X.
Arthurin äiti oli englantilainen, nimeltä rouva Milligan. Hän oli leski, ja Arthur oli hänen ainoa lapsensa, — nimittäin ainoa elossa oleva lapsi, sillä oli ollut vanhempikin poika, joka oli kadonnut hyvin salaperäisellä tavalla. Tämä lapsi oli kuuden kuukauden vanhana varastettu, eikä koskaan oltu hänestä saatu mitään tietoa. Siihen aikaan kuin tämä oli tapahtunut, ei rouva Milligan ollut itse voinut häntä etsiä. Hänen puolisonsa oli ollut kuolemaisillaan, ja hän itse oli ollut hyvin sairas, aivan tiedotonna kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kun hän oli parantunut, niin hänen miehensä oli kuollut ja poikansa kadonnut. Lapsen etsimistä oli hoitanut hänen lankonsa, herra James Milligan. Mutta tässä oli se omituista, että herra Milliganilla oli etua lapsen katoamisesta. Hänestä olisi tullut lapsettoman veljensä perijä. Hänen etsintänsä raukesivat tyhjiin. Englannista, Ranskasta, Saksasta, Italiasta etsittiin, mutta ei mistään löydetty. Sittenkään ei herra Milligan saanut periä veljeään, sillä seitsemän kuukautta miehensä kuoleman jälkeen rouva Milligan synnytti lapsen, pienen Arthurin.
Mutta tämä heikko ja kivulloinen lapsi ei voinut kauan elää, olivat lääkärit sanoneet. Hän voi kuolla milloin hyvänsä, ja silloin herra James Milligan olisi vanhemman veljensä arvon ja omaisuuden perijä maan lakien mukaan.
Herra James Milliganin toiveet eivät siis olleet menneet, vaikka eivät heti toteutuneetkaan. Hänen tarvitsi vain odottaa. Ja hän odotti. Mutta lääkärien ennustukset eivät toteutuneet: Arthur pysyi sairaana, mutta ei kuollut, niinkuin oli määrätty. Äidin huolekas hoito piti häntä hengissä — tämä ihmehän tapahtuu, Jumalan kiitos, hyvin usein. Kymmeniä kertoja luultiin hänen kuolevan, kymmenet kerrat hän palautui. Väliin hänellä oli kaikki taudit, jotka lasta voivat kohdata. Tällä kertaa hänessä oli joku ankara tauti, jonka vuoksi hänet oli määrätty rikkikylpyihin, ja rouva Milligan oli tullut Pyreneille. Mutta hänen koetettuaan turhaan näitä kylpyjä oli hänelle neuvottu toinen hoitotapa, nimittäin pitää lapsi makuullaan.
Tätä varten oli rouva Milligan Bordeauxissa rakennuttanut tämän aluksen. Hän ei ollut voinut ajatella lastaan suljettuna huoneeseen, jossa tämä olisi kuollut ikävään ja ilman puutteeseen. Kun Arthur ei voinut enää liikkua, niin piti saada liikkuva asunto. Sen vuoksi oli rakennettu vesillä liikkuva talo kamareineen, keittiöineen, saleineen, verantoineen. Tässä salissa tai verannalla, miten milloinkin sopi, Arthur oleskeli aamusta iltaan, äiti vierellään, ja maisemat kulkivat hänen ohitsensa, niin ettei hänen tarvinnut kuin avata silmänsä.
Minä sain aluksessa oman kamarini, joka oli pienen pieni, mutta kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla varustettu. En ikinäni ollut nähnyt niin kaunista ja puhdasta kamaria. Ja kun minä asetuin nukkumaan vuoteeseen, niin minut valtasi omituinen tunne. Ensi kerran elämässäni makasin peitteissä, jotka pehmoisesti hivelivät ruumistani. Eikä yön hiljaisuus ollut pelottava, pimeässä ei ollut kummituksia, ja tähdet, jotka näkyivät ikkuna-aukosta, rohkaisivat mieltä kuin parahin toivo.
