "minä pyydän, että annetaan minun kuolla rauhassa, puhelematta minulle. Hyvästi, toverit."
Ja hän laskeutui pengermältään, tuli meidän luo jättämään hyvästit, nousi sitten taas omalle pengermälleen, hyvästeli Pagèsia ja Carrorya ja koottuaan tomukasan päänaluksekseen heittäytyi pitkälleen liikahtamatta enää.
Tämä kaikki ei suinkaan ollut omiaan kohottamaan rohkeuttamme. Mutta tikkain iskut kuuluivat selvemmin ja vesi laskeutui myötäänsä. Pian saimme todistuksen siitä, ettei se ylettynyt enää käytävän kattoon. Kuulimme louhoksen liuskoilta rapinaa, ja vesi loiski aivan kuin pieniä liiviä olisi varissut siihen. Me sytytimme lampun ja näimme rottia, jotka juoksentelivat louhoksessa alhaalla. Niinkuin me, olivat nekin löytäneet suojapaikan ilmakellossa, ja kun vesi oli laskeutunut, niin ne olivat lähteneet suojastaan hakemaan ruokaa. Vettä siis ei voinut enää olla koko käytävän täydeltä, kun rotat olivat päässeet tänne saakka. Nämä rotat olivat meille niinkuin kyyhkynen oli Noan arkissa: merkin antajia tulvan loppumisesta.
"Bergounhoux", sanoi maisteri nousten ylemmälle pengermälle, "rohkaise mielesi." Ja hän selitti hänelle, miten rotat olivat merkkinä pikaisesta pelastumisestamme. Mutta Bergounhoux ei antanut puheen viehättää mieltään. "Jos vielä pitää toivosta joutua epätoivoon, niin minusta on mieluisempaa olla toivomatta. Minä odotan kuolemaa. Jos pelastus tulee, niin Jumala olkoon kiitetty."
Minä laskeusin alas nähdäkseni oikein, missä määrin vesi oli laskeutunut. Se oli tosiaan laskeutunut huomattavasti, oli jo paljon tyhjää paikkaa katon ja vedenpinnan välillä.
"Sieppaa kiinni rottia ja tuo tänne, että saamme syödä", sanoi
Carrory.
Mutta rottia kiinni ottamaan olisi pitänyt olla paljon vikkelämpi olento kuin minä. Toivo oli minua elähyttänyt, ja olin saanut päähäni tuuman, joka hyvin kiinnitti mieltäni. Minä nousin pengermälle. "Maisteri, kuulkaahan. Kun rotat voivat liikkua käytävissä, niin siellä voi siis jo päästä liikkumaan. Minä uin tikapuille saakka ja huudan siellä: meitä tullaan hakemaan. Siten pelastumme pikemmin kuin aukon kautta."
"Minä kiellän sinua menemästä!" — "Mutta, kuulkaahan, maisteri, minä uin yhtä hyvin kuin te kävelette kuivalla maalla, minä olen vedessä kuin ankerias!" — "Entäs huono ilma?" — "Mutta voivathan rotat elää, eivätkä nekään ilmatta elä." — "Mene, Remi", sanoi Pagès, "minä annan sinulle kelloni." — "Gaspard, mitä te siitä sanotte?" kysyi maisteri. — "En mitään. Jos luulee voivansa mennä tikapuille saakka, niin menköön. Minulla ei ole oikeutta estää häntä." — "Mutta jos hän hukkuu?" — "Mutta jos pelastuu sen sijaan kuin tänne odottaessaan kuolee?"
Maisteri jäi joksikin aikaa miettimään, sitten hän otti minua kädestä: "Sinulla on rohkeutta, poikaseni, tee niinkuin tahdot. Minä uskon sen olevan mahdotonta, mutta on ennenkin mahdoton onnistunut. Syleile meitä."
Minä syleilin häntä ja Gaspard setää, ja sitten vaatteita vähennettyäni laskeusin veteen.
