XII.
Taas piti astella isäntäni jäljessä, harpun hihna painamassa heltynyttä olkapäätä, kuljeksia pitkin maanteitä, sateessa ja paahteessa, tomussa ja rapakossa. Piti näytellä tyhmyriä julkisilla paikoilla, nauraa tai itkeä kunnioitettavan yleisön huviksi. Muutos tuntui ankaralta, sillä hyvään tottuu pian.
Minusta oli oloni nyt vastenmielistä ja väsyttävää, jota en tuntenut ennenkuin olin kokenut nämä kaksi kuukautta suloista ja onnellista elämää. Monet monituiset kerrat jäin tiellä jälkeen saadakseni rauhassa muistella Arthuria, rouva Milligania, Joutsenta, ja muistossani elää tässä menneisyydessä. Ah sitä ihanaa aikaa! Ja kun illoin makasin jossakin likaisessa majapaikassa ja ajattelin huonettani, joka minulla oli Joutsenessa, niin miten kurjilta näyttivätkään nyt peitteet!
Onnekseni kuitenkin tässä syvässä surussani minulla oli muuan lohdutus: isäntäni oli paljon lempeämpi kuin koskaan ennen — paljon hellempikin — jos tätä sanaa voi käyttää Vitaliksesta. Tässä suhteessa oli tapahtunut suuri muutos hänen luonteessaan tai oikeammin hänen käytöstavassaan minua kohtaan, ja se minua virkisti, se minua esti itkemästä, kun muistot Arthurista ahdistivat sydäntäni. Minä tunsin, etten ole yksin maailmassa ja että isäntäni oli minulle enemmän kuin isäntä. Olisinpa usein, jos olisin rohjennut, häntä syleillyt, niin tunsin tarvetta vuodattaa sydämeni tunteita. Mutta minä en uskaltanut, sillä Vitalis ei ollut niitä miehiä, joita uskaltaa näin lähestyä.
Aivan alussa oli pelko minut pitänyt hänestä etäällä, nyt se oli jonkinlainen epäselvä kunnioituksen tunne. Meidän kylästä lähtiessämme Vitalis ei ollut minulle kuin mies niinkuin muutkin, sillä silloin en vielä kyennyt tekemään mitään erotusta. Mutta oloni rouva Milliganin luona oli avannut silmäni ja järkeni. Ja omituista kyllä, kun tarkkaavasti katselin isäntääni, niin huomasin hänen olossaan, hänen näössään, hänen käytöksessään samanlaista kuin rouva Milliganissakin. Minä mielessäni tuumailin, että se oli mahdotonta, kun isäntäni oli ainoastaan eläinten näyttelijä, jotavastoin rouva Milligan oli ylhäinen rouva. Mutta tuumailuni ei saanut sitä poistetuksi, mitä silmäni kertoivat. Kun Vitalis vain tahtoi, niin hän oli aivan samanlainen herra kuin rouva Milligan oli rouva. Ainoa erotus oli siinä, että rouva Milligan oli aina ylhäinen nainen, jotavastoin Vitalis ei ollut ylhäinen herra kuin eräinä hetkinä. Mutta silloin hän olikin sellainen, että hän olisi tehnyt ylhäisen vaikutuksen keneen tahansa. Kunnioituksen tunne, jonka hän minussa herätti, esti siis minut antautumasta hellempien tunteitteni valtaan, silloinkin kun hän niitä herätti minussa ystävällisellä puheellaan.
Cettestä lähdettyämme emme moneen päivään puhuneet sanaakaan rouva Milliganista ja minun olostani Joutsenessa, mutta vähitellen tämä aihe tunkeutui keskusteluumme, ja isäntäni puuttui siihen aina ensimäisenä. Sitten ei kulunut päivääkään, ettei rouva Milliganin nimeä olisi lausuttu.
"Sinä olit kovin häneen mielistynyt?" sanoi Vitalis. "Minä sen hyvin ymmärrän. Hän on ollut sinulle hyvä, erittäin hyvä, sinun tulee muistella häntä kiitollisuudella." Ja sitten hän usein lisäsi itsekseen: "Se oli pakosta."
Isäntäni tarkotuksena oli päästä Parisiin niin pian kuin mahdollista, sillä ainoastaan Parisissa meillä oli toivoa voivamme antaa näytäntöjä talven aikana. Mutta joko hänen kukkaronsa oli liian laiha tai tiesi mistä syystä, me emme menneet rautatietä, jalkapatikassa vain astuimme Dijonista Parisiin. Kun aika niin salli, annoimme muutamia näytäntöjä kaupungeissa tai kylissä, joiden ohi kuljimme, ja sitten saatuamme kokoon jonkun vaivaisen rovon työnnyimme taas taipaleelle.