Nukuttuani rauhallisesti yöni nousin varhain aamulla uteliaana saamaan tietää, millainen yö oli näyttelijöilläni ollut. Minä tapasin kaikki siinä, mihin ne illalla olin asettanutkin, ja kaikki nukkuivat syvässä rauhassa aivan kuin alus olisi ollut heidän kotinsa jo kuukausia. Koirat heräsivät minun tullessani ja tulivat pyytämään aamuhyväilyä. Joli-Coeur, toinen silmä raollaan, kuorsasi kuin pasuuna. Helppo oli älytä mitä tämä merkitsi: herra Joli-Coeur, joka oli itse pikaisuus, suuttui suunnattoman helposti ja kerran suututtuaan murjotti sitten kauan aikaa. Nyt se oli siitä äkeissään, etten minä ollut vienyt sitä kamariini, ja se osotti tyytymättömyyttään tällä tavalla, että oli muka nukkuvinaan. Minä en voinut sille selittää syitä, jotka minut olivat pakottaneet, suureksi mielipahakseni, jättämään sen kannelle, ja kun mielestäni olin, ainakin näennäisesti, tehnyt sille väärin, niin otin sen nyt syliini osottaakseni hyväilylläni katumusta. Aluksi se oli yhäkin äkeissään, mutta alkoi pian eleillään minulle selittää, että jos lähden hänen kanssaan käymään maalla, niin hän antaa minulle anteeksi. Merimies, jonka eilen olin nähnyt peräsimessä, oli jo työssä, pesemässä aluksen kantta, ja hän asetti sillan maihin, jonne minä lähdin koko joukkoineni kävelylle.
Aika kului pian juostessani koirain kanssa, hyppiessäni ojien yli ja kiipeillessäni puihin. Kun me palasimme, olivat hevoset jo valjaissa, odottaen vain piiskan paukausta lähteäkseen. Menin alukseen kiireesti, köysi irrotettiin rannasta, merimies asettui peräsimeen, ajaja käski hevosiaan, hinausköyden ratas alkoi vinkua, me olimme matkalla.
Miten hupaista oli matkustaa aluksessa! Hevoset astelivat tietään kanavan varrella, ja me teimme taivalta liikuntoa tuntematta. Rannat pakenivat taaksemme, eikä kuulunut muuta ääntä kuin veden loiske alusta vasten ja hevosten kulkusten helinä.
Niin kuljimme, ja nojautuessani aluksen laitaa vasten minä katselin poppeleita, jotka rohkeasti kohosivat rehevästä ruohikosta, värisyttäen aamun tyynessä ilmassa aina herkkiä lehtiään. Niiden pitkä rivi muodosti kanavan varrelle tiheän, viheriän esiripun, joka pidätti auringon säteet, niin että me olimme viileässä siimeksessä. Siellä täällä kanavan pinta oli musta ja näytti kuin se olisi peittänyt äärettömän syvyyden. Toisin paikoin taas se levisi kuin kuultava verho, jonka läpi näkyi kimaltavat kivet ja sametinpehmoiset kasvit. Olin vaipunut tätä katselemaan, kun kuulin takanani mainittavan nimeäni. Käännyin katsomaan: Arthur kannettiin kannelle, ja hänen äitinsä kulki vierellä.
"Oletteko hyvin nukkunut?" kysyi Arthur. "Paremmin kuin maalla?"
Minä lähestyin ja vastasin niin kohteliain sanoin kuin suinkin ja yhtä paljon tarkottaen äidille kuin lapselle. "No entäs koirat?" kysyi Arthur.
Minä kutsuin koirat ja Joli-Coeurin. Koirat tervehtivät, ja Joli-Coeur teki temppujaan, niinkuin aina teki, kun luuli, että ruvetaan näyttelemään. Mutta nyt ei ollut kysymystä näyttelemisestä, tänä päivänä. Rouva Milligan oli asettanut poikansa siimekseen ja istunut hänen viereensä. "Olkaa hyvä ja toimittakaa koirat ja apina syrjään", sanoi hän minulle. "Meillä on nyt työtä." Minä tein niinkuin oli käsketty ja poistuin joukkoineni aluksen keulapuolelle.
Mihinkähän työhön tuo poika parka pystyy? Minä näin, että hänen äitinsä antoi hänen kertoa läksyn, seuraten itse muutamasta kirjasta. Maaten siinä lavitsallaan Arthur kertoi liikkumatta vähääkään. Tai oikeastaan hän koetti kertoa, sillä hän sopersi kauheasti, hän ei saanut kolmea sanaa sanotuksi yhtämenoon, ja hyvin usein hän erehtyikin. Äiti oikaisi lempeästi, mutta samalla vakavasti.
"Te ette osaa satuanne", sanoi hän.
Minua tämä ihmetytti, että hän poikaansa sanoi teiksi, sillä en silloin tiennyt, että englantilaiset eivät sinuttele.
"Te teette enemmän virheitä nyt kuin eilen. Minkä vuoksi pahoitatte mieleni sillä, ettette lue läksyänne?"
