XII.
Isäni oli lähtiessään jättänyt kynttilän meille, mutta hän oli sulkenut vaunujen oven, niin että meillä ei ollut muuta neuvona kuin paneutua maata. Sen teimmekin, nousten kumpikin vuoteellemme kiireimmiten, puhelematta ollenkaan niinkuin aina ennen teimme, ja kertomatta toisillemme, mitä vaikutuksia meihin oli tehnyt tämä merkillinen päivä.
"Hyvää yötä, Remi."
"Hyvää yötä, Mattia."
Mattialla ei ollut halua puhelemaan enemmän kuin minullakaan, ja minä olin hyvilläni hänen vaitiolostaan. Mutta jollei minulla ollut halua puhelemaan, niin eipä ollut halua nukkumaankaan. Rupesin miettimään kaikkea, mitä oli tapahtunut, kääntelehtien ja vääntelehtien kapealla vuoteellani. Siinä mietiskellessäni kuulin Mattian, joka makasi yläpuolella olevalla vuoteella, kääntelehtivän myöskin, josta päätin, että hänkään ei saanut unta paremmin kuin minäkään.
"Etkö jo nuku?" kysyin.
"En vielä."
"Onko sinun paha olla?"
"Eikö mitä, päinvastoin, mutta minusta tuntuu aivan kuin olisin merellä ja kuin laiva nousisi ja laskisi kallistellen aallokossa."
Meritautiko vain esti Mattiaa nukkumasta? Eikö häntä pitäneetkään hereillä samat ajatukset kuin minua? Hän rakasti siksi paljon minua ja niin olivat sydämemme ja sielumme läheiset toisilleen, että hänen täytyi tuntea samaa kuin minäkin.
Uni ei tullut, ja ajan kuluessa kiihtyi epämääräinen kauhu, joka minua lannisti: alussa en ollut tuntenut mikä vaikutus oli valtavin kaikista niistä, jotka täyttivät mieleni sekasortoisena mylläkkänä, mutta nyt tunsin, että se oli pelko. Mitä pelkäsin? En tiedä, mutta minä pelkäsin. Ja kuta enemmän sitä vastaan koetin taistella, sitä vähemmän siinä onnistuin.
Tunti kului tunnin perästä. Yhtäkkiä kuulin jotensakin kovaa melua vajan ovelta, joka aukesi toiselle kadulle, ja sitten kuului useampia huutoja säännöllisten väliaikain perästä, ja vaunuihimme kuumotti valoa.
Hämmästyneenä katselin ympärilleni, ja Capi, joka makasi jaloissani, heräsi ja alkoi murista. Minä huomasin, että valo tuli pienestä akkunasta, joka oli vaunujemme seinässä ja jota en ollut huomannut ennen, kun se sisäpuolelta oli kaihtimien peitossa. Akkunasta, joka oli samalla seinällä kuin meidän vuoteemme, oli toinen puoli Mattian ja toinen minun vuoteeni kohdalla. Kun pelkäsin, että Capi herättää koko talonväen, niin panin toisen käteni sen kuonolle ja katselin ulos.
Isäni, joka oli vajassa, oli vikkelästi avannut kadunpuolisen oven ja sitten sulkenut sen päästettyään sisään kaksi miestä, joilla oli selässä suuret taakat. Hän asetti sormen huulilleen ja osotti lyhdyllään vaunuja, joissa me olimme; se merkitsi, että heidän piti olla hiljaa, ettemme me heräisi. Isäni auttoi miehiltä heidän taakkansa, sitten hän poistui vähäksi aikaa ja palasi äitini kanssa. Hänen poissa ollessaan miehet olivat aukaisseet myttynsä. Toisessa oli kankaita, toisessa sukkia, käsineitä ja muita kudotuita tavaroita.
Nyt ymmärsin: nämä miehet olivat kauppiaita, jotka tulivat isälleni myymään tavaroita. Isäni tutki joka esinettä erikseen lyhdyn valossa ja antoi sitten äidille, joka pienillä saksilla leikkeli niistä nimiliput ja pisti ne taskuunsa. Tämä minusta näytti kummalliselta, samoin kuin minua ihmetytti sekin, että kauppaa varten oli valittu näin myöhäinen aika. Tutkiessaan tavaroita isäni matalalla äänellä lausui muutamia sanoja miehille. Jos olisin, ymmärtänyt englanninkieltä, niin olisin mahdollisesti kuullutkin mitä hän sanoi, mutta sitä ei tarkkaan kuule, jota ei ymmärrä. Kun sitten kaikki tavarat oli huolellisesti tarkastettu, niin vanhempani miesten kanssa menivät vajasta ja tuli taas pimeä. Varmaankin he menivät tekemään laskujaan.
Jonkun hetken perästä taas valo kuumotti ja minä uudestaan katselemaan akkunastamme kaihtimen raosta. Mutta nyt tein sen vastoin tahtoani. Mielessäni ajattelin, että minun ei pitäisi katsoa, mutta kuitenkin. Ajattelin, että parempi olisi olla tietämättä, mutta kuitenkin halusin tietää ja nähdä.
Isä ja äiti olivat kahden. Ja sillä aikaa kuin äiti kääri tavarat kahteen myttyyn, isäni lakaisi vajan lattian muutamassa loukossa ja kaivoi siihen kuopan. Hiekan alta, jota hän loi täysin lapioin, ilmestyi laskuovi. Hän nosti sen ja kantoi tavaramytyt kuoppaan, ja äiti näytti tulta. Mytyt vietyään isä sulki laskuoven ja loi hiekan taas päälle. Ja molemmat sitten sirottelivat hiekalle oljenkorsia, joita oli vajan lattialla kaikkialla. He poistuivat sitten.
Samassa kuin he sulkivat oven hiljaa, minä olin kuulevinani Mattian liikkuvan vuoteellaan ja laskevan päänsä päänalustalle. Oliko hän nähnyt mitä oli tapahtunut?
En uskaltanut häneltä kysyä: nyt ei kauhu, joka minut oli tukehduttaa, ollut enää epämääräistä, minä tiesin mitä pelkäsin nyt. Olin kiireestä kantapäihin kylmässä hiessä.
Niin kului yö. Kukko, joka lauloi naapurissa, ilmoitti aamun lähestyvän; silloin vasta vaivuin uneen, mutta tuskalliseen uneen, nähden painajaisia, jotka olivat minut tukehduttaa. Minä heräsin sitten kun vaunujen ovi avattiin. Ja kun luulin, että se oli isäni, joka tuli meille ilmoittamaan, että oli aika herätä, niin suljin silmäni, etten olisi häntä nähnyt.
"Se oli vain veljesi", sanoi Mattia minulle, "hän kävi laskemassa meidät vapaiksi. Hän on jo mennyt."
Me nousimme. Mattia ei kysynyt, olinko hyvin nukkunut, enkä minäkään häneltä. Kun hän katseli minua jonkun aikaa, loin silmäni muualle.
Me menimme kyökkiin, mutta siellä ei ollut isääni eikä äitiäni; isoisäni istui takkatulen ääressä tuolillaan aivan kuin ei olisi siitä liikahtanut sitten eilisen illan, vanhin sisareni, Annie, pyyhki pöytää, ja vanhin veljistäni, Allen, lakaisi lattiaa. Minä menin heidän luokseen kätelläkseni heitä, mutta he vain tekivät työtään välittämättä minusta. Menin sitten isoisäni luo, mutta hän ei antanut minun tulla lähellekään ja kähisi minulle niinkuin eilen illallakin.
Käskin Mattian kysyä, mihin aikaan tapaan isääni ja äitiäni tänään. Ja Mattia teki työtä käskettyä. Kun isoisäