XIII.
Tuli kaunis päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja sen valossa kimalteli puhdas lumivaippa. Metsä, joka oli eilen ollut niin surullisen näköinen, oli nyt niin loistava, että silmiä huikaisi.
Vitalis vähänväliä pani kätensä peitteen alle koetellen, pääsikö Joli-Coeur lämpenemään. Mutta aina kun minä kumarruin sitä katsomaan, se yhä värisi. Meille pian selveni, että me emme saa siltä vilua karkotetuksi.
"Meidän pitää päästä kylään", sanoi Vitalis nousten. "Muuten
Joli-Coeur kuolee käsiimme tänne. Lähdemme taipaleelle."
Peite lämmitettiin hyvin, ja Vitalis pani Joli-Coeurin siihen käärittynä poveen rintaansa vasten. Me olimme valmiit lähtemään.
"Kas siinä majapaikka, joka otti meiltä kalliin maksun vierasvaraisuudestaan!" sanoi Vitalis, ja hänen äänensä värisi.
Hän astui ulos ensiksi ja minä hänen jäljessään. Capia meidän piti kutsua, kun se jäi seisomaan majan kynnykselle haistellen sinnepäin, minne sen toverit olivat joutuneet.
Kuljettuamme kymmenisen minuuttia tuli meitä vastaan muuan hevosmies, jolta saimme tietää, että ensimäiseen kylään ei ollut enää kuin tunnin matka. Se tieto meille antoi jalat allemme, niin vaikea kuin olikin astua lumessa, joka upotti syvälle.
Vihdoin tuli näkyviimme suuri kylä, jonka rakennusten katot loistivat kauas.
Meillä ei ollut tapana mennä parhaimpiin ravintoloihin, jotka komealla asullaan tarjosivat hyvän suojan ja hyvän ruuan. Päinvastoin me tavallisesti pysähdyimme kylän laitamalle tai etukaupunkiin, valiten halpasimpia taloja, joista meitä ei ajettu pois ja joissa meidän kukkaroamme ei tyhjennetty. Mutta tällä kertaa Vitalis ei pysähtynytkään kylän laitamalle, jatkoi vain matkaa muutaman ravintolan luo, jossa oli komea kultainen kyltti. Kyökin avonaisesta ovesta näkyi pöytä, joka oli täynnä lihaa, hellalla oli kuparisia kattiloita, jotka porisivat iloisesti tupruttaen kattoon pieniä höyrypilviä, ja kadulle saakka tunkeutui ihana haju, joka ärsytti nälkäistä vatsaamme.
Vitalis ottaen taas "herran" ryhdin astui sisään, ja hattu päässä ja kaula kenossa kysyi isännältä hyvää huonetta. Ravintoloitsija, joka oli hyvin arvokkaan näköinen, ensin katseli meitä pitkään ja halveksivasti, mutta isäntäni mahtava ryhti teki häneen vaikutuksensa, niin että ravintoloitsija määräsi muutaman palvelustytön meitä saattamaan huoneeseen.
"Pane joutuin maata", sanoi Vitalis minulle sillä aikaa kuin palvelija sytytti tulta.
Minä jäin hetkeksi aikaa kummastuneena katsomaan: minkävuoksi minä maata? Ruokapöytään minua olisi haluttanut eikä vuoteeseen.
"Pian vuoteeseen", toisti Vitalis.
Minun täytyi tietysti totella. Vuoteessa oli untuvapatja, ja Vitalis sillä peitteli minut leukaani myöten.
"Koeta päästä lämpimiisi", sanoi hän minulle, "kuta pikemmin sitä parempi."
Minun mielestäni Joli-Coeur tarvitsi lämmintä paremmin kuin minä, sillä minun ei ollut ollenkaan kylmä.
Sillä aikaa kuin minä olin liikkumatta untuvapatjan alla, Vitalis, palvelustytön suureksi ihmeeksi pyöritteli ja muokkasi Joli-Coeuriä aivan kuin olisi siitä leiponut jonkun paistin.