"Minä en, äiti, voi oppia, minä vakuutan teille, että en voi." Ja
Arthur rupesi itkemään.
Mutta rouva Milligan ei heltynyt kyynelistä, vaikka näyttikin olevan pahoillaan. "Minä olisin antanut teidän leikkiä tänä aamuna Remin ja koirien kanssa", sanoi hän, "mutta nyt ette saakaan, kun ette ole osannut läksyänne." Ja hän antoi kirjan Arthurille ja poistui muutamia askeleita poikansa luota aivan kuin lähteäkseen sisälle ja jättääkseen yksikseen pojan, joka itki yhä.
Miten voi rouva Milligan olla niin ankara tälle lapsi raukalle, jota hän näytti kuitenkin niin hellästi rakastavan?
Jollei Arthur voinut oppia läksyään, niin eihän se ollut hänen, vaan epäilemättä hänen tautinsa syy. Miten voi hän lähteä hänen luotaan lohdutuksen sanaa sanomatta? Mutta rouva Milligan palasi takaisin.
"Tahdotteko, että koetamme yhdessä oppia?" kysyi hän. Ja hän istui
Arthurin viereen, otti kirjan ja alkoi lukea satua, jonka nimi oli:
"Susi ja karitsa". Arthur kertoi hänen jäljessään sanat ja lauseet.
Kolmeen kertaan luettuaan sadun antoi hän kirjan Arthurille, käskien
hänen nyt opetella yksinään, ja meni sisälle.
Arthur rupesi heti lukemaan satuaan, ja minä paikaltani, johon olin jäänyt, näin että hänen huulensa liikkuivat. Hän näytti koettavan oppia oikein todenteolla. Mutta hänen hartautensa ei kestänyt kauan. Pian hän nosti silmänsä kirjasta, hänen huulensa liikkuivat hitaammin ja viimein pysähtyivät kokonaan. Hän ei enää lukenut. Hänen katseensa, joka harhaili sinne tänne, sattui viimein minuun. Minä tein hänelle merkin kehottaen lukemaan. Hän hymyili minulle lempeästi aivan kuin kiitokseksi minun huomautuksestani, ja hänen silmänsä tarttuivat taas kirjaan. Mutta pianpa taaskin katse oli kulkemassa kanavan rantoja. Kun hän ei katsonut nyt minuun, niin minä nousin paikaltani herättääkseni hänen huomiotaan ja osotin hänelle kirjaa. Hän otti sen hyvin hajamielisesti. Pahaksi onneksi vesilintu ui kanavan poikki, jättäen jälkeensä sinisen virin. Arthur kohotti päätään seuratakseen katseellaan sen kulkua. Kun se vihdoin oli mennyt hänen näkyvistään, katsoi hän minuun:
"Minä en opi, vaikka kuinka haluaisin."
Minä menin hänen luokseen. "Mutta tämä satuhan on helppo", sanoin hänelle. — "Päinvastoin, se on hyvin vaikea." — "Minusta se tuntui helpolta. Kun kuulin äitinne lukevan sen, niin minusta tuntuu, että minä sen siitä jo opinkin."
Arthur naurahti hyvin epäilevästi.
"Tahdotteko, niin minä sen teille kerron?" — "On mahdotonta, että osaisitte." — "Ei se ole mahdotonta. Minäpä koetan, että näette. Seuratkaahan kirjastanne."
Hän otti kirjan, ja minä aloin hänelle kertoa satua. Hänen ei tarvinnut oikaista kuin parissa kolmessa kohdin.
"Mitä ihmettä, te sen osaatte aivan hyvin!" — "En osannut aivan hyvin, mutta nyt minä sen osaisin sanasta sanaan." — "Miten te sen olette voinut oppia?" — "Kuuntelin, kun äitinne luki, mutta minä kuuntelin tarkkaavasti, katselematta mitä ympärilläni tapahtui."
Hän punastui ja kääntyi katsomaan toisaalle, ja sitten vähän ajan kuluttua hän häpeissään sanoi:
"Minä ymmärrän miten te olette kuunnellut, ja minä olen koettanut kuunnella samalla tavalla. Mutta miten olette voinut muistissanne pitää kaikki nuo sanat, jotka minun muistissani pyörivät aivan sekaisin?"
Minä koetin parhaani mukaan hänelle selittää, miten on helppo muistaa, kun ajattelee itse asiaa.
"Mistä on tässä sadussa kysymys? Karitsasta. Minä ajattelin siis karitsoita. Sitten ajattelin lampaita, mitä lampaat tekevät: Lampaat olivat laitumella hyvässä turvassa ja rauhassa. Minä näen lampaitten makaavan ja nukkuvan laitumella, kun ovat siellä hyvässä turvassa. Ja nähtyäni ne kerran mielessäni en tietysti voi sitä seikkaa unhottaa."
"Hyvä", sanoi hän, "minä myös näen ne: Lampaat makasivat rauhallisesti laitumella! Minä näen niitä valkeita ja mustia, näen karitsoja ja emiä. Minä näen itse laitumenkin."
"No te siis ette unhota nyt näitä seikkoja?" — "En toki, ne muistan hyvin." — "Mikä se on, joka tavallisesti vartioipi lampaita?" — "Koira." — "Kun koirain ei tarvitse vartioida lampaitten ollessa hyvässä turvassa, niin mitä ne tekevät sillä aikaa?" — "Niillä ei ole mitään tekemistä." — "Silloin ne voivat nukkua, me siis voimme sanoa: koirat nukkuivat." — "Aivan niin, se on helppo muistaa. Siirrymme nyt muihin seikkoihin. Kuka on koirain kanssa kaitsemassa lampaita?"
"Paimen." — "Kun lampailla ei ole mitään hätää, eikä paimenella siis mitään tekemistä, niin miten voi hän kuluttaa aikaansa?" — "Soittamalla huilua." — "Näettekö hänet?" — "Näen." — "Missä hän on?" — "Suuren jalavan siimeksessä." — "Onko hän yksin?" — "Ei, hänellä on toisiakin paimenia toverinaan." — "No, jos näette lampaat, laitumen, koirat ja paimenen, niin ettekö voi kertoa tämän satunne alkupuolta erehtymättä?" — "Niin minusta tuntuu, että voin." — "Koettakaa."
Kun Arthur kuuli minun puhuvan tällä tavoin ja selittävän miten on helppo oppia läksyä, joka alussa näyttää vaikealta, niin hän katseli minua liikutetuin mielin ja pelokkaasti, aivan kuin ei olisi ollut oikein vakuutettu siitä, että se oli totta, mitä hänelle sanoin. Mutta epäröityään hetkisen aikaa hän kuitenkin alkoi kertoa: "Lampaat makailivat rauhallisesti laitumella, koirat nukkuivat ja paimen suuren jalavan siimeksessä soitti huilua toisten paimenten seurassa." Hän löi käsiään yhteen ja huudahti: "Mutta minähän osaankin aivan hyvin."
"Tahdotteko oppia lopunkin samalla tavoin?"
"Teidän kanssanne minä aivan varmaan opin. Äiti on hyvillään!"
Ja hän kävi opettelemaan lopun sadusta samalla tavoin kuin oli opetellut alunkin ja neljännestunnin kuluttua hän osasi kertoa koko sadun aivan virheettömästi. Kun hän sitä kertoi, tuli hänen äitinsä. Hän oli alussa suutuksissaan, luullen että me olimme siinä yhdessä leikkimässä. Mutta hän ei ehtinyt sanoa montakaan sanaa, kun Arthur hänet keskeytti: "Minä osaan sadun, Remi on minulle sen opettanut."
Rouva Milligan katsoi minuun hyvin hämmästyneenä ja hän yritti minulta jotakin kysymään, mutta Arthur alkoi kertoa "sudesta ja karitsasta", ja kertoi arvelematta ja ainoatakaan virhettä tekemättä.
Tällä aikaa katselin rouva Milligania. Hänen kaunis muotonsa kirkastui, hän hymyili, ja sitten minusta näytti, että hänen silmänsä kostuivat. Mutta minä en nähnyt itkikö hän, kun hän samassa kumartui poikaansa suutelemaan ja syleilemään.
"Sanat eivät merkitse mitään", sanoi Arthur, "vaan seikat, joita voi nähdä. Ja Remi on minut opettanut näkemään paimenen huiluineen. Kun minä nostin silmäni muistellakseni, niin en ajatellut mitä tapahtui ympärilläni, minä näin paimenen huilun ja kuulin laulun, jonka hän soitti. Tahdotteko, äiti, niin laulan teille sen laulun?"
Ja hän lauloi englanninkielisen laulun, surumielisen sävelen.
Tällä kertaa rouva Milligan itki nyyhkien, ja kun hän kohotti silmänsä, niin näin kyyneleitten juoksevan hänen lapsensa poskilla. Hän lähestyi minua ja puristi niin hellästi kättäni, että minä tunsin mieleni läikähtelevän liikutuksesta.
"Te olette kelpo poika", sanoi hän minulle.
Edellisenä iltana minut oli otettu eläinten näyttelijänä huvittajaksi, minut, koirani ja apinani huvittelemaan sairasta lasta. Mutta tämä tapaus minut erotti koiristani, ja minusta tuli pojan toveri ja melkeinpä ystävä.
Kun minä nyt muistelen näitä päiviä, joita vietin aluksessa rouva Milliganin ja Arthurin luona, niin ne tuntuvat lapsuuteni kirkkaimmilta päiviltä. Arthur oli kiintynyt minuun hartaalla ystävyydellä, ja minä puolestani, mitään ajattelematta, tunteitteni mukaan pidin häntä kuin veljenäni. Poikkipuolista sanaa hän ei minulle koskaan lausunut, ei osottanut vähintäkään merkkiä siitä, että oli ylhäisempi, enkä minä taas tuntenut halpuuttani, ei tullut mieleeni sellaista ajatustakaan. Siihen oli varmaankin syynä nuoruus ja tietämättömyys elämästä. Mutta epäilemättä oli siihen myöskin syynä rouva Milliganin lempeys ja ystävällisyys, hän kun usein puhutteli minua aivan kuin olisin ollut hänen lapsensa.
Ja sitten tämä matka oli minulle ihmeitten retki. Ei ainoatakaan ikävää hetkeä. Aamusta iltaan oli aina jotakin mieltäkiinnittävää. Me sivuutimme toisen merkkipaikan toisensa jälkeen. Kauniilla seuduilla emme tehneet kuin pieniä taipaleita päivässä, kun näköalat olivat yksitoikkoisia, niin kuljettiin nopeammin. Seutu siis aina määräsi meidän kulkumme ja lähtömme. Määrätunnilleen oli pöytä katettu verannalla, ja syödessämme me kaikessa rauhassa seurasimme vaihtelevia näköaloja molemmin puolin kanavaa. Kun aurinko laski, niin pysähdyimme siihen, missä pimeä meidät tavotti, ja kun päivä valkeni, niin jatkoimme matkaa.
Jos ilma tuntui liian viileältä, kun alus oli pysäytetty, niin menimme salonkiin, sytytettiin tuli kosteuden ja sumun poistamiseksi, joka oli sairaalle paha, ja tuotiin lamput. Arthur sijoitettiin pöydän ääreen, minä istuin hänen vierelleen, ja rouva Milligan näytteli meille kuvakirjoja tai valokuvia. Samoin kuin aluskin, jolla kuljimme, oli rakennettu erityisesti tätä matkaa varten, olivat kuvatkin yksinomaan valitut sen mukaan. Kun silmämme uupuivat katselemaan kuvia, niin rouva Milligan avasi kirjan ja luki siitä sellaista, minkä arveli meitä huvittavan ja jota arveli meidän ymmärtävän, tai kertoi meille historiallisia tapauksia niistä seuduista, joiden ohi kuljimme.
Kauniina iltoina minullakin oli määrätty tehtäväni. Silloin otin harppuni ja noustuani maihin asetuin määrätyn matkan päähän jonkun puun taakse suojaan ja siellä soitin kaikki säveleni ja lauleskelin kaikki lauluni. Arthurista oli nimittäin mieluista kuulla yön hiljaisuudessa soittoa tällä tavoin, ettei nähnyt soittajaa. Usein hän minulle huusi: "Uudelleen!"
Tämä oli onnellista ja suloista aikaa minunlaisestani pojasta, joka olin jättänyt Barberinin mökin ja kuljeksinut maantietä signor Vitaliksen kanssa. Mikä ero ruuassa! Ja mikä ero matkassa! Ennen piti astua päivittäin pitkät taipaleet, loassa, sateessa, paahteessa isäntäni jäljessä. Ja nyt sai oleksia vain tässä laivassa! Mutta minun on sanottava, että enemmän olin hyvilläni siitä henkisestä onnesta, jota sain nauttia tässä uudessa elämässäni, kuin aineellisesta hyvinvoinnista, joka minulle oli tarjolla. Rouva Milliganin leivokset ja ruuat olivat hyviä. Oli kerrassaan suloista, kun ei enää tarvinnut kärsiä nälkää, kuumuutta eikä kylmää, mutta monin verroin suloisempaa olivat ne tunteet, jotka täyttivät sydämeni.
Mieluisalta tämä uusi oloni tuntui, mutta minun piti siitä luopua ja palata pian entisiin oloihini.