Aina Chatilloniin saakka mentiin kutakuinkin, vaikka aina oli kylmää ja sateista. Mutta tästä kaupungista lähdettyämme herkesi sade ja tuuli kääntyi pohjoiseen. Aluksi emme siitä niin välittäneet, vaikka ei olekaan kovin suloista astua pohjatuulen pieksäessä kasvoja. Sittenkin tämä tuuli, niin kylmä kuin olikin, oli parempi kuin sade, jota meillä oli ollut viikkokausia. Mutta ilma ei kauan pysynyt kuivana. Taivas peittyi paksuun pilveen, aurinko katosi, ja kaikki osotti, että pian saamme lumituiskun. Me olisimme kuitenkin voineet päästä johonkin suureen kylään, ennenkuin lumituisku meidät yllätti, mutta isäntäni koetti ehättää Troyesiin niin pian kuin mahdollista, kun tämä on suuri kaupunki, jossa voisimme antaa useampia näytäntöjä, jos meidän oli huonojen ilmain vuoksi pakko jäädä sinne.
"Pane joutuin nukkumaan", hän sanoi minulle, kun olimme asettuneet muutamaan majapaikkaan. "Me lähdemme huomenna varhain, sillä minua pelottaa, että tulee lumituisku."
Hän itse ei käynyt heti nukkumaan, vaan jäi lieden luo lämmittelemään Joli-Coeuriä, joka oli kovasti kärsinyt kylmästä ja yhtämittaa värisi, vaikka me olimme käärineet sen peitteisiin.
Seuraavana päivänä minä heräsin varhain, niinkuin oli käsketty. Oli vielä hämärä, taivas oli musta ja synkkä, ei ainoatakaan tähteä pilkistänyt. Näytti aivan kuin suuri musta peite olisi laskeutumassa maalle.
"Teidän sijassanne minä en lähtisi matkaan", sanoi majapaikan isäntä isännälleni. "Siitä tulee pian lumituisku."
"Minulla on kiire", vastasi Vitalis. "Ja minä toivon, että pääsemme
Troyesiin ennenkuin tuisku ehtii puhjeta."
"Kolmeakymmentä kilometriä ei kuljeta tunnissa."
Me kuitenkin lähdimme taipaleelle.
Vitalis piti Joli-Coeuriä povessaan lämmittääkseen sitä, ja koirat juoksentelivat iloisesti edellämme. Isäntäni oli Dijonista ostanut minulle lammasnahkatakin, jossa oli karvapuoli sisällepäin; sen minä käärin ympärilleni, ja tuuli puski sen kiinni ruumiiseen. Ei haluttanut suuta avata, ja me astuimme ääneti, niin kiireesti kuin suinkin, pysyäksemme lämpiminä ja ehtiäksemme perille. Vaikka oli jo aika päivän valjeta, niin taivas ei seljennyt. Idässä päin oli vaaleahko juova, mutta aurinkoa ei näkynyt. Ei ollut enää yö, mutta liioittelua olisi ollut sanoa, että oli päivä. Kuitenkin erotti jo esineet paremmin. Sinertävä valo, joka pilkotti auringon koitolta kuin mistähän summattomasta aukosta, valaisi lehdettömät puut ja siellä täällä pensaikot, joissa kuivuneet lehdet riippuivat ja kahisivat tuulessa ikävästi.
Tiellä ei näkynyt ristinsielua, ei kuulunut ajokalujen kolinaa, ei piiskan pauketta. Ainoastaan harakoita hyppi tiellä, pyrstö pystyssä ja nokka ilmassa, ja meidän lähestyessämme ne lehahtivat lentämään kiepsahtaen jonkun puun oksalle, josta meille nauraa räkättivät ilkeästi aivan kuin pahaa ennustaen.
Seutu, jonka läpi kuljimme, oli hyvin surullisen näköinen, jota lisäsi vielä tämä hiljaisuus. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei näkynyt muuta kuin alastomia nummia, karuja kukkuloita ja ruskeaa metsää. Tuuli puhalsi yhä pohjoisesta mielien kääntymään itään. Ja siltä puolen taivasta nousi raskaita pilviä, jotka kulkivat matalalla aivan kuin riippuen puitten latvoissa. Pian lenteli ilmassa muutamia lumihiutaleita, suuria kuin perhoset. Ne nousivat ja laskivat, pyörivät sinne tänne koskematta maahan.
Emme olleet kulkeneet vielä pitkältä, ja minusta jo tuntui mahdottomalta, että ehdimme Troyesiin ennen lumituiskua.
Koillisesta nouseva pilvi oli jo tullut lähelle, ja omituinen valo kirkasti taivaan siltä puolen; se oli lunta. Nyt ei lennellyt enää perhosia, vaan meidät ympäröi sakea lumituisku.
"Se oli päätetty, ettemme pääsisi Troyesiin", sanoi Vitalis. "Meidän pitää pysähtyä ensimäiseen taloon, jonka tapaamme."