"Joko sinun on lämmin?" kysyi Vitalis jonkun ajan kuluttua.
"Onpa kyllältäkin."
Vitalis tuli vuoteen luo, pisti Joli-Coeurin viereeni ja käski minun pitää sitä niin lähelläni kuin suinkin. Pieni elukka raukka, joka muuten aina oli niin uppiniskainen, kun sille tehtiin jotakin, mikä sille ei ollut mieleen, näytti nyt tyytyvän kaikkeen. Se pysyi lähellä minua liikauttamatta jäsentäkään. Sillä ei ollut enää kylmä, sen ruumis oli aivan polttavan kuuma. Vitalis meni keittiöön ja toi sieltä kuumaa, sokeroitua viiniä. Sitä hän koetti saada Joli-Coeurin ottamaan lusikasta, mutta tämä ei raottanut hampaitaan. Hehkuvin silmin se rukoili meitä, ettemme häiritsisi sitä. Ja samalla se pisti kätensä näkyviin ja ojensi sen meille. Ihmettelin itsekseni, mitä merkitsi tämä liike, jonka se yhtämittaa teki. Vitalis minulle sen selitti.
Ennenkuin minä tulin Vitaliksen seurueeseen, oli Joli-Coeurillä ollut keuhkokuume, ja oli senvuoksi siltä isketty suonta. Nyt kun se taas tunsi itsensä kipeäksi, niin se ojensi käsivartensa, jotta iskettäisiin suonta nytkin, jolla se ensi kerralla oli parantunut. Oli oikein liikuttavaa nähdä.
Joli-Coeur parka oli hyvin kipeä. Sokeroitu viini oli aina ollut sen mieliherkkua, mutta nyt se ei sille maistunut. Vitalis oli levoton.
"Juo sinä tuo viini", sanoi Vitalis, "ja pysy vuoteessa, minä menen noutamaan lääkärin."
Minulle myöskin oli sokeroitu viini hyvin mieluista, ja sen lisäksi oli minun kauhea nälkä. Minua ei senvuoksi tarvinnut kahta kertaa käskeä ja pistettyäni viinin poskeeni sukeltausin untuvapatjan alle. Mutta juotuani viinin, joka kuumensi kovasti, olin ihan kuumuuteen läkähtyä untuvapatjan alla.
Vitalis palasi pian, mukanaan herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit. Hän oli lääkäri. Vitalis, kun oli pelännyt, että tämä mahtava herra ei tahtoisi vaivautua apinan tähden, ei ollut sanonut, kuka oli sairas. Ja kun lääkäri näki minut siinä makaamassa punaisena kuin kukon heltta, niin hän asetti käden, otsalleni, pudisti päätään, joka ei hyvää merkinnyt. Nyt oli aika huomauttaa hänelle erehdyksestä, muuten hän kävisi minulta iskemään suonta.
"En minä ole kipeä", sanoin.
"Mitä? Etkö ole kipeä? Tämä lapsi jo hourailee."
Minä kohotin vähän peitettä ja osotin Joli-Coeuriä, joka oli käärinyt kätensä kaulaani, ja sanoin: "Tämä se on sairas."
Lääkäri hypähti taaksepäin ja kääntyi Vitalikseen.
"Apina!" huusi hän. "Mitä? Apinanko vuoksi minua on vaivattu ja häiritty tällaisena aikana!"
Minun isäntäni oli taitava mies, joka ei niin helposti joutunut ymmälle. Kohteliaasti ja ylevällä ryhdillään hän pysäytti lääkärin. Sitten hän selitti hänelle tilamme: miten meidät oli yllättänyt lumimyrsky, ja miten susia säikähtäessään Joli-Coeur oli hypännyt puuhun ja vilustunut pakkasessa.
"Sairas ei tosin ole kuin apina, mutta viisas apina! Ja meidän toverimme ja ystävämme. Miten näin hyvää näyttelijää voisin uskoa eläinlääkärin hoitoon. Koko maailma tietää, että maaseutueläinlääkärit eivät ole kuin aaseja. Mutta sitävastoin koko maailma tietää, että kaikki lääkärit ovat oppineita miehiä, niin että pienimmässäkin kylässä tietää tapaavansa taitavan ja jalomielisen miehen, kun menee soittamaan lääkärin ovelle. Ja vaikka apina ei olekaan kuin eläin, se kuitenkin on niin lähellä ihmistä, että sen taudit ovat samoja. Eikö tieteen kannalta ole huvittavaakin tutkia, missä suhteessa apinan tauti on samanlainen tai erilainen kuin sama tauti ihmisellä?"
Italialaiset ovat aika nokkelia imartelijoita. Lääkärimme palasi pian ovelta ja lähestyi vuodetta. Vitaliksen puhuessa oli Joli-Coeur, joka nähtävästi arvasi, että tämä silmälasiherra oli suoneniskijä, yhtämittaa pistänyt käsivartensa esiin peitteen alta tarjoten suonta iskettäväksi.
"Katsokaa, miten viisas tämä apina on", sanoi Vitalis. "Se tietää, että te olette lääkäri, ja senvuoksi ojentaa teille kätensä, jotta saisitte koetella valtasuonta."
Lääkäri jätti nyt kaiken epäröimisensä. "Olkoon menneeksi. Onhan tapaus ehkä hyvin merkillinen", sanoi hän.
Niinpä olikin! Se oli hyvin surullinen ja huolestuttava meille: herra
Joli-Coeurille oli tulossa keuhkotulehdus.
Lääkäri tarttui pieneen käteen, joka niin monta kertaa oli ojennettu, ja veitsi upposi suoneen vähintäkään valitusta kuulumatta. Joli-Coeur tiesi, että tämä hänet on parantanut. Suonta iskettyä seurasi sitten sinappitaikinat, laastarit, lääkkeet ja juomat.
Minä tietystikään en jäänyt vuoteeseen, vaan minusta tuli sairaanhoitaja. Ja Joli-Coeur antoi mielellään minun hoitaa itseään, osottaen kiitollisuuttaan lempeällä hymyllä: sen katse todella muistutti nyt ihmisen katsetta. Ja se, joka ennen oli niin vilkas, niin niskoitteleva ja aina valmis tekemään kepposia, oli nyt tyyni ja mallikelpoisen kärsivällinen ja ihan kuin itse tottelevaisuus. Se näytti nyt pyytävän ystävällistä kohtelua, sitä se pyysi Capiltakin, jonka kanssa oli ollut niin monasti huonoissa väleissä. Se oli aivan kuin hemmoteltu lapsi, niin että aina piti olla joku sen luona, ja kun joku meistä lähti ulos, niin se suuttui.
Tuli pian yskä, joka kovasti rasitti sen pientä ruumista. Minulla ei ollut kuin viisikolmatta penniä rahaa, ja niillä minä ostin rintasokeria Joli-Coeurille. Mutta sillä minä enemmän pahensin kuin paransin raukan yskää. Joli-Coeur, joka niin tarkkaavasti seurasi kaikkea, huomasi pian, että minä annoin sille palan sokeria aina kun se ryki. Ja se rupesi tätä käyttämään hyväkseen, ryki myötäänsä saadakseen lääkettä, joka sille oli niin mieluista, vaikka siitä olikin vain pahennusta. Kun minä huomasin sen petoksen, niin en antanutkaan enää rintasokeria. Mutta silloin se alkoi katsella minua rukoilevasti, ja nähtyään, etteivät rukouksensakaan auttaneet, asettui se istumaan ja kumarassa ja käsi vatsalla rupesi rykimään kaikin voimin. Veret työntyivät kasvoille, suonet otsalla pullistuivat, vedet juoksivat silmistä, ja lopuksi oli se kerrassaan tukehtua, joka ei ollut enää kujeilua, vaan täyttä totta.