"Huutakaa te aina", sanoin heille ennenkuin heittäysin uimasilleni.
"Huutonne mukaan voin opastua."
Mitenkähän oli tilaa käytävässä? Olikohan tarpeeksi liikkuakseni? Siitä oli kysymys. Muutamia syliä uituani jo huomasin, että minä voin uida huoleti tarvitsematta pelätä, että lyön pääni kattoon.
Minä silmäsin taakseni ja näin lampun valon heijastuvan mustaan veteen. Siinähän oli majakka minulle. "Pääsetkö hyvin?" huusi maisteri.
"Pääsen."
Ja minä uin edelleen varovasti.
Louhoksestamme tikapuille oli vaikeus oikealla tiellä pysymisessä, sillä tiesin, että muutamassa paikassa on käytävien kulmaus. Jos tässä pimeässä eksyn, niin hukka perii. Käytävän katto ja seinät eivät riittäneet minulle oppaiksi, mutta maassa oli varmempi merkki, raitiotien kiskot. Niitä seuraamalla minä varmasti voin löytää tikapuut. Tuontuostakin annoin jalkaini laskeutua, ja tunnusteltuani kiskoja kohosin taas hiljalleen. Kun kiskot olivat jalkaini alla ja toverieni huudot takanani, niin enhän voi eksyä.
Ja näiden huutojen heikkeneminen ja nostokoppain äänen selvempi kuuluminen osotti minulle, että matkani edistyi. Minä siis kuitenkin saisin nähdä päivänvalon lopultakin, ja minä saisin toverinikin pelastetuiksi! Tämä lisäsi minun voimiani.
Uidessani käytävän keskustaa minun ei tarvinnut kuin ruveta seisaalleni niin ulotuin kiskoihin, ja usein tyydytyksekseni kosketinkin niihin jaloillani. Kun muutaman kerran en tuntenutkaan niitä jaloillani, niin sukelsin koetellakseni käsin, mutta turhaan. Hain niitä toisesta käytävän laidasta toiseen, mutta ei löytynyt.
Minä olin eksynyt.
Toverieni ääni kuului enää ainoastaan heikosti ja sekavasti. Hengitettyäni ja saatuani hyvän annoksen ilmaa sukelsin uudelleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä kun edellisilläkin kerroilla. Ei vain kiskoja tuntunut.
Olin joutunut huomaamattani väärään käytävään, piti palata takaisin. Mutta miten. Toverini eivät enää huutaneet, tai en ainakaan kuullut heidän ääntään. Minä tuskan valtaamana olin hetken aikaa aivan kuin hervoton, tietämättä minnepäin lähteä. Olin siis eksynyt tässä mustassa yössä, tämän raskaan holvin alla, tässä jääkylmässä vedessä.
Mutta yhtäkkiä alkoi kuulua taas toverieni ääni, ja minä tiesin mihin päin minun piti kääntyä. Palattuani muutaman kymmenen syltä sukelsin ja taas löysinkin kiskot. Tässä siis oli käytävien kulmaus. Hain kääntösiltaa, mutta en löytänyt, hain sitten käytävän suuta, mutta oikealla ja vasemmalla tapasin vain seinän. Missä olivat kiskot? Seurasin niitä, ja ne loppuivat yhtäkkiä. Nyt ymmärsin, että vesivyöry oli tempaissut kiskot irti, eikä minulla ollut siis niistä opastusta. Näin ollen minun yritykseni oli mahdoton, eikä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin.
Kun paluutie oli minulle tuttu, niin voin uida nopeammin, ja huudot olivat oppaanani. Sen mukaan kuin lähestyin louhosta, tuntui minusta heidän äänensä varmemmalta, aivan kuin he olisivat saaneet uusia voimia. Olin pian louhoksen suulla ja huusin vuorostani.
"Tule, tule", sanoi maisteri minulle.