Se oli mieluista puhetta, mutta missä tapaamme tämän vierasvaraisen talon, ennenkuin lumi oli kietonut meidät valkoiseen hämäryyteensä. Olin tarkastanut seutua niin kauas kuin silmä kantoi enkä ollut huomannut mitään taloa enkä mitään merkkiä kylästä. Päinvastoin olimme tulossa metsään, jota näytti kestävän äärettömiin edessämme ja ympärillä oleviin kukkuloihin saakka. Ei siis voinut kovinkaan suurta toivoa panna tähän luvattuun taloon. Mutta ehkäpä lumituiskua ei kestäkään kauan.
Sitä kuitenkin kesti, se vain yltyi. Vähässä ajassa se oli peittänyt tien ja kaiken, minkä kohtasi kulussaan: kivet, vesat, pensaat, sillä tuuli, joka ei ollut laantunut siitään, kieritti lunta maata myöten kaikkea vastaan, joka viimein sen pidätti peitokseen.
Koirat eivät enää juosseet edellämme, vaan astelivat ihan kintereillämme pyytäen meiltä suojaa, jota emme voineet niille tarjota. Me kuljimme hitaasti, vaivoin, silmät ummessa, märkinä, kohmettuneina, ja vaikka olimme sakeassa metsässä, emme saaneet suojaa, kun tie kulki juuri tuulen suuntaan.
Tuuli laantui vähitellen, mutta sikäli lumentulo kiihtyi; se ei pieksänyt enää pölynä, vaan laskeutui suurina, raskaina hiutaleina. Vähän ajan kuluttua oli tie paksun hangen peitossa, jossa me kahloimme äänettömin askelin. Vähänväliä näin isäntäni silmäilevän vasemmalle aivan kuin olisi etsinyt jotakin, mutta siellä ei ollut kuin laaja aukeama metsässä, joka oli hakattu viime keväänä ja jossa kasvamaan jätetyt puun vesat taipuivat raskaan lumen painosta. Mitä hän toivoi löytävänsä tältä puolelta? Minä puolestani tähystin suoraan eteeni niin kauas kuin silmä kantoi, odotellen eikö tämä metsä vihdoinkin lopu ja eikö näkyisi taloa. Mutta turhaa oli koettaakaan katsein tunkeutua tämän lumisakean läpi. Jo muutamien metrien päässä kaikki esineet katosivat tupruun eikä nähnyt muuta kuin lumihiutaleita aina vain entistä sakeammassa, käärien meidät aivan kuin äärettömään lumiverkkoon.
Yhtäkkiä näin Vitaliksen ojentavan kätensä vasempaan aivan kuin herättääkseen minun huomiotani. Minä katsoin hänen osottamaansa suuntaan ja olin siellä aukeamalla huomaavinani jonkun risumajan. Minä en odottanut selitystä, sillä ymmärsin isäntäni osottaneen tätä majaa sitä varten, että oli etsittävä sinne tie.
Se oli vaikeaa, sillä lunta oli jo niin paksulta, että se oli peittänyt näkymättömiin tien. Vihdoin aavikon laidassa, missä alkoi korkea metsä, oli maantien oja täynnä muutamalta kohtaa ja siitä päätin lähtevän tien majalle.
Maja oli risuista ja siksi tiheä, että lumi ei satanut läpi. Tämä maja oli talon arvoinen. Kiireemmin kuin me ehättivät koirat majaan ja pyöriskelivät kuivassa mullassa haukkuen iloissaan. Hyvin olimme mekin tyytyväisiä, vaikka emme sitä osottaneetkaan pyörimällä mullassa, joka muuten ei olisi hulluinta ollut kuivataksemme itseämme vähän.
"Minä ajattelinkin, että tässä kaatometsässä pitäisi olla jossakin maja", sanoi Vitalis. "Ja nyt tuiskukoon."
"Tuiskukoon vain!" vastasin hyvin terhakasti ja menin majan oviseinälle, missä puistelin lumen takistani ja hatustani, jotta ei kulkeutuisi lunta asuntomme lattialle sulamaan ja kastelemaan sitä.
Tämä talomme oli hyvin yksinkertainen sekä rakenteeltaan että sisustukseltaan. Siinä ei ollut kuin multapenkki ja muutamia kiviä istuimiksi. Mutta tärkeintä näissä oloissa oli kuitenkin tulisija, joka oli tehty muutamaan soppeen viidestä tai kuudesta kivestä.
"Me voimme tehdä tulenkin!"
Tällaisessa talossahan oli helppo saada puuta, sitähän sai seinistä ja katosta, kiskomalla niistä risuja ja oksia. Ja pian kirkas nuotio loimusi iloisesti takassamme. Se tosin työnsi aikalailla savua, joka nousi väikkymään kattoon, mutta mitä siitä, olihan kuitenkin lämmittävä tuli.
Koirat asettuivat takan ympärille ja siinä seisoen takasillaan lämmittelivät kastunutta ja jähmettynyttä vatsaansa liekkien lämpimässä. Pian Joli-Coeurkin kohotti isäntänsä takkia ja pilkisti hyvin varovasti, katsellen missä nyt ollaan, ja kun oli saanut vähän selkoa, niin hyppäsi vikkelästi maahan ja, asettuen paraimmalle kohtaa nuotion ääreen, piteli täriseviä käsiään tulta vasten.