Isäntäni ei ollut minulle koskaan puhunut raha-asioistaan, ja vain sattumalta olin saanut tietää, että hän oli myynyt kellonsa saadakseen ostetuksi minulle lammasnahkatakin. Mutta nyt nykyisessä tilassamme hän poikkesi tavastaan. Eräänä päivänä, kun hän tuli syömästä, jolla aikaa minä olin ollut sairaan toverina, kertoi hän minulle ravintolan isännän vaatineen maksua olostamme, ja että kun hän maksoi ravintolaan velkamme, hänelle ei jäänyt kuin kolmisen markkaa. Muuta keinoa pulasta päästäksemme ei hän tiennyt kuin antaa näytäntö.
Näytäntö, kun ei ollut enää Zerbinoa eikä Dolcea, ja Joli-Coeurkin kykenemätön esiintymään! Minusta tämä näytti aivan mahdottomalta.
Mutta Joli-Coeuriä oli hoidettava ja se oli pelastettava. Lääkärin, lääkkeiden ja kaiken muun maksuksi meidän piti antaa sellainen näytäntö, joka heti tuotti ainakin neljäkymmentä markkaa.
Mutta neljäkymmentä markkaa tällaisena kylmänä aikana tässä kylässä, ja meidän voimillamme, mikä uhkayritys!
Sillä aikaa kuin minä hoidin sairastamme, Vitalis haki huoneen, sillä näin kylmällä ilmalla ei voinut näytellä taivasalla. Hän laittoi ilmoituksia ja liimaili niitä seiniin, laittoi näytelmälavan lankuista ja rohkealla mielellä pani likoon kolme markkaansa ostaen niillä kynttilöitä, jotka katkoi kahtia, siten saadakseen enemmän valoa.
Huoneemme ikkunasta näin hänen kulkevan edestakaisin ulkona lumessa, ja huolestuneena tuumailin ja ihmettelin, mitähän meillä tulee ohjelmaan. Ja parhaillani olin tätä miettimässä, kun kuulin rummun äänen asuntomme edestä, sitten, sen jyristyä mahtavasti jonkun aikaa, luettavan ohjelman. Siinä oli mitä kummallisimpia lupauksia: oli kysymys "taiteilijasta, joka oli kuulu yli koko maailman" — se oli Capi — ja "nuoresta laulajasta, joka oli ihmelapsi" — ihmelapsi olin minä. Mutta paras kuitenkin kaikista oli se kohta, jossa ilmoitettiin kunnioitettavalle yleisölle, että katsojan ei tarvinnut maksaa kuin vasta nähtyään, kuultuaan ja taputettuaan käsiään.
Tämä minusta näytti ylen rohkealta, sillä taputetaankohan meille käsiä? Capi kyllä ansaitsee suosionosotuksia, mutta minä en ollut koskaan vähintäkään ajatellut, että olin mikään ihmelapsi, enkä voinut sitä uskoa.
Rummun äänen kuultuaan Capi alkoi iloisesti haukkua, ja Joli-Coeur nousi makuultaan, vaikka oli hyvin heikko. Molemmat arvasivat, että nyt oli kysymys näyttelemisestä. Minun piti väkisten pidättää Joli-Coeur vuoteessaan. Se tahtoi englantilaisen kenraalin pukua, hännystakin ja punaiset, kullalla kirjaillut housut ja töyhtöhatun. Pani kätensä ristiin, lankesi polvilleen rukoillen minua. Ja kun näki, etteivät rukouksensa auttaneet, niin suuttui ja sitten koetti minua hellyttää kyynelillään.
