XI.
Kirjuri, jonka oli saatettava minut vanhempaini luo, oli pieni, vanha, kuihtunut ja ryppyinen mies, yllään musta, kulunut ja kiiltävä takki. Kun olimme päässeet ulos, niin hän hieroi käsiään, vimmatusti naksuttaen sormiensa niveliä, sätkytteli jalkojaan aivan kuin olisi tahtonut potkaista kauas kuluneet kenkänsä, nosti nenänsä ilmaan ja hengitti syvään sumua moneen kertaan autuaan onnellisena kuin mies, joka on ollut kauan sisälle suljettuna.
"Hänestä tämä ilma haisee hyvälle", sanoi Mattia minulle italiankielellä.
Mies katseli meitä ja puhumatta meille pani "psit, psit", aivan kuin olisi puhutellut koiria, ja kai tarkotti sillä, että meidän piti pysyä hänen jäljessään eksymättä hänestä.
Pian tulimme suurelle kadulle, joka oli täynnänsä ajureita. Hän pysäytti muutaman, jossa ajaja ei istunut istuimellaan hevosen takana, vaan oli korkealla ilmassa kärryjen takana jonkinmoisen kuomin päällä. Meidät käskettiin istumaan tähän kuomiin, jossa oli pieni luukku, ja sen läpi syntyi keskustelu ajajan kanssa. Mainittiin useita kertoja Bethnal-Green, ja minä otaksuin, että se on sen korttelin nimi, jossa vanhempani asuvat. Tiesin, että green englanninkielellä merkitsee viheriää, ja siitä päätin, että kortteli on istutettu kauniilla puilla, joka minusta tietysti tuntui hyvälle, sillä se ei silloin ollut ollenkaan niiden kurjain ja pimeäin katujen lainen, joita olimme kulkeneet tullessamme. Vanhempaini asunto oli siis suuri komea talo komeassa kaupunginosassa, puiston keskellä.
Keskustelua kesti kauan oppaamme ja ajajan välillä, väliin toinen avasi luukun antaakseen selityksiä, väliin taas ajaja sen avasi ja näytti aivan kuin olisi tahtonut syöstä korkealta istuimeltaan tämän ahtaan aukon läpi sanomaan, että hän ei ollut ymmärtänyt kerrassaan mitään siitä, mitä hänelle oli sanottu.
Mattia ja minä istuimme loukkoon kyyristyneinä, Capi välissämme, ja kuunnellessamme tätä keskustelua minä tuumailin itsekseni, että olipa ihmeellistä, kun ajaja ei näyttänyt tuntevan niin kaunista seutua kuin Bethnal-Greenin pitäisi olla. Lontoossa varmaankin oli siis paljon viheriöitä kortteleita. Ja se minua hämmästytti, sillä mikäli minä olin sitä nähnyt, olisin pikemmin uskonut sen olevan vain nokea.
Me olimme ajaneet jo kauan aikaa Greth and Galleysta lähtien, niin että minua alkoi arveluttaa, että vanhempani asuvat maalla. Me kuljimme kapeita katuja ja niiltä me varmaankin pian pääsemme maaseudulle. Mutta me saavuimme yhä vain kapeammille kaduille ja kuulimme veturien vihellystä. Minä käskin Mattian kysyä oppaaltamme, emmekö pian tule vanhempieni luo. Mattian vastaus oli epätoivoon saattavat: hän väittää kirjurin sanoneen, että hän ei ikinä ole käynyt tässä rosvojen korttelissa. Mattia epäilemättä on erehtynyt; hän ei ole ymmärtänyt, mitä hänelle on vastattu. Mutta Mattia väittää, että englantilainen sana thives, jota kirjuri oli käyttänyt, merkitsi rosvoa, ja että hän oli siitä varma.
Minusta tuntuu, kuin pyörisimme ympäri ja vähänväliä ajaja hiljentäisi kulkua, aivan kuin hän ei enää tietäisi missä oli. Vihdoin hän yhtäkkiä pysäyttää ja luukku aukeaa. Syntyy keskustelu tai oikeammin väittely, josta Mattia luulee ymmärtävänsä, että ajaja ei tahdo lähteä edemmäksi, kun ei tunne tietä. Väittely jatkuu luukun läpi, ja vihalla ajaja ja kirjuri syytävät sanoja toisilleen tämän ahtaan reiän läpi. Vihdoin kirjuri annettuaan rahoja ajurille, jolta murisee, laskeutuu kuomista, ja virkkaa meille taas: "psit, psit", josta ymmärsimme, että meidän piti vuorostamme laskeutua kadulle.