"Minä en löytänyt tietä", sanoin.
"Ei vahinkoa. Aukkoa kaivetaan jo lähellä meitä. He kuulevat meidän huutomme ja me heidän, pian voimme puhella."
Vikkelästi nousin louhokseen ja kuuntelin. Tikkain jyske kuului todellakin paljon voimakkaammin, ja työmiesten huudot kuuluivat vielä tosin heikosti, mutta aivan selvään.
Ensimäisen ilonhuumauksen ohimentyä huomasin, että olin jäykkänä kylmästä, mutta kun ei ollut kuivia vaatteita minulle, niin minut haudattiin kaulaani myöten kivihiilisoraan, jossa aina on joku määrä lämpöä, ja Gaspard setä ja maisteri asettuivat lähelle minua. Minä kerroin siinä heille retkestäni ja miten olin eksynyt kiskoilta.
Mutta, niinkuin maisteri oli sanonut, siitä ei ollut mitään vahinkoa, sillä jos me emme päässeetkään käytävän kautta, niin pääsemme nyt kuitenkin pian aukon kautta, joka oli puhkeamassa.
Huudot kuuluivat selvään, ja pian kuulimmekin nämä sanat:
"Kuinka monta teitä on?"
Gaspard sedällä oli meistä kaikista kovin ja selvin ääni. Hänet pantiin vastaamaan.
"Kuusi."
Syntyi hetkeksi hiljaisuus. Siellä ulkona varmaankin oli toivottu meitä olevan suuri joukko.
"Nimenne?"
Hän huusi nimemme.
"Kuinka monta on pelastunut?" huusi Gaspard setä.
Ei vastausta.
"He eivät kuulleet."
"Sano ennemminkin, että eivät ole tahtoneet vastata."
Minun mielessäni liikkui muuan kysymys: "Kysykää miten kauan olemme olleet täällä."
"Neljätoista vuorokautta."
Neljätoista vuorokautta! Korkein arviomme oli ollut viisi tai kuusi vuorokautta.
"Teidän ei tarvitse enää kauan viipyä. Rohkeutta vain. Älkää enää puhelko, sillä se häiritsee työtä. Ainoastaan muutamia tunteja enää."
Nämä tunnit tuntuivat kaikista pitkiltä ja tuskallisimmilta hetkiltä koko vankeutemme ajalla. Jokaista tikan iskua luulimme viimeiseksi. Mutta iskun perästä kuului toinen, sitten taas toinen ja yhä vain aina edelleen.
Nostokopat olivat olleet käynnissä pysähtymättä minuutiksikaan, ja vesi laskeutui aina säännöllisesti.
Omituista oli, että kuta lähemmäs pelastuksemme hetki tuli, sitä heikommiksi me kävimme. Minä en voinut enää pysyä pystyssä, ja maatessani kivihiilisorassa en voinut kättäni kohottaa. Minä värisin, mutta kuitenkaan minun ei ollut kylmä.
Vihdoin irtausi muutamia suurempia lohkareita, jotka vierivät alas keskeltämme: louhoksen kattoon oli syntynyt aukko, lamppujen kirkkaus huikaisi silmiämme. Mutta yhtäkkiä jouduimme taas pimeyteen. Ilmavirta, kauhean voimakas, oikea tuulispää, joka vei mukanaan kivihiiliharkkoja ja pölyä, oli puhaltanut sammuksiin lamput.
"Älkää pelätkö. Lamput sytytetään ulkona uudelleen. Odottakaa vähän."
Mutta samassa kuului kova ääni käytävästä, ja käännyttyäni sinne katsomaan näin kirkkaan valon, joka kulki viittä pitkin.
"Rohkaiskaa mielenne!" huudettiin.