Isäntämme oli hyvin ajatteleva ja kokenut mies: aamulla, ennenkuin minä olin vielä noussutkaan, oli hän varustanut eväät matkaa varten: limpun ja palasen juustoa. Tällaisena hetkenä ei olla kovin vaativia, ja heti kun me näimme limpun ilmestyvän, niin meissä kaikissa syntyi tyytyväisyyden tunne. Paha kyllä, osat eivät olleet suuria. Ja minä puolestani petyin suuresti toiveissani: isäntämme jakoi meille ainoastaan puolet limpusta.
"Minä en tunne tätä tietä", sanoi hän vastaukseksi katseeseeni, "enkä tiedä, onko koko tällä matkalla Troyesiin ainoatakaan majapaikkaa. Sitten en tunne tätä metsää. Tiedän vain, että tämä seutu on hyvin metsäistä. Me voimme olla penikulmia asunnoista. Tai voimme saada pitää kauan aikaa tätä säänpitoa tässä majassamme. Senvuoksi meidän täytyy säästää eväitämme."
Niin laiha kuin ateria oli ollutkin, vahvisti se kuitenkin meitä, ja kun olimme suojassa ja nuotio levitti suloista lämpöä, niin me tyytyväisinä voimme odottaa lumituiskua loppuvaksi. Minusta ei tuntunut niinkään pelottavalta oleskella tässä majassa, varsinkin kun en voinut ajatella, että meidän täytyy olla täällä ehkä kauankin aikaa, niinkuin Vitalis oli sanonut. Eihän toki voi lunta sataa iänkaiken.
Koirat käyttivät hyväkseen tätä pakollista levähdystämme asettuen nuotion ääreen, muuan käpristyen kääryksi, toinen paneutuen kyljelleen, ja Capi tuippasi kuononsa tuhkaan, ja niin ne vetivät rauhallisia unia. Minua halutti tehdä samoin, sillä suloisempaa oli matkustaa unien maassa, ehkä Joutsenessa, kuin katsella tätä lunta.
En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, mutta kun heräsin, oli herennyt tuiskuttamasta. Hanki oli nähtävästi isosti vahvennut. Jos nyt piti lähteä taipaleelle, niin varmaan oli lunta polviin. Mikähän aika nyt oli?
En voinut kysyä isännältäni, sillä näinä viime kuukausina emme olleet ansainneet niin paljoa, että olisi saatu korvatuksi sitä, mitä häneltä oli mennyt vankilassa-oloonsa ja oikeusjuttuunsa, ja kun hän oli vielä ostanut minulle Dijonista lammasnahkatakin, niin oli hänen pitänyt myydä kellonsa, tuo suuri hopeinen kellonsa, josta olin Capin nähnyt osottavan aikaa silloin, kun Vitalis otti minut joukkoonsa. Minun piti kysyä päivältä sitä, mitä en enää voinut kysyä hyvältä, suurelta kelloltamme. Mutta ulkona ei mikään voinut minulle vastata: alhaalla maassa kirkas juova, ylhäällä ilmassa sankka sumu, taivaalla sekava valo ja siellä täällä likaisenkeltaisia varjostuksia. Kaikesta tästä en voinut saada vähintäkään selkoa, mikä aika päivästä nyt mahtoi olla. Ja korvin sai siitä tietoa yhtä vähän kuin silmin. Ei yötä hiljaisempaa kuin tämä päivä. Ympärillämme täysi liikkumattomuus, lumi oli pysäyttänyt kaiken liikkeen, kaikki oli aivan kuin jähmettynyt. Silloin tällöin näki kuusen lehvän hetvahtavan. Raskaan painon alla se oli vähitellen painunut, ja kun se oli laskeutunut niin alas, että lumi siitä luisti, niin oksa silloin kohosi äkkiä ja sen tummanvihreä lehvä kuvasti selvänä toisten puitten valkoista verhoa vastaan, joka ne peitti tyvestä latvaan saakka. Niin että kun katseli kaukaa, tuo puhdistunut lehvä näytti tummalta reiältä tässä valkovaipassa.
Seistessäni majan ovella katselemassa tätä kuulin isäntäni sanovan minulle:
"Haluttaako sinua taipaleelle?"
"Enpä tiedä. Ei haluta mitään. Teen niinkuin te tahdotte."
"No niin. Minun mielipiteeni on, että pysymme täällä, jossa meillä on ainakin suojaa ja tulta."
Minä ajattelin, että meillä ei ole leipää, mutta olin ääneti.
"Luulen, että alkaa pian tulla lunta uudelleen", jatkoi Vitalis. "Me emme voi lähteä taipaleelle tietämättä, miten pitkältä on talollisille paikoille, sillä yö tällaisena lumen aikana ei ole leuto. Parasta on olla täällä. Onhan meillä edes kuivat jalat."
Kun ruokakysymys jätettiin syrjään, niin minulla ei ollut mitään tätä päätöstä vastaan. Ja sitäpaitsi, jos lähtisimme taipaleelle nyt heti, niin ei ollut lainkaan varmaa, että pääsisimme taloon ennen iltaa, jotavastoin oli varmaa, että tiellä oli lunta niin paksulta, että olisi siinä vaikea kulkea. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuristaa vatsaansa. Vitalis jakoi meille toisen puoliskon limppua kuuteen osaan. Sitäpä oli vähän, ja se vähä oli pian syöty, vaikka me sipulsimme leipämme niin pieniksi paloiksi kuin suinkin, jotta siinä olisi pitemmäksi aikaa syömistä.
Kun isäntämme oli pistänyt veitsen takkinsa taskuun, mikä oli merkkinä siitä, että syömingit olivat loppuneet, nousi Capi ja tehtyään merkin tovereilleen meni haistelemaan laukkua, jossa tavallisesti ruoka pidettiin. Samalla se asetti käpälänsä laukulle ja kopeloi sitä. Tästä tutkimuksesta sille selvisi, että ei ollut enää mitään syötävää. Silloin se palasi paikoilleen nuotion ääreen ja annettuaan taas merkin Dolcelle ja Zerbinolle heittäysi kyljelleen pitkää pituuttaan huokaisten huojennuksekseen: "Ei ole enää mitään, turhaa on pyytääkään."
Tämän se selitti yhtä selvästi kuin konsanaan olisi sanoin voinut lausua. Ja sen toverit, ymmärtäen tätä kieltä, paneusivat tulen ääreen nekin, huokaisten samalla tavalla. Zerbinon huokaus ei kuitenkaan ilmaissut sellaista kohtaloonsa tyytymistä kuin toisten, sillä Zerbino oli ahmatti ja tämä uhrautuminen oli siitä paljon kiusallisempaa kuin toisista.
Jo kauan sitten oli alkanut sataa lunta uudelleen ja sitä tuli yhtä tiukasti. Tunti tunnilta näki vaipan, jota se kutoi maalle, kohoavan pitkin nuoria vesoja, joitten rungot tuipottivat valkoisesta merestä, mikä pian oli ne upottava alleen. Päivällisen jälkeen ei voinut enää paljon erottaa ulkomaailmaa, sillä hämärä laskeutui nopeasti tällaisena pimeänä päivänä. Lumen tulo ei herennyt yöksikään, vaan sitä satoi suurina höytäleinä mustasta taivaasta.
Kun meidän oli jäätävä sinne yöksi, niin parasta oli paneutua maata niin pian kuin suinkin. Minä siis tein niinkuin koiratkin, ja kääriydyttyäni lammasnahkatakkiini, joka tulen ääressä oli ehtinyt jo kuivaa tämän päivän kuluessa, heittäysin nuotion ääreen, laaka kivi päänalustanani.
"Nuku", sanoi Vitalis. "Minä herätän sinut sitten, kun minä vuorostani haluan nukkua. Sillä vaikka meillä ei olekaan mistään pelkoa, ei eläimistä eikä ihmisistä tässä majassamme, niin tulee kuitenkin toisen meistä valvoa ja hoidella nuotiota. Meidän tulee pitää varamme kylmää vastaan, joka voi käydä ankaraksi, kun lumen tulo lakkaa."
Kun isäntäni minut sitten herätti, lienee ollut jo myöhäinen yö, niin ainakin kuvittelin. Lunta ei enää tullut.
"No nyt sinä vuorostasi", sanoi isäntäni. "Sinun ei tarvitse kuin silloin tällöin lisätä puuta nuotioon. Sinä näet, että minä olen niitä sinulle valmiiksi varustanut."
Risuja oli koko hyvä kasa. Isäntäni, joka oli paljon herkkäunisempi kuin minä, oli varustanut puita, ettei minun tarvitsisi niitä kiskoa seinistä ja siten häiritä hänen untaan. Tästä kasasta sain vähimmättäkin ryskeettä. Se oli tosiaankin viisas huolenpito, mutta sillä oli toisenlaiset seuraukset kuin Vitalis oli odottanut.
Kun minä olin herännyt ja ottanut vastaan vartijan toimen, niin hän heittäysi pitkäkseen nuotion ääreen, Joli-Coeur vierellään peitteisiin käärittynä, ja pian raskaasta ja säännöllisestä hengityksestä huomasin, että hän oli nukahtanut.
Minä nousin ja varpaillani hiivin majan ovelle katselemaan ulos. Lumi oli peittänyt kaikki, ruohot, pensaat, vesat, puut. Niin kauas kuin silmä voi tunkea, ei näkynyt muuta kuin sama yksitoikkoinen valkoinen tasanko. Taivas oli täynnä tuikkivia tähtiä, pakkanen oli kiihtynyt, ja ulkona jääti. Kylmä ilma uhoi meidän majaamme. Yön hiljaisuudessa kuului kahinaa, joka ilmoitti, että lumen pinta kuorettui jääriittaan. Olipa onni, että olimme osuneet tälle majalle. Mitenkähän meidän olisi käynytkään metsässä luminietoksessa tällaisessa pakkasessa.