Me olimme likaisella kadulla sumun seassa. Muuan kauppapuoti on loistavasti valaistu ja kaasuvalo heijastuen laseista, kultauksista ja pulloista leviää kadulle, jossa se tunkee sumun läpi toiselle katuvierelle saakka: se on ravintola, jossa myydään kaikennimisiä viinoja, jotka kaikki ovat viljasta tai juurikkaista poltettua alkoholia.
"Psit, psit!" sanoo oppaamme.
Ja me astumme ravintolaan. Oppaamme tuottaa hopeiselle tiskille lasin valkoista likööriä, joka haisee hyvälle, ja tyhjennettyään sen yhdellä siemauksella ja yhtä ahnaasti kuin vähää ennen oli vetänyt keuhkoihinsa sumua, alkaa hän keskustella miehen kanssa, joka oli hänelle tuonut lasin. Oli helppo ymmärtää, että kirjuri kyseli tietä.
Taas me kuljimme oppaamme kintereillä. Ja nyt oli katu niin kapea, että paksussa sumussakin näimme talot sen molemmin puolin. Köysiä oli kiinnitetty poikki kadun talosta toiseen, ja köysillä riippui vaatteita ja ryysyjä. Totta tosiaan ne eivät suinkaan olleet siinä kuivamassa! Mihin me kuljemme? Minä aloin käydä levottomaksi, ja Mattia katsoi minuun vähänväliä, mutta ei puhunut mitään.
Kadulta tulimme solaan, sitten muutamalle pihalle, sitten taas solaan. Talot alkoivat olla kurjemman näköisiä kuin Ranskan kurjimmissa kylissä. Oppaamme pysähteli, hän varmaan oli eksynyt. Mutta samassa tuli vastaamme muuan mies, jolla oli pitkä sininen viitta, kiiltonahalla reunustettu lakki, hihan ympärillä kaluuna ja vyötäisillä riippumassa miekka. Hän oli poliisikonstaapeli.
Syntyi keskustelu, ja pian lähdimme taas taipaleelle, poliisikonstaapeli edellä. Me kuljimme katuja, pihoja, solia. Minusta näytti, kuin talot siellä täällä olisivat olleet maahan vaipumassa. Vihdoin pysähdyimme muutamalle pihalle, jonka keskellä oli pieni räme.
"Red lion court", sanoi poliisikonstaapeli. Nämä sanat, joita olin kuullut lausuttavan monet kerrat, merkitsivät: Punaisen leijonan talo.
Minkävuoksi me tähän pysähdyimme? Onhan mahdotonta, että me olemme Bethnal-Greenissä. Tässäkö talossa asuisivat vanhempani? Mutta silloin…
Minulla ei ollut aikaa tutkimaan tätä kysymystä, joka tunkeutui levottomaan mieleeni. Poliisikonstaapeli koputti jonkinlaisen liiterintapaisen huoneen ovelle, ja oppaamme kiitti. Me olimme siis tulleet perille.
Mattia, joka koko ajan oli pitänyt minua kädestä, puristi nyt sitä, ja minä puristin hänen kättään. Me ymmärsimme toisemme: tuska, joka oli täyttänyt minun sydämeni, täytti hänenkin.
Minä olin niin sekaannuksissani, etten tiennyt miten ovi, jolle poliisikonstaapeli oli koputtanut, aukesi, mutta kun olimme päässeet suureen huoneeseen, jota valaisi lamppu ja kivihiilituli takassa, olin taas tullut tajuihini.
Tuolilla tulen ääressä istui vanha valkopartainen ukko, päässä musta päähine, jäsentä värähyttämättä. Pöydän ääressä istui mies ja vaimo vastatusten. Mies näytti noin neljänkymmenen vuotiaalta, viisaan mutta tylyn näköiseltä, vaimo oli vähän nuorempi, tukka valkoinen, joka riippui hänen rinnoilleen käärityllä mustan ja valkoisen kirjavalla saalilla; hänen silmänsä olivat elottomat, ja hänen muodolleen oli välinpitämättömyys tai tylsyys painanut leimansa niinkuin hänen velttoihin liikkeisiinsäkin. Huoneessa oli vielä neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, kaikki valkoverisiä ja kaikilla pellavanvalkoinen tukka niinkuin äidilläkin. Vanhin pojista näytti olevan yhdentoista- tai kahdentoistavuotias, nuorin tytöistä tuskin kolmenvuotias.
Kaiken tämän näin yhdellä silmäyksellä, ennenkuin oppaamme oli lopettanut puheensa.
Kaikki silmät tähystelivät meitä, Mattiaa ja minua, jopa tuo liikkumaton vanhuskin katseli meitä; ainoastaan pienen tytön huomio oli kiintynyt Capiin.
"Kumpi teistä on Remi?" kysyi ranskankielellä tuo mies pöydän ääressä.
Minä astuin askeleen lähemmä.
"Minä", sanoin.
"Syleile siis isääsi, poikani."
Kun minä olin ajatellut tätä hetkeä, niin olin kuvaillut, että minut valtaa silloin sellainen innostus, että se minut viskaa isäni syliin. Mutta nyt en tuntenut tätä innostusta. Minä kuitenkin lähestyin ja syleilin isääni.
"Tuossa on isoisäsi, tuossa äitisi, tuossa veljesi ja sisaresi", osotti hän minulle.
Menin äitini luo ensin. Hän antoi minun suudella, mutta hän ei minua suudellut, sanoi vain minulle pari kolme sanaa, joita en ymmärtänyt.
"Anna kättä isoisällesi", sanoi isäni, "mutta varovasti, sillä hän on halvautunut."
Minä kättelin myöskin veljiäni ja vanhinta sisartani; pienimmän olisin halunnut ottaa syliini, mutta kun hän toimessaan hyväili Capia, niin hän lykkäsi minut luotaan.
Käytyäni näin jokaisen luona olin hyvin kyllästynyt itseeni. Uh! Minusta ei enää tuntunut lainkaan hauskalta ollessani nyt vihdoin omaisteni parissa. Minulla oli isä, äiti, veljiä, sisaria, minulla oli isoisä, minä olin heidät nyt tavannut, mutta minä olin kylmä. Olin odottanut tätä hetkeä kuumeentapaisella malttamattomuudella, olin ollut hurjana ilosta, ajatellessani että minullakin on omaisia, vanhemmat, joita rakastaa ja jotka rakastavat minua, ja minä tässä seisoin hämilläni tutkien heitä kaikkia uteliaana löytämättä mitään heille sanottavaa, ei ainoatakaan hellää sanaa. Minähän olin hirviö. En ansainnut omaisia, vanhempia.
"Ja kuka tämä on?" kysyi isä osottaen Mattiaa.
Minä selitin, miten Mattian kanssa olimme kiintyneet toisiimme ja miten minä olin hänelle kiitollisuudenvelassa.
"Hyvä", sanoi isäni, "hän on halunnut nähdä maatamme".
Minä yritin vastaamaan, mutta Mattia keskeytti.
"Aivan niin", sanoi hän.
"No entäs Barberin?" kysyi isäni. "Minkävuoksi hän ei tullut tänne?"
Selitin, että Barberin oli kuollut, joka oli ollut minulle suuri pettymys, kun olimme tulleet Parisiin saatuamme Chavanonissa tietää, että vanhempani hakivat minua.
Isäni tulkitsi äidille, mitä olin sanonut, ja olin ymmärtävinäni äidin sanovan, että se on hyvä. Minkävuoksi oli hyvä, että Barberin oli kuollut? Tätä minä miettimään löytämättä siihen vastausta.
"Sinä et osaa englanninkieltä?" kysyi isä. "En, minä puhun ainoastaan ranskaa ja italiankieltä, jota opetti minulle se herra, jolle Barberin minut vuokrasi."
"Niin, Vitalis?"
"Oletteko tiennyt…"
"Barberin sanoi minulle hänen nimensä, kun joitakin aikoja sitten olin Ranskassa sinua hakemassa. Mutta sinä lienet utelias tietämään, minkävuoksi emme ole sinua hakeneet kolmeentoista vuoteen ja miten meillä yhtäkkiä syntyi ajatus lähteä sinua tiedustelemaan Barberinilta."
"Olen varsin halukas kuulemaan."
"No tulehan tähän tulen ääreen, niin kerron sinulle." Huoneeseen tullessani olin asettanut harpun seinää vasten ja nyt laskin laukkunikin selästäni ja istuin tuolille, joka minulle oli osotettu. Mutta kun oikaisin kastuneet jalkani kuivatakseni niitä, niin isoisäni vierelläni sanaa sanomatta murisi melkein samalla tavalla kuin kissa vihoissaan. Siitä oli helppo ymmärtää, että minä häiritsin häntä, ja sen vuoksi vedin jalkani takaisin.
"Älä välitä hänestä", sanoi isäni; "vanhus on äkeissään, kun asetutaan tulen eteen, mutta jos sinun on kylmä, niin lämmittele vain, ei hänestä tarvitse välittää."
Olin hyvin hämilläni kuullessani puhuttavan tällä tavoin valkohapsisesta vanhuksesta. Minusta tuntui, että juuri hänestä piti välittää, ja minä pidin jalkani tuolin alla. "Sinä olet vanhin poikani", sanoi isäni, "ja synnyit oltuani vuoden naimisissa äitisi kanssa. Kun minä nain äitisi, niin oli muuan nuori tyttö, joka uskoi, että minä otan hänet vaimokseni, ja tämä avioliittoni synnytti sentähden hänessä kauhean vihan kilpailijaansa kohtaan. Kostoksi hän varasti sinut sinä päivänä, kun juuri täytit kuusi kuukautta, ja vei sinut Ranskaan, Parisiin, jossa hän sinut jätti kadulle. Me tiedustelimme ja teimme kaiken, mikä suinkin oli mahdollista, löytääksemme sinut, mutta emme kuitenkaan hakeneet Parisista saakka, sillä emme voineet aavistaa, että sinut oli viety niin kauas. Me luulimme sitten sinun kuolleen. Mutta kolme vuotta sitten tuo nainen sairastui kuolettavaan tautiin ja tunnusti totuuden. Minä matkustin heti Ranskaan ja menin poliisikomisariuksen luo siihen kortteliin, jonne sinut oli jätetty. Häneltä sain tietää, että sinut oli kasvatikseen ottanut muuan kivityömies, joka sinut oli löytänytkin, ja minä heti lähdin Chavanoniin. Barberin kertoi minulle, että hän oli vuokrannut sinut Vitalikselle, kiertelevälle soittoniekalle, jonka kanssa sinä kuljeksit Ranskassa. Kun minä en voinut jäädä Ranskaan ja tavottaa Vitalista, niin annoin sinun hakemisesi toimeksi Barberinille ja varustin hänet rahoilla, että hän voi lähteä Parisiin. Samalla käskin hänen heti, kun hän on sinut löytänyt, ilmoittaa siitä lakimiehille, jotka hoitavat minun asioitani, herroille Greth ja Galley. Minä en ilmoittanut hänelle asuntoani senvuoksi, että me emme asu täällä Lontoossa kuin talvisin, kesäisin nimittäin kuljemme Englannissa ja Skotlannissa kaupparetkillämme, jolloin on koko perhe mukana. Sillä tavoin, poikani, olemme sinut löytäneet, ja niin sinä kolmentoista vuoden perästä saat paikkasi taas perheessämme. Minä ymmärrän, että sinä olet vähän hämilläsi, kun et tunne meitä etkä ymmärrä mitä puhumme ja kun ei sinua ymmärretä, mutta toivon, että sinä pian perehdyt elämäämme."
Epäilemättä minä pian perehdyn, sehän oli tiettyä, kun olin nyt kotonani ja kun ne, joiden kanssa nyt tulin elämään, olivat isäni ja äitini, veljiäni ja sisariani.
Kauniit vaatteet, joihin minä olin ollut puettu, eivät olleet siis puhuneet totta. Se oli paha onnettomuus Barberinin emännälle, Liselle, Acquinille ja kaikille niille, jotka minua olivat auttaneet. En voinut nyt tehdä mitä olin ajatellut, sillä kiertelevä kauppias, joka asuu liiterissä, ei voi olla rikas. Mutta mitä siitä: olihan minulla koti.
Sillä aikaa kuin minä kuuntelin isäni kertomusta, oli pantu pöydälle lautaset ja metallikulhossa suuri kappale häränlihaa perunain keskellä.
"Onko teidän nälkä, pojat?" kysyi isäni Mattialta ja minulta.
Mattia näytti valkoisia hampaitansa. "No niin, istukaamme pöytään", sanoi isäni. Mutta ennenkuin istuimme pöytään, hän työnsi isoisän tuoleineen sen ääreen ja sitten itse istuttuaan selin tuleen leikkasi meille kullekin kauniin palan paistia, jolle evääksi pani perunoita.
Vaikka minä en ollut kasvatettu sivistyksen sääntöjen mukaan, tai oikeammin sanoen minua ei oltu kasvatettu ollenkaan, niin huomasin kuitenkin, että veljeni ja vanhin sisareni söivät useimmiten paljain sormin, joita kastoivat liemessä ja joita nuolivat isänsä ja äitinsä siitä välittämättä. Isoisäni ei välittänyt muusta kuin lautasestaan, jolta hän ainoalla toimeen kykenevällä kädellään ammensi lakkaamatta suuhunsa. Kun häneltä sattui putoamaan pala tutisevista sormistaan, niin veljeni ivasivat häntä.
Illallisen syötyämme luulin iltaa vietettävän tulen ääressä, mutta isäni sanoi, että hän odottaa tovereita ja että meidän tuli mennä levolle, ja otettuaan kynttilän hän saattoi meidät vaunuvajaan, joka kooltaan oli samanlainen kuin se huone, jossa olimme syöneet. Siellä oli kahdet suuret vaunut, joita kiertelevät kaupustelijat käyttävät. Hän avasi toisten vaunujen oven, ja me näimme, että siellä oli kaksi vuodetta päälletysten.
"Siinä on vuoteenne", sanoi hän. "Nukkukaa hyvin." Sillä tavoin minut otettiin vastaan kotonani — Driscollin perheessä.