Nähtävästikin meidän olisi illalla vaikea saada sitä luopumaan aikeestaan, ja minä päätin, että näin ollen oli parasta meidän lähteä varkain. Kun Vitalis, joka ei tiennyt mitään tästä, mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut, heti ensi sanoiksi käski minun laittaa harppuni ja kaikki muut tarpeet kuntoon näyttelemistämme varten, Joli-Coeur, joka hyvin ymmärsi tämän käskyn, alkoi taas rukoilla ja tällä kertaa isäntäänsä. Sanoin se ei olisi paremmin voinut lausua haluaan kuin kaikenlaisilla äänillään, ruumiinliikkeillään ja koko käytöksellään. Sen posket olivat märkinä kyynelistä, ja sydämensä pohjasta se suuteli isäntänsä kättä.
"Sinua haluttaa näyttelemään?" sanoi Vitalis hänelle. — "Niin, niin", oli Joli-Coeurin innokas vastaus, jonka se antoi koko ruumiillaan. — "Mutta sinä olet sairas, pieni Joli-Coeur raukkani!" — "En vähääkään!" oli vastaus, jonka se antoi ymmärrettävästi.
Oli liikuttavaa nähdä tämän pienen sairas raukan intoa, jolla se meitä koetti saada taipumaan pyyntöihinsä. Mutta sen pyynnön noudattaminen olisi ollut varma kuolema sille.
Aika oli jo meidän lähteä näyttelemään. Minä laitoin hyvän tulen kamiiniin, käärin hyvin vaippoihin pienen Joli-Coeur paran, joka oli sulaa kyyneliinsä ja syleili minua minkä voi. Sitten me lähdimme.
Mennessämme Vitalis minulle selitti mitä hän minulta odotti. Ei voinut tulla kysymykseenkään tavalliset esityksemme, kun meillä ei ollut parhaita näyttelijöitämme. Capin ja minun oli pantava kaikki kuntomme ja intomme. Nyt oli saatava kokoon neljäkymmentä markkaa.
Neljäkymmentä markkaa! Sehän oli kauheaa.
Vitalis oli valmistanut kaikki, eikä enää ollut muuta kuin sytyttää kynttilät. Mutta ylellisyyttä oli sytyttää ne ennenkuin sali oli täynnä, sillä oli tärkeää, että valo ei loppunut ennenkuin ohjelma oli suoritettu.
Sillä aikaa kuin me asetuimme teatteriimme, kulki rumpu vielä viimeisen kerran kylän katuja, ja me kuulimme sen pärinää, väliin ulompaa, väliin lähempää. Saatuani pukuni kuntoon samoin kuin Capinkin puetuksi, asetuin muutaman pylvään taakse odottelemaan kumppanini tuloa. Rummun ääni lähestyikin pian, ja kuulin kadulta sekavaa melua. Siellä kuulusti olevan parikymmentä pojan hurttaa, jotka tulivat rummun jäljessä. Rumpu yhä päristen pysähtyi kahden lampun valoon teatterimme ovelle, ja nyt ei muuta kuin yleisö sisään ja odottamaan näytännön alkamista.
Mutta yleisö oli hidas tulemaan. Rumpu pärisi yhä voimakkaasti. Koko kylän pojat olivat luullakseni asettuneet sinne, mutta tällaiselta yleisöltä me emme saaneet neljääkymmentä markkaa. Meidän olisi ollut saatava mahtavaa väkeä, jolla oli paksu kukkaro ja kärkäs käsi sitä avaamaan. Vihdoin isäntäni päätti, että meidän oli aljettava, vaikka huone ei ollut lainkaan täynnä. Me emme voineet enää odottaa, kun kynttilämme meitä kiiruhtivat.
Minun oli ensin esiinnyttävä, ja harppuni säestyksellä lauloin kaksi laulua. Totta puhuakseni, minulle taputettiin varsin vähän käsiä. Minä en koskaan ole ollut itserakas näyttelijä, mutta tällä kertaa minuun yleisön kylmyys teki pahan vaikutuksen, se minut lannisti. Kun minä en voinut yleisöä miellyttää, niin se ei myöskään mitään antanut. Kunnian vuoksi en laulanut, vaan Joli-Coeur raukan hyväksi. Ah, miten olisin halunnut liikuttaa tämän yleisön mieltä, innostaa, saada sen kerrassaan huumauksiin. Mutta mikäli minä voin nähdä tässä hämärässä huoneessa, ei yleisö näyttänyt minusta isosti välittävän eikä pitävän minua lainkaan minään ihmelapsena.
Capi oli paljon onnellisempi, sille taputettiin käsiä monet kerrat ja oikein innostuksella. Näytäntö jatkui, ja kuului kerrassaan myrskyisiä suosionosotuksia. Se oli Capin ansio. Ei taputettu ainoastaan käsiä, vaan jalkojakin jyristettiin.
Nyt oli sopiva hetki. Sillä aikaa kuin minä Vitaliksen soittaessa tanssin espanjalaista, Capi kulki katsojain rivejä pitkin, lipas hampaissaan.
Saakohan se kokoon neljääkymmentä markkaa? tämä kysymys ahdisti sydäntäni hymyillessäni yleisölle mitä herttaisimmalla tavallani. Olin aivan hengästyksissäni ja tanssin yhä, sillä en saanut lopettaa ennenkuin Capi tuli takaisin. Capi ei pitänyt kiirettä. Kun joku ei antanut, niin se taputti käpälällään taskua.
Vihdoin näin sen sitten tulevan, ja yritin lopettamaan tanssini, mutta Vitalis antoi minulle merkin yhä jatkamaan. Tanssiessani lähestyin Capia ja näin, että lipas ei ollut läheskään täynnä. Silloin Vitalis, joka myöskin oli arvioinut saaliin, nousi ja sanoi:
"Minä uskon imartelematta itseämme voivani sanoa, että me olemme täysin suorittaneet ohjelmamme. Kuitenkin, kun kynttilämme vielä palavat, minä, jos arvoisa yleisö niin haluaa, laulan muutamia lauluja. Capi kulkee vielä kerran ympäri, jotta ne henkilöt, jotka edellisellä kerralla eivät ole löytäneet taskunsa suuta, nyt tällä kertaa ovat taipuisampia. Minä näin pyydän heitä valmistumaan edeltäpäin kukkaronsa avaamaan."
Vaikka Vitalis oli ollut laulunopettajani, niin en koskaan ollut kuullut hänen oikein laulavan, tai en ainakaan sillä tavoin kuin hän tänä iltana lauloi.
Hän valitsi kaksi kappaletta, jotka koko maailma tunsi, mutta joita minä en silloin tuntenut: romanssin Josephista: "Tuskin lapsuuden kuluttua", ja romanssin Richard Leijonamielestä: "O Richard, mun kuninkaani!" Siihen aikaan en osannut arvostella, laulettiinko hyvin vai huonosti, taiteellisesti vai taiteetta, minä voin ainoastaan arvostella sen mukaan, minkä vaikutuksen Vitaliksen laulu minuun silloin teki. Näyttämön sopessa, jonne olin asettunut, minä olin sulaa kyyneliini.
Kyyneleitteni seasta näin muutaman nuoren naisen, joka istui etumaisella penkillä, taputtavan käsiään kaikin voimin. Olin hänet huomannut jo heti alussa, sillä hän ei ollut tavallisen maaseutulaisen näköinen, vaan erosi muusta yleisöstämme: hän oli oikea ylhäinen vallasnainen, nuori, kaunis, ja hänen päällysvaatteensa vuorista olin päätellyt hänet koko kylän rikkaimmaksi. Hänellä oli vierellään pieni poika, joka oli taputtanut innokkaasti käsiään Capille. Se oli varmaankin hänen poikansa, sillä se oli hyvin naisen näköön.
Ensimäisen romanssin jälkeen Capi oli lähtenyt kiertomatkalleen, ja ihmeekseni huomasin, että nainen ei pannut mitään lippaaseen. Kun Vitalis oli lopettanut toisen romanssin, niin nainen viittasi minua ja minä menin hänen luokseen.
"Minä mielelläni haluaisin puhutella isäntäänne", sanoi hän.
Se minua kummastutti, että tämä kaunis nainen tahtoi puhutella isäntääni. Mielestäni hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi pannut roponsa lippaaseen. Kuitenkin ilmoitin hänen asiansa Vitalikselle, ja tällä aikaa Capi tuli luoksemme.
Toinen kierros tuotti vielä vähemmän kuin ensimäinen.
"Mitä sillä naisella on asiaa?" kysyi Vitalis. — "Hän vain sanoi haluavansa puhella kanssanne." — "Minulla ei ole mitään hänelle sanottavaa." — "Hän ei ole antanut mitään Capille, hän ehkä tahtoo nyt antaa."
"No sitten on Capin mentävä hänen luokseen eikä minun."
Mutta kuitenkin hän päätti lähteä ja otti Capin mukaansa. Minä seurasin heitä. Tällä aikaa oli tullut palvelija tuoden lyhdyn ja peitteitä, ja oli astunut naisen ja pojan viereen. Vitalis lähestyi ja tervehti kylmästi.
"Anteeksi, että teitä vaivasin", sanoi nainen, "mutta minä halusin teitä onnitella."
Vitalis kumarsi sanaa sanomatta.
"Minä olen soittaja ja halusin lausua teille ihastukseni suuresta kyvystänne."
Minun isäntäni suuri kyky, Vitalis, katulaulaja, eläinten näyttelijä?
Minä seisoin tyhmistyneenä.
"Mitäs minusta, vanhasta miehestä kyvyksi", sanoi Vitalis. "Ennen nuoruudessani, siitä on kauan, olin … niin, minä olin muutamalla suurella laulajalla palvelijana, ja matkimalla, aivan kuin papukaija, opin muutamia säveleitä, joita isäntäni opetteli, siinä kaikki."
Nainen ei vastannut, vaan katseli hyvin pitkään Vitalista, joka seisoi hänen edessään hyvin hämillään.
"Hyvästi, herra", sanoi nainen lausuen erityisellä ja vieraalla äänenpainolla sanan herra. "Hyvästi, ja vielä kerran suokaa minun kiittää teitä mielenliikutuksesta, jota olen tuntenut." Hän kumartui sitten Capiin päin ja pani lippaaseen kultarahan.
Minä luulin, että Vitalis menisi saattamaan naista ovelle, mutta hän ei ollut tietävinäänkään siitä, ja kun nainen oli päässyt ulommaksi, kuulin hänen mutisevan pari kolme italialaista kirousta.
"Hän antoi kultarahan Capille", sanoin.
Minusta näytti, että hän sivaltaa minua korvalle, mutta hän kuitenkin pysäytti kätensä.
"Kultarahan", sanoi hän aivan kuin olisi unesta herännyt. "Ah! se on tosi. Pieni Joli-Coeur raukka, minä unhotin hänet. Mennään hänen luoksensa."
Me olimme pian suoriutuneet ja kiiruhdimme ravintolaan. Minä ehätin portaita ensimäisenä ja juoksujalassa menin kamariin. Tuli kyti vieläkin, mutta ei palanut enää. Sytytin kiireellä kynttilän ja kävin katsomaan Joli-Coeuriä, ihmeissäni, kun ei kuulunut mitään. Se makasi pitkää pituuttaan peitteen alla, pukeutuneena kenraalinpukuunsa, ja näytti nukkuvan. Minä kumarruin katsomaan ja otin kädestä herättääkseni sen. Käsi oli kylmä.
Samassa Vitaliskin astui huoneeseen. Minä käännyin häneen:
"Joli-Coeur on kylmänä!"
Vitalis kumartui minun vierelleni.
"Kas niin! Hän on kuollut. Näin siis piti tapahtua. Näetkös, Remi. Minä olen syyllinen, kun otin sinut rouva Milliganin luota. Minä olen saanut siitä rangaistuksen. Ensin Zerbino, Dolce ja nyt Joli-Coeur on mennyt. Eikä se siihenkään vielä lopu."