Siitä vähästäkin äänestä, joka syntyi minun kulkiessani, heräsivät koirat, ja Zerbino tuli majan ovelle. Kun se ei katsellut yön loistoa samoilla silmillä kuin minä, niin se pian ikävystyi seisomaan siinä ovella ja halusi ulos. Minä kädelläni viittasin sen tulemaan sisälle. Oliko järkevää lähteä kuljeksimaan tuonne? Se totteli, mutta jäi ovelle, nenä ulkona, ja seisoi siinä itsepintaisen koiran tavoin, joka ei helpolla luovu haluistaan.
Minäkin seisoin siinä vielä hetkisen aikaa katselemassa lunta, sillä vaikka tämä näky täyttikin sydämeni surulla, niin oli kuitenkin jonkinlaista huvia katsella sitä: minussa syntyi halu itkeä, ja vaikka minun olikin helppo päästä sitä näkemästä, sillä minun ei tarvinnut kuin sulkea silmäni tai palata paikalleni tulen ääreen, niin en kuitenkaan siitä liikahtanut.
Vihdoin käännyin nuotiolle, ja pantuani pari kolme risua ristiin nuotioon lisäksi istahdin kivelle, joka oli ollut päänaluksenani. Isäntäni nukkui rauhallisesti. Koirat ja Joli-Coeur nukkuivat myöskin, ja tuli, johon olin lisännyt puita, loimusi iloisesti melkein kattoon asti, syytäen säkeniä, jotka sähistessään häiritsivät yön syvää hiljaisuutta. Pitkät ajat huvittelin katselemalla tätä kypenien leikkiä, mutta vähitellen minua alkoi raukaista ja tietämättäni kävi uneliaaksi. Jos minulla olisi ollut jotakin tointa, edes hankittavana puita nuotioon, niin kulkiessani majan ympäri olisin pysynyt hereilläni. Mutta siinä istuessani, kun ei ollut muuta tehtävää kuin silloin tällöin lisätä joku risu nuotioon, minä painuin unenhorrokseen, ja paraillaan kun luulin olevani hereillä, nukahdin.
Minut herätti raju koiranhaukunta. Oli pimeä. Arvatenkin olin nukkunut jo kauan. Nuotio oli sammunut. Haukuntaa kuului yhäkin: Capin ääni. Mutta omituista oli, etteivät Zerbino eikä Dolce vastanneet haukuntaan.
"No, mikä nyt?" huudahti Vitalis herätessään. "Mitä nyt on tapahtunut?"
"En minä tiedä."
"Sinä olet nukahtanut, ja tuli on sammunut."
Capi oli majan ovella, ja siinä se haukkui. Vastaukseksi kuului pari kolme valitusta, joista tunsin Dolcen äänen. Valitus kuului majan takaa vähän matkan päästä. Minä olin lähtemässä katsomaan, mutta isäntäni pysäytti minut.
"Pane ensin puita nuotioon."
Ja tällä aikaa hän otti kekäleen ja puhalsi sen hehkumaan. Sitten hän, kekäle kädessään, sanoi: "Lähdetään nyt katsomaan, tule sinä jäljessäni. Capi, mene edellä!"
Samassa kuin me tulimme ulos, kuului kauhea ulvonta yön hiljaisuudessa ja Capi pelästyneenä turvautui jalkoihimme.
"Susia!" sanoi Vitalis.
"Missä Zerbino ja Dolce?" Minä en tiennyt vastata. Epäilemättä koirat olivat lähteneet ulos sillä aikaa, kun minä olin nukahtanut. Zerbino oli tahtonut tyydyttää halunsa, jota se oli osottanut ja josta minä olin sitä kieltänyt, ja Dolce oli seurannut toveriaan. Olivatkohan sudet saaneet ne käsiinsä? Minusta tuntui Vitaliksen äänestä, kun hän kysyi koiria, että hän sitä pelkäsi.
"Ota sinäkin kekäle ja lähtekäämme niille avuksi."
Olin kotikylässäni kuullut kauhistuttavia kertomuksia susista, mutta en kuitenkaan nyt epäröinyt, varustausin kekäleellä ja seurasin isäntääni. Tultuamme aavikolle emme nähneet susia emmekä koiria. Ei näkynyt muuta kuin lumella koirain syvät jäljet. Me seurasimme niitä. Ne kulkivat majan ympäri. Sitten muutamassa kohden häämötti jotakin kuopan tapaista, aivan kuin koirat olisivat siinä pyöriskelleet.
"Hae, hae, Capi!" usutti Vitalis ja samalla hän vihelsi kutsuen Zerbinoa ja Dolcea. Mutta ei kuulunut mitään vastausta, ei vähintäkään ääntä yön syvästä hiljaisuudesta, ja Capi, jota oli käsketty etsimään, pyöriskeli peloissaan jaloissamme, vaikka muuten aina oli niin tottelevainen ja urhokas.
