XIV.
Olimme vielä kaukana Parisista. Ja meidän piti lähteä taivaltamaan lumista tietä, kulkea aamusta iltaan, vasten pohjoistuulta, joka pieksi kasvoja.
Ne olivat surullisia nämä pitkät taipaleet! Vitalis astui edellä, minä hänen jäljessään ja Capi kintereilläni. Sillä tavoin kuljimme jäljekkäin sanaa vaihtamatta pitkiin aikoihin, kasvot tuulen turvottamina, jalat märkinä, vatsa tyhjänä. Ja ihmiset, jotka tulivat vastaamme, pysähtyivät meitä katsomaan. Varmaankin he ajattelivat: minnekähän tuo vanhus kuljettaa tuota poikaa ja tuota koiraa?
Äänettömyys oli minusta tuskallista. Olisi haluttanut puhella vaivain unhottamiseksi. Mutta Vitalis vastasi hyvin harvasanaisesti kaikkeen mitä kysyin, kääntymättä edes minuun. Onneksi Capi oli avosydämisempi, ja usein niinä astuessamme tunsin kostean kielen kädelläni. Capi nuolaisi kättäni sanoakseen minulle: "Sinä tiedät, että minä olen tässä, minä, ystäväsi."
Ja minä hyväilin sitä hellästi siinä astuessani. Sekin näytti olevan hyvillään tästä ystävyyteni osotuksesta niinkuin minäkin olin sen ystävyydestä. Me ymmärsimme toisemme, me rakastimme toisiamme. Minusta tuntui se niin virkistävältä, ja olen varma, että niin tuntui koirastakin. Nämä hyväilyni lohduttivat Capia luullakseni siinä määrässä, että se joskus unhotti toveriensa kuolemankin: silloin se pysähtyi tielle ja kääntyi katsomaan joukkoaan, niinkuin silloinkin teki, kun oli sen korpraalina, jolloin piti usein tarkastella sitä. Mutta tätä ei kestänyt kuin muutaman sekunnin. Se muisti taas miten asia oli, minkävuoksi tämä joukko ei tullutkaan, ja Capi juoksi kiireesti ohitsemme ja katsoi Vitalista silmiin nivan kuin saadakseen vakuutuksen tältä, ettei se ollut hänen syynsä. Kun Dolce ja Zerbino eivät tulleet, niin he eivät tulleet kai senvuoksi, että eivät enää koskaan tule. Ja tämän se lausui niin tunteellisilla, niin puhuvilla silmillä, jotka olivat paljaana järkenä, että sydäntämme ahdisti.
Luonto ympärillämme ei ollut virkistävää, jonka tarpeessa me olisimme olleet, ainakin minä. Kaikkialla vain valkoinen lumi peitteenä, taivas pilvessä, aurinko näkymättömissä, päivä niin harmaja. Ei mitään liikettä pelloilla, ei ihmisiä työssä. Ei kuulunut hevosten hirnuntaa, ei lehmäin ammuntaa. Ainoastaan korppien kirkunaa, jotka istuivat korkeimmalla oksalla huutaen nälkäänsä, kun eivät maassa löytäneet paljasta paikkaa, mistä voisivat jotakin hakea. Kylissä vallitsi täysi hiljaisuus: on niin kylmä, että kukin pysyy lietensä ääressä ja tekee työtä huoneessa.
Ja me painoimme eteenpäin siivottomalla, liukkaalla tiellä, pysähtymättä ja levähtämättä muuta kuin öisin nukkuessamme jossakin tallissa tai lammaskarsinassa, ohut leipäpala illallisenamme — joka oli samalla aamiaisemme ja päivällisemme. Ja olimme mielestämme ylen onnellisia, kun sellainen onni kohtasi meitä, että pääsimme lammasnavettaan, jossa olimme suojassa pakkaselta.
Kilometri kului toisensa perästä, taival taipaleelta katkesi, me lähestyimme Parisia.
Olin kuullut niin paljon puhuttavan Parisin merkillisyyksistä, että olin lapsellisessa mielikuvituksessani ajatellut näiden merkillisyyksien näkyvän jo kauas. Minä en osaa sanoa, mitä olin odottanut, mutta ihmeitä minä vain odotin: kultaisia puita, marmoritaloja katujen varsilla ja kaduilla silkkiin puettuja ihmisiä. Tämä kaikki oli minusta aivan luonnollista.
Mitä voimme tehdä Parisissa tällaisessa tilassa kuin me olimme? Tätä kysymystä olin pyöritellyt mielessäni pitkillä taipaleillamme. Olisin mielelläni kysynyt Vitalikselta, mutta en uskaltanut, niin hän näytti synkältä ja niin oli sanoissaan lyhyt. Eräänä päivänä hän kuitenkin asettui astumaan vierelläni, ja hänen katseestaan, jonka hän loi minuun, arvasin, että saan nyt tiedon siitä, mistä niin monta kertaa olin tietoa halunnut. Me näimme muutaman mäen harjalta edessämme suuren pilven mustaa savua, joka väikkyi suunnattoman suuren kaupungin päällä. Minä pinnistin silmäni auki koettaessani saada jotakin selvää tästä kattojen, kellotapulien ja tornien paljoudesta, jotka sekaantuivat sumuun ja savuun, kun Vitalis hidastutti kulkuaan ja tuli minun sivulleni astelemaan.
"Tuolla elämämme muuttuu", sanoi hän minulle aivan kuin jatkoksi jo
aikoja sitten alotettuun keskusteluun, "neljän tunnin kuluessa olemme
Parisissa". — "Parisiko se on, joka leviää tuolla alhaalla?" —
"Niin on."
Sitten Vitalis jatkoi: "Parisissa me eroamme."
Heti synkistyi päivä yöksi. Minä käännyin katsomaan Vitalista. Hän myös katseli minua, ja muotoni kalpeudesta ja huulteni värisemisestä hän tiesi, mitä mielessäni liikkui. "Sinä näytät olevan levoton ja huolissasi", sanoi hän. — "Meidänkö pitää erota?" sanoin vihdoin, kun mielenliikutukseni ensimäinen puuska oli ohi.
"Poika raukka!"
Tämä sana ja erittäinkin se ääni, jolla hän sen lausui, sai kyyneleet silmiini. Siitä oli niin kauan, kun minä olin kuullut hyväilevän sanan.
"Te olette niin hyvä!" huudahdin.
"Sinä se olet hyvä, kelpo poika, oikein kunnon pieni sielu. Näes, elämässä on hetkiä, jolloin on taipuisa tunnustamaan tällaista ja heltymään. Kun kaikki käy hyvin, niin kulkee tietään ajattelematta paljon niitä, jotka meitä seuraavat, mutta kun kaikki käy huonosti, kun tuntee kulkevansa vastamäkeä, varsinkin kun on vanha — se on: ilman uskoa huomiseen päivään — niin silloin tuntee tarvetta turvautua ympärillämme oleviin, ja onnellinen se, jolla on joku lähellään. Sinua ehkä hämmästyttää kuullessasi, että minä turvaun sinuun, eikö niin? Mutta niin se kuitenkin on. Enkä mistään muusta minä tunne niin lohdutusta kuin siitä, että silmäsi ovat kosteat minua kuunnellessasi. Sillä minä myöskin, pieni Remi poikani, minäkin olen huolissani. Vasta myöhemmin, kun minäkin sain jonkun, jota rakastaa, olen tuntenut ja kokenut näiden sanojen totuuden. On onnetonta, että aina täytyy erota sillä hetkellä, jolloin juuri tahtoisi yhä enemmän lähestyä."
"Mutta te ette tahdo minua jättää Parisissa?" sanoin pelokkaasti.
"En, minä en tahdo sinua jättää, sen saat uskoa. Mitä sinä tekisit Parisissa yksinäsi, poika parka? Ja sitten minulla ei ole oikeuttakaan jättää sinua, huomaa se. Sinä päivänä, kun en jättänyt sinua tuon kunnon naisen hoitoon, minä sitousin itse kasvattamaan sinua parhaani mukaan. Pahaksi onneksi ovat kaikki seikat käyneet minua vastaan. Tällä hetkellä en voi sinulle mitään, ja sen vuoksi ajattelen, että eroamme, ei ainaiseksi, vaan ainoastaan muutamiksi kuukausiksi, jotta me voisimme elää kumpikin tahollamme nämä viimeiset kuukaudet tätä huonoa vuodenaikaa. Me saavumme Parisiin muutaman tunnin kuluttua. Mitä luulet meidän voivan siellä tehdä joukolla, jossa ei ole jäljellä kuin Capi yksin?"
Koira, kuultuaan nimeään mainittavan, asettui vastaamme ja nostettuaan käpälän korvalliselleen tehden kunniaa sotilaan tavoin asetti käpälänsä sitten rinnalleen aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että me voimme luottaa hänen uskollisuuteensa. Se ei kuitenkaan tällaisena hetkenä voinut tyynnyttää mieltämme. Vitalis pysähtyi hetkiseksi ja silitti koiran päätä.
"Sinä olet kelpo koira, mutta maailmassa ei eletä hyvyydestä. Sitä tosin tarvitaan niiden onneksi, jotka ovat ympärillämme, mutta tarvitaan myöskin muuta, jota meillä ei ole ollenkaan. Mitä luulet meidän nyt voivan tehdä? Sinä ymmärrät hyvin, että me emme voi antaa näytäntöjä."
"Se on tosi", sanoin.
"Poikarakit pilkkaisivat meitä, viskelisivät meitä omenanjätteillä, emmekä me saisi ansaituksi markkaakaan päivässä. Luuletko, että kaikki kolme voisimme elää päivää markalla?"
"Mutta voinhan minä ansaita harpullani."
"Jos minulla olisi kaksi sellaista poikaa kuin sinä, niin silloin ehkä kävisi laatuun, mutta tällainen vanhus sinun ikäisesi kanssa, siitä ei synny mitään. Jos minä olisin edes raajarikkoinen tai sokea. Mutta pahaksi onneksi olen tällainen kuin olen, se on: minä en millään voi herättää sääliä. Jos mieli Parisissa liikuttaa ihmisten mieliä ja herättää heissä sääliä, täytyy olla hyvin surkeassa tilassa. Eikä saisi hävetä vedotessaan hyväntekeväisyyteen, mutta minua hävettää, niin että en koskaan voisi sitä tehdä. Kaikkea tätä minä olen mietiskellyt, ja näin olen päättänyt: Minä annan sinut kevääseen saakka muutamalle patruunalle, joka sinut värvää toisten poikain kanssa harpunsoittajaksi."
Puhuessani harpunsoitostani en ollut ajatellut mitään tällaista.
Vitalis ei antanut minulle aikaa keskeyttämään.
"Minä taas annan opetusta harpun ja viulun soitossa italialaisille pojille, jotka työskentelevät kaduilla. Minä olen tunnettu Parisissa, jossa olen ollut useampia kertoja ja josta tulin silloinkin, kun saavuin sinun kotikylääsi. Minun ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa oppituntini, niin saan oppilaita enemmän kuin voin ottaa. Me elämme kumpikin siten omalla tahollamme. Ja samalla kuin minä annan soitto-opetusta, opetan myös kaksi koiraa Zerbinon ja Dolcen sijaan. Minä joudutan niiden oppimista, ja keväällä voimme lähteä maantielle taas, Remi poikaseni, emmekä sitten eroa, sillä onnetar ei voi olla aina niin suosioton niille, joilla on rohkeutta taistelemaan. Ja juuri rohkeuteesi minä luotan tällä hetkellä ja myöskin mielenmalttiisi. Sittemmin käy asiat hyvin, nyt ei ole kuin hetki, jonka ohimenoa meidän pitää odottaa. Keväällä alamme taas uudelleen vapaan elämämme. Minä kuljetan sinut Saksaan, Englantiin. Siten sinusta tulee suuri ja sinun henkesi silmät avautuvat. Minä opetan sinulle paljon asioita ja teen sinusta miehen. Minä olen tähän ryhtynyt ennen kuin rouva Milligan. Ja minä siinä pysyn. Nämä matkat mielessäni olen alkanut sinulle opettaa englanninkieltä. Sinä osaat ranskan- ja italiankieltä, ja se jo on melko paljon sinun ikäisellesi pojalle. Ja sitten sinä olet noin voimakas, puhumattakaan siitä, että olet oppinut tarmokkaaksi. Sinä saat nähdä, pieni Remini, että sinä et ole joutunut turmiontielle."