Ja samassa kuin aukon kautta ojennettiin käsiä ylemmällä pengermällä oleville miehille, tultiin meidän luoksemme käytävän kautta. Insinööri oli etunenässä. Hän ensimmäisenä nousi louhokseen, ja ennenkuin olin ehtinyt sanaa sanoa, olin hänen sylissään. Mutta oli aikakin, minä olin menehtyä.
Minä kuitenkin tunsin, että minua kannettiin ja että, kun olimme päässeet käytävästä, minut käärittiin peitteisiin. Minä suljin silmäni. Mutta pian tunsin häikäisyä, joka pakotti minut taas avaamaan silmäni.
Se oli päivänvalo. Me olimme maan päällä. Samassa muuan valkoinen olento syöksyi minun päälleni, se oli Capi, joka oli hypätä keikahtanut insinöörin syliin ja nuoleksi kasvojani. Samalla hetkellä tunsin tartuttavan käteeni ja suudeltavan sitä. — Remi! kuului heikko ääni — se oli Mattia. Minä katselin ympärilleni ja näin summattoman ihmisjoukon, joka oli kahta puolta. Ihmisjoukko oli ääneti, sillä ihmisiä oli kielletty häiritsemästä meitä huudolla, mutta heidän katseensa puhui enemmän kuin he huulilla olisivat voineet lausua.
Väkijoukon eturinnassa näin valkoisia messupaitoja ja kultakoristuksia, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa. Varsesin papisto oli tullut kaivoksen luo rukoillen kiittämään pelastuksestamme.
Kun me tulimme näkyviin, niin he laskeutuivat polvilleen maahan.
Kymmeniä käsiä ojennettiin minua kohden, mutta insinööri ei antanut minua, ja ylpeänä ja onnellisena voitostaan hän kantoi minut konttorihuoneeseen saakka, jossa oli vuoteet valmiina meitä varten.
Kaksi päivää sen jälkeen kuljin Varsesin katuja Mattian, Alexin ja Capin kanssa, ja kaikki ihmiset, jotka kohtasivat minut, pysähtyivät katsomaan. Olipa sellaisiakin, jotka tulivat luokseni ja puristivat kättäni kyyneleet silmissä. Oli sellaisia, jotka käänsivät päänsä pois. Nämä olivat surupukuisia, jotka tuumailivat mielessään, minkävuoksi tämä orpo oli pelastunut, jota vastoin perheenisä tai lesken poika oli vielä kaivoksessa silvottuna raatona vesien vieriteltävänä.
Alexis ja Mattia kertoivat minulle, mitä oli tapahtunut maan päällä sillä aikaa kuin me olimme siellä alla.
"Kun minä ajattelin, että sinä olet kuollut minun tähteni, niin se kävi kovin sydämelleni, sillä luulin, että sinä olet kuollut", sanoi Alexis.
"Minä puolestani en koskaan uskonut, että sinä olet kuollut", sanoi Mattia. "Minä en tiennyt, saadaanko sinut elävänä kaivoksesta ja päästäänkö ajoissa sinua pelastamaan, mutta sen tiesin, että sinä et ole hukkunut, niin että jos vain pelastustyö käy nopeasti, niin sinut tavataan jostakin. Kun Alexis suri ja itki sinua, niin minä jouduin kuumeeseen tuumiskellessani itsekseni: hän ei ole kuollut, mutta hän ehkä pian voi kuolla. Ja minä kyselin kaikilta ihmisiltä, kuinka kauan voi elää syömättä? Milloin saadaan kaivo tyhjennetyksi? Milloin saadaan aukko puhkaistuksi? Mutta kukaan ei vastannut sillä tavoin kuin minä olisin halunnut. Kun insinööri ilmoitti teidän nimenne, ja kun hän Carroryn jälkeen huusi Remi, niin minä heittäysin maahan ja rupesin itkemään, ja silloin minua vähän tallattiinkin, mutta minä iloissani en sitä tuntenut."
Minä olin varsin hyvilläni, kun Mattia niin minuun luotti, että ei osannut uskoa minun voivan kuollakaan.