Oli niin pimeä, että me emme voineet seurata jälkiä, silmä eksyi aina harhailemaan utuisessa hämärässä. Vitalis vihelsi ja kovalla äänellä kutsui vielä Zerbinoa ja Dolcea. Kuuntelimme. Täysi hiljaisuus. Sydäntäni ahdisti.
"Zerbino ja Dolce raukkoja!"
Vitalis vakuutti näin pelkoni todeksi.
"Sudet ovat vieneet koiramme", sanoi hän. "Miksi laskit ne ulos?"
Niin, miksi? Minulla ei ollut vastausta.
"Pitää etsiä ne", sanoin ja lähdin hänen edelleen. Mutta hän pysäytti minut: "Ja mistä aiot niitä etsiä?" — "En tiedä. Kaikkialta." — "Emmehän osaa mihinkään näin pimeällä ja tässä lumessa."
Lunta olikin polvia myöten, ja meidän kahdella kekäleellämme ei paljoa valaistu tässä synkässä yössä.
"Kun ne eivät ole vastanneet kutsuuni", sanoi hän, "niin siihen on syynä, että ne ovat kaukana. Emmekä voi lähteä näin vain aseitta, sillä sudet voisivat hyökätä meidänkin kimppuumme. Eihän meillä ole mitään, millä puolustaa itseämme."
Kauheaa oli jättää koirat, nuo toverimme, ystävämme. Ja varsinkin minusta tuntui pahalta, kun olin syyllinen. Jollen minä olisi nukahtanut, niin ne eivät olisi päässeet ulos.
Vitalis asteli majalle, ja minä seurasin hänen jäljessään katsellen joka askeleella taakseni ja kuunnellen. En nähnyt enkä kuullut muuta kuin lumen kahinan. Majassa oli taas uusi seikka hämmästyttämässä meitä.
"Missä Joli-Coeur?"
Sen peitteet olivat nuotion edessä, mutta tyhjiltään, apina oli poissa. Minä kutsuin sitä, ja Vitalis kutsui vuorostaan, mutta sitä ei kuulunut, ei näkynyt. Vitalis sanoi, että kun hän heräsi ja nousi, niin oli apina vielä silloin hänen vierellään. Se siis oli kadonnut sillä aikaa, kun me olimme ulkona.
Otimme taas risusoihdun käteemme ja lähdimme katselemaan, näkyisikö lumella apinan jälkiä. Emme nähneet. Palasimme majaan uudelleen tutkimaan, olisiko apina kuitenkin hypännyt jollekin seinärisulle. Etsimme pitkään, kymmeniä kertoja tarkastimme samat paikat ja kaikki loukot. Minä nousin Vitaliksen olkapäille tarkastaakseni katon, mutta kaikki oli turhaa. Ja aina vähänväliä kutsuimme sitä, mutta ei mitään hyötyä. Vitalis oli vihanvimmassa, jotavastoin minä olin itkumielellä. Kysyin, arveliko hän, että sudet olisivat voineet viedä Joli-Coeurinkin.
"Ei. Sudet eivät ole uskaltaneet tulla majaan. Ne ovat hyökänneet Zerbinon ja Dolcen kimppuun ulkona, Joli-Coeur pelästyneenä piiloutui johonkin sillä aikaa, kun olimme ulkona. Ja minua se huolestuttaa, sillä tällaisessa, ilmassa se vilustuu ja saa kuolemantaudin."
"Meidän pitää vieläkin hakea sitä."
Ja me taaskin alotimme etsintämme uudelleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
"Täytyy odottaa päivän tuloa", sanoi Vitalis. "Mutta milloin päivä tulee"?
"Parin tunnin perästä." Ja hän istui nuotion ääreen, pää käsien varassa.
Minä en uskaltanut häntä häiritä. Liikkumatta istuin hänen vieressään tekemättä muuta kuin silloin tällöin ojentaen käteni pannessani lisää puuta nuotioon. Vähänväliä hän nousi ja meni ovelle katsomaan; hän katseli taivaalle, kumartui sitten kuuntelemaan ja palasi paikoilleen, sanaa sanomatta. Paljon paremmalta minusta olisi tuntunut, jos hän olisi minua torunut, kuin että istui tuolla tavoin äänetönnä ja synkkänä. Pari tuntia, jotka hän sanoi olevan päivän tuloon, kuluivat hirmuisen hitaasti. Tuntui, että tämä yö ei lopu ikinä.
Tähdet vähitellen sammuivat ja taivas vaaleni, aamu koitti ja tuli päivä. Mutta päivän tullessa pakkanenkin kiihtyi, hyytävä ilma tunki majaan. Jos löydämmekin Joli-Coeurin, niin onko se vielä hengissä? Ja mitä järjellistä syytä meillä oli toivoa sen löytyvän? Ehkä päivä tuo vielä tullessaan lumituiskunkin.
Päivä tuli kuitenkin selkeinen. Ja heti kun aamun kylmässä valossa alkoi erottaa pensaat ja puut oikeassa muodossaan, lähdimme ulos. Vitaliksella oli suuri paksu sauva, ja minäkin varustausin samanlaisella aseella. Capi ei ollut enää sellaisen pelon vallassa, joka yöllä sen teki niin toimettomaksi. Katsellen isäntäänsä silmiin se odotti vain käskyä päästäkseen juoksemaan edelle.
Kun me katselimme maasta Joli-Coeurin jälkiä, niin Capi nosti kuononsa ilmaan ja alkoi haukkua iloisesti. Se merkitsi, että ylhäältä meidän oli etsittävä Joli-Coeuriä eikä maasta. Ja todellakin me huomasimme lumessa majan katolla jäljet muutaman tammen oksan luo, joka nuokkui katon yli. Ja sitten näimme tammen latvassa pienen tumman myttyrän. Se oli Joli-Coeur. Susien ja koirien ulvonnasta säikähtyneenä se oli meidän poissa ollessamme syöksynyt majan katolle, sieltä hypännyt tammen oksalle ja kiivennyt latvaan, jonne se oli jäänyt tietäessään olevansa turvassa, ja se kyyrötti siellä meidän kutsumisestamme välittämättä.
Pieni raukka, se mahtoi olla ihan jäässä!
Vitalis kutsui sitä lempeästi, mutta se ei liikahtanut enemmän kuin kuollut. Vitalis kutsui kutsumistaan monet monituiset kerrat, mutta Joli-Coeur ei osottanut mitään elonmerkkiä. Nyt minä voin jotenkin korvata yöllistä huolimattomuuttani. "Minä kiipeän sen noutamaan", sanoin.
"Menet ja halkaiset pääsi." — "Ei ole pelkoa."
Minä olin jo piennä pahasena opetellut kiipeilemään puihin ja olin siinä ollut hyvinkin etevä, ja ryhdyin asiaan nyt sellaisella innolla, että en koskaan ennen.
Noustessani ylemmäksi puhelin lempeästi Joli-Coeurille, joka ei hievahtanutkaan, katseli vain kiiluvin silmin. Minä olin jo lähellä ja ojensin käteni ottaakseni, niin se samassa hypätä keikahti toiselle oksalle. Minun piti taas seurata sitä sinne. Ja kiinni saamatta olisi minulta jäänyt Joli-Coeur, mutta sen kädet ja jalat kastuivat lumessa, joka peitti oksat, niin että se väsyi pian. Se silloin laskeusi oksalta oksalle ja viimein hypätä kiepsautti isäntänsä olkapäälle ja pistäysi takin poveen.
Hyvä asia oli, että Joli-Coeur löydettiin, mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Nyt piti koettaa etsiä koiriakin. Me kuljimme samalle paikalle, missä olimme käyneet yölläkin. Ja nyt päivällä oli meidän jäljistä helppo arvata, mitä oli tapahtunut. Lumeen oli painettu syvät jäljet: kertomus kahden koiran kuolemasta. Majasta lähdettyään koirat olivat kulkeneet majan kuvetta jäljekkäin, ja noin parinkymmenen metrin matkan voimme hyvin seurata niiden jälkiä. Mutta siinä ne katosivat, ja silloin näkyivät toiset jäljet: yhdellä puolen jäljet, jotka osottivat missä sudet muutamalla hyppäyksellä olivat syösseet koirain kimppuun, ja toisella puolen jäljet, jotka näyttivät, minne sudet olivat kuljettaneet saalistaan. Koirista ei näkynyt enää muuta kuin verinen juova punottamassa lumella.
Turhaa oli pitemmältä kulkea. Sudet olivat ne tappaneet ja kuljettaneet johonkin tiheikköön murkinoikseen. Sen sijaan oli lähdettävä mitä pikimmin lämmittämään Joli-Coeuriä.
Majaan tultuamme Vitalis piteli Joli-Coeuriä tulen ääressä lämmittäen sen jalkoja ja käsiä, ja minä lämmitin peitettä, johon sen sitten käärimme. Mutta se olisi tarvinnut vielä lämpöisen vuoteen ja erittäinkin lämmintä juomaa, eikä kumpaakaan meillä ollut. Oli toki hyvä, että oli edes nuotio.
Vitalis ja minä istuimme nuotion ääressä sanaa puhumatta kumpikaan; siinä istuimme liikahtamatta, katsellen palavaa tulta.
Zerbino raukka! Dolce raukka! Se oli sydämemme ajatus.
Ne olivat olleet tovereillamme onnessa ja onnettomuudessa, ja minulle ne olivat suruni ja yksinäisyyteni päivinä olleet ystäviä.
Minä en voinut lohduttaa omaatuntoani millään. Olisin halunnut, että
Vitalis olisi minua torunut, että hän olisi minua lyönyt.
Mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei katsonutkaan minuun, istui vain kumarassa nuotion ääressä. Hän varmaankin ajatteli, miten meidän käy nyt ilman koiria.