Näin oli ehkä parasta nykyisessä tilassamme. Ja kun minä nyt sitä ajattelen, niin kiitollisuudella tunnustan, että isäntäni oli tehnyt mitä parasta voi päästäksemme pulastamme. Mutta vaikka kuinka järkevästi ajattelisi, niin se ei vaikuta sillä voimalla kuin ensimäinen tunne. Silloin minä en huomannut kuin kaksi asiaa: eromme ja patruunan.
Matkallamme kylien ja kaupunkien läpi olin tavannut useampia näitä patruunia, jotka kuljettavat sieltä täältä vuokratulta lapsia keppikurilla. He eivät olleet lainkaan samanlaisia kuin Vitalis, vaan julmia, kohtuuttomia, vaativia, juoppoja, kirouksia ja raakuutta suu täynnä, ja käsi aina koholla. Minä voin joutua jonkun tällaisen kauhean patruunan huostaan. Ja vaikka sattuisinkin saamaan hyvän patruunan, niin vaihtoa se olisi sittenkin taas. Kasvatusäidiltäni ensin Vitalikselle, Vitalikselta taas toiselle. Ainako oli näin oleva? Enkö koskaan tapaa ketään, jota saa rakastaa aina? Vähitellen olin kiintynyt Vitalikseen aivan kuin isään. Minä siis en koskaan saisi isää. En koskaan kotia. Aina vain yksin maailmassa. Aina kulkusalla tässä avarassa maailmassa, jossa en voinut kiintyä minnekään.
Minulla olisi ollut paljonkin vastattavaa Vitalikselle, ja sanat sydämestäni nousivat huulilleni, mutta minä ne nielin. Isäntäni oli vedonnut mielenmalttiini, minä tahdoin totella häntä enkä lisätä hänen suruaan. Sitäpaitsi hän ei ollut enää vierelläni, sillä aivan kuin olisi pelännyt kuulla, mitä arveli minun vastaavan, oli hän käynyt taas astumaan edellä.
Minä seurasin häntä, ja pian tulimme muutaman joen luo, jonka yli kuljimme likaista siltaa myöten, jollaista en ikinä ollut nähnyt. Lumi oli kuin survottua hiiltä, mihin upposi nilkkoja myöten. Saavuimme lopuksi muutaman kadun päähän, jonka toista päätä ei näkynyt. Sen molemminpuolin oli taloja, mutta köyhän ja likaisen näköisiä eikä läheskään niin sieviä ja kauniita kuin Bordeauxissa tai Toulousesssa ja Lyonissa.
Lumi oli kasattu kinoksiin sinne tänne, ja näihin mustiin kinoksiin oli heitetty tuhkaa, mädänneitä kasviksia ja kaikenlaista likaa. Ilmassa oli iljettävä haju, suuria raskaita ajokaluja tuli ja meni, ne välttivät toisiaan hyvin taitavasti eivätkä näyttäneet toisistaan isosti välittävän.
"Missä nyt olemme?" kysyin Vitalikselta. — "Parisissa, poikaseni."
— "Parisissa!…"
Mutta missä olivat minun marmoripalatsini? Missä minun kuvittelemani silkkiin puetut asukkaat?
Miten rumaa ja kurjaa todellisuus oli! Tämäkö oli Parisi, jota niin innokkaasti olin toivonut nähdäkseni. Täälläkö minä nyt olen. viettävä talveni, erossa Vitaliksesta … ja Capista?