XI.
Nopeasti oli aika kulunut tällä matkalla, ja alkoi lähestyä hetki, jolloin isäntäni pääsi vankeudestaan. Tämä ajatus oli minua häirinnyt sitä mukaa kuin olimme poistuneet Toulousesta. Oli ihastuttavaa kulkea tällä tavoin aluksessa, Huoletonna kaikesta, mutta sitten piti palata, ja tämä taival, joka oli kuljettu vesitse, piti tehdä jalkaisin. Se oli kaikkea muuta kuin ihastuttavaa: ei ollut enää mukavaa vuodetta, ei enää herkullisia ruokia, ei enää hauskoja iltoja pöydän ympärillä. Kipeimmin sydämeeni koski se, että minun piti erota Arthurista ja rouva Milliganista, luopua heidän ystävyydestään, niinkuin jo oli pitänyt luopua Barberinin emännän hellästä huolenpidosta. Sitäkö varten rakastin ja sitäkö varten minua rakastettiin, että tulisin sitten julmasti erotetuksi näistä, joiden luona olisin tahtonut olla koko elämäni! Tämä huoli oli ainoa pilvi koko näitten kirkkaitten päiväin aikana.
Eräänä päivänä sitten päätin ilmoittaa asiasta rouva Milliganille, kysyen montako päivää hän luuli minun tarvitsevan paluumatkallani Toulouseen, sillä minä halusin olla vankilan portilla samalla hetkellä, kun isäntäni astuu ulos. Kun Arthur kuuli puhuttavan lähdöstäni, niin hän huudahti: "Remi ei saa mennä pois!"
Minä selitin, etten ollut oma herrani, että kuuluin isännälleni, jolle vanhempani olivat minut vuokranneet ja jonka palvelukseen minun oli astuttava sinä päivänä, kun hän minua tarvitsee.
Minä puhuin vanhemmistani sanomatta, että minulla itse asiassa ei ollut isää eikä äitiä, sillä minun olisi pitänyt samassa tunnustaa, että olin löytölapsi. Ja sitä häpeää en voinut kestää. Löytölapsi! Sehän oli hylkyjen hylky maailmassa. Minä olisin vaikka kuollut suu ummessa, ennenkuin olisin tunnustanut rouva Milliganille ja Arthurille, jotka olivat kohottaneet minut vertaisekseen, että olin löytölapsi. Silloinhan he olisivat ajaneet minut inholla luotaan!
"Remin pitää jäädä luoksemme!" sanoi yhä Arthur, joka kaikessa tällaisessa oli äitinsä herra ja sai hänet tekemään mitä vain halusi.
"Minä olisin varsin hyvilläni, jos saisimme pitää Remin", vastasi
rouva Milligan. "Teistä on tullut ystävät, ja minäkin puolestani olen
Remiin hyvin mielistynyt. Mutta emme voi pitää häntä luonamme, jollei
Remi itse halua jäädä."
"Remi kyllä haluaa", keskeytti Arthur. "Eikö niin, Remi, että te ette halua palata Toulouseen?"
"Mutta vielä on toinenkin ehto", jatkoi rouva Milligan odottamatta minun vastaustani. "Ja se on, että Remin isäntä luopuu oikeuksistaan Remiin."
"Remi, Remi ensin vastaa puolestaan", keskeytti Arthur pysyen kiinteästi tuumassaan.
Vitalis oli tosin ollut hyvä isäntä minulle, ja minä olin hänelle kiitollinen hänen huolenpidostaan ja opetuksestaan, mutta eihän voinut verratakaan sitä oloa, jota olin viettänyt hänen kanssaan, siihen, joka minulle oli tarjona rouva Milliganin luona, enkä minä ollut läheskään niin kiintynyt Vitalikseen kuin rouva Milliganiin ja hänen poikaansa. Kun tätä ajattelin, niin moitin itseäni siitä, että pidin näitä muukalaisia parempana kuin isäntääni, vaikka olin tuntenut näitä ainoastaan vähän aikaa. Mutta niin se nyt oli, sille en mitään voinut. Minä sydämestäni rakastin rouva Milligania ja Arthuria.
"Ennenkuin Remi vastaa, on hänen ajateltava, että elämä, joka on hänelle ehdolla, ei ole suinkaan yksistään huvin vuoksi. Tulee tehdä työtäkin, tulee lukea, pysyä kiinteästi kirjain ääressä ja seurata Arthurin opinnoita. Tätä tulee verrata siihen vapauteen, joka Remillä on kuljeksiessaan teillään."
"Ei ole vertaamistakaan", vastasin. "Minä vakuutan, rouva, minä suostun ehdotukseenne, oli miten oli."
"Siinä sen nyt kuulette, äiti!" huudahti Arthur. "Remi tahtoo mielellään." Ja hän taputti käsiään.
"No nyt on meidän siis saatava hänen isäntänsä suostumus", jatkoi rouva Milligan. "Minä kirjoitan hänelle, että hän tulisi tapaamaan meitä Cetteen, sillä me emme voi palata Toulouseen. Minä lähetän hänelle matkarahat ja selitän syyt, jotka estävät meitä tulemasta sinne rautateitse, ja toivon, että hän suostuu kutsumukseeni. Jos hän hyväksyy ehdotukseni, niin ei ole sitten muuta kuin sopia Remin vanhempain kanssa, sillä heidän suostumuksensa myöskin pitää saada."
Tähän saakka oli kaikki keskustelumme käynyt toiveitteni mukaan, aivan kuin joku hyvä haltijatar olisi taikasauvallaan ohjannut, mutta nämä viimeiset sanat herättivät minut surulliseen todellisuuteen kauniista unesta, jossa olin liidellyt. Neuvotella vanhempieni kanssa! He varmaan ilmoittaisivat sen, mitä minä halusin salata. Totuus tulisi ilmi. Löytölapsi! Minä olin lannistettu. Rouva Milligan katsoi minuun hyvin hämmästyneenä ja rupesi kyselemään minulta, mutta minä en uskaltanut vastata hänelle. Hän varmaankin luuli, että minä olin huolissani isäntäni tulosta, eikä hän enää kysellyt.
Onneksi tämä tapahtui illalla vähän ennen maatamenoa, niin että minä pääsin pian Arthurin uteliaista silmistä ja sulkeutumaan huoneeseeni pelkoineni ja mietteineni. Tämä oli ensimäinen huono yö Joutsenella, ja se oli kauhea yö, pitkä ja tuskallinen.
Mitä tehdä? Mitä sanoa? En keksinyt mitään keinoa. Ja pyöriteltyäni satoja kertoja samoja ajatuksia, tehtyäni mitä vastakkaisimpia päätöksiä, jäin vihdoin siihen, etten tee mitään enkä sano mitään. Annan asian mennä menoaan ja tyydyn siihen, mitä tulee. Ehkä Vitalis ei luovukaan minusta, silloin ei tarvitsekaan tunnustaa totuutta.
Ja niin kauheasti pelkäsin tätä totuutta, että toivoin Vitaliksen hylkäävän rouva Milliganin tarjouksen. Silloin minun pitäisi luopua Arthurista ja hänen äidistään, joita sitten en ehkä koskaan elämässäni saisi enää nähdä, mutta eipä heilläkään olisi minusta mitään huonoa ajatusta.
Kolmen päivän kuluttua sai rouva Milligan vastauksen isännältäni. Muutamilla riveillä Vitalis ilmoitti, että hänellä oli kunnia noudattaa rouva Milliganin kutsumusta, ja että hän saapuu Cetteen seuraavana lauvantaina kuuden junassa. Minä pyysin rouva Milliganilta luvan mennä asemalle vastaan, ja koirieni ja Joli-Coeurin kanssa odotimme niin junan tuloa. Koirat olivat hyvin rauhattomia aivan kuin odottaen jotakin, Joli-Coeur oli välinpitämätön, ja minä puolestani olin hyvin kiihdyksissäni. Minun elämästäni oli nyt päätettävä. Jos olisin uskaltanut, niin olisin rukoillut Vitalista, että hän ei sanoisi, että olen löytölapsi! Mutta en rohjennut. Minä tunsin, etten ikipäivinä voisi saada suustani tätä sanaa: löytölapsi.
Olin asettunut muutamaan soppeen asemapihalle ja siinä, koirat kahleissa ja Joli-Coeur povessani, odottelin näkemättä mitä ympärilläni tapahtui. Koirat minulle huomauttivat, että juna oli tullut ja että ne olivat saaneet vainua isännästään. Yhtäkkiä tunsin, että minua vedettiin, ja kun en osannut olla varuillani, niin koirat pääsivät karkuun. Ne laukkasivat iloisesti haukkuen, ja pian näin niiden hyppivän Vitaliksen ympärillä, joka tavallisessa puvussaan tuli näkyviin. Yhtäkkiä Capi, joka oli ketterämpi kuin toiset koirat, hypähti isäntänsä syliin, ja Zerbino ja Dolce kiemurtelivat hänen jaloissaan. Minä nyt vuorostani lähestyin, ja Vitalis, laskien Capin maahan, sulki minut syliinsä.
Isäntäni ei ollut koskaan ollut ankara minulle, mutta eipä myöskään koskaan ollut hyväillyt, joten minä en ollut tottunut tällaiseen. Mieleni heltyi, ja silmiini pulpahti kyyneleet, sillä minä olin nyt sellaisessa mielentilassa, että tunteeni olivat hyvin herkät.
Minä katselin häntä ja huomasin, että hän oli vankeudessa paljon vanhentunut. Hänen hartiansa olivat käyneet kumaraksi, muotonsa kalvennut, huulensa vaalenneet.
"Olenko mielestäsi muuttunut, poikaseni?" sanoi hän. "Vankila on huono olinpaikka, ja ikävä on kamala tauti. Mutta kaikki on pian taas parantuva." Ja vaihtaen puheenainetta hän jatkoi: "Missä olet tutustunut tuohon naiseen, joka minulle kirjoitti?"
Minä kerroin hänelle, miten olin tavannut Joutsenen ja miten siitä saakka olin ollut rouva Milliganin ja hänen poikansa luona, mitä olimme nähneet ja mitä tehneet. Kertomukseni venyi sitä pitemmäksi, kun minua pelotti lopuksi joutua puhumaan asiasta, joka minua niin vaivasi, sillä en nyt mitenkään voisi sanoa isännälleni, että halusin luopua hänestä ja jäädä rouva Milliganin ja hänen poikansa luo. Mutta minun ei tarvinnut tehdäkään tätä tunnustusta, sillä ennenkuin olin saanut kertomukseni loppuun, olimme saapuneet hotelliin, jossa rouva Milligan odotti. Sitäpaitsi Vitalis ei puhunut minulle sanaakaan rouva Milliganin kirjeestä eikä ehdotuksesta.
"Ja tämä nainen odottaa minua?" sanoi Vitalis, kun astuimme hotelliin.
"Niin, minä opastan teidät hänen luokseen."
"Se on tarpeetonta. Sano hänen huoneensa numero ja jää tänne odottamaan koirain ja Joli-Coeurin kanssa."
Jäin hotellin ovelle, istahdin muutamalle penkille, koirat ympärilläni. Nekin olivat halunneet seurata isäntäänsä, mutta tämä kielsi ja koirain oli toteltava, niinkuin minäkin olin totellut. Vitalis osasi komentaa.
Mutta minkävuoksi hän kielsi minua olemasta läsnä rouva Milliganin luona? Mietiskelin ja pyörittelin tätä kysymystä joka puolelta. En ollut vielä ehtinyt siihen saada vastausta, kun näin hänen tulevan takaisin.
"Mene sanomaan hyvästit tuolle naiselle", sanoi hän, "minä odotan tässä. Me lähdemme taipaleelle kymmenen minuutin kuluttua." Minä ihan luhistuin.
"Mitä"? sanoi hän hetkisen kuluttua. "Etkö tajunnut mitä sanoin, kun seisot siinä niin tyhmänä. Joudu!"
Hänen tapaistaan ei ollut puhua noin ankarasti minulle, ja siitä saakka, kuin olin ollut hänen kanssaan, ei hän ollut minulle lausunut tällä tavoin. Minä nousin istuimeltani totellen aivan vaistomaisesti, ymmärtämättä mitään. Mutta muutaman askeleen astuttuani kysyin: "Te siis olette sanonut…?"
"Olen sanonut, että sinusta on minulle ja minusta sinulle hyötyä, ja että siis minä en voi luopua oikeuksistani sinuun. Mene ja joudu takaisin."
Tästä sain rohkeutta, sillä minä olin niin tuon löytölapsiajatukseni vallassa, että kuvailin syyksi meidän pikaiseen lähtöömme sen, että isäntäni oli sanonut mitä tiesi minun synnystäni. Asteessani rouva Milliganin huoneeseen näin Arthurin itkevän ja rouva Milliganin kumartuneena hänen ylitsensä lohduttelemassa häntä.
"Remi, te ette mene pois, eikö niin?" huudahti Arthur. Rouva Milligan vastasi minun puolestani, selittäen että minun tulee totella. "Olen pyytänyt isännältänne saada pitää teidät luonamme", sanoi hän sellaisella äänellä, joka sai kyyneleet silmiini. "Mutta hän ei siihen suostu millään ehdolla."
"Hän on paha mies!" huudahti Arthur. "Ei hän ole mikään paha mies", jatkoi rouva Milligan. "Teistä on hänelle hyötyä, ja sen lisäksi luulen, että hän todellakin rakastaa teitä. Sitäpaitsi hän puhui kuin kelpo mies ja paremmin kuin luulisikaan hänen kaltaisensa."
"Hän ei ole Remin isä!" huudahti Arthur.
"Hän ei ole Remin isä, se on totta, mutta hän on Remin isäntä, ja Remi kuuluu hänelle, kun hänen vanhempansa ovat hänet vuokranneet hänelle. Tällä kertaa täytyy Remin totella häntä, Minä, kuitenkin toivon, että hänen ei tarvitse meistä erota kauaksi aikaa. Kirjoitan Remin vanhemmille ja teen sopimuksen heidän kanssaan."
"Oh, älkää kirjoittako!" huudahdin.
"Minkävuoksi ei?"
"Voi, älkää kirjoittako, minä pyydän!"
"Mutta muutakaan keinoa ei ole, lapseni."
"Minä pyydän, ettehän kirjoita?"
Jollei rouva Milligan olisi alkanut puhua vanhemmistani, niin varmaan jäähyväishetkemme olisi kestänyt kauemmin kuin kymmenen minuuttia, jotka isäntäni oli myöntänyt.
"He asuvat Chavanonissa, eikö niin?" jatkoi rouva Milligan.
Vastaamatta hänen kysymykseensä minä lähestyin Arthuria ja syleillen suutelin häntä monet kerrat kaikella sillä veljellisellä ystävyydellä, jota tunsin häntä kohtaan. Sitten irrottautuen hänen heikosta syleilystään menin rouva Milliganin luo ja laskeutuen hänen eteensä polvilleni suutelin hänen kättään.
"Lapsi raukka!" sanoi hän kumartuen ylitseni. Ja hän suuteli otsaani.
Minä nousin ja juoksin ovelle. "Arthur, minä rakastan teitä iäti", sanoin tukahtuneella äänellä huokausteni seasta. "Ja teitä, rouva, en voi koskaan unhottaa."
"Remi, Remi!" huusi Arthur.
En enempää kuullut, olin jo ulkona, ja ovi takanani oli kiinni. Ja samassa olin isäntäni luona.
"Taipaleelle!" sanoi hän minulle.
Ja me lähdimme.
Sillä tavoin erosin ensimäisestä ystävästäni ja heittäysin seikkailuihin, joista olisin säästynyt, jollen sokean ennakkoluuloni uhrina olisi antautunut tuhman pelon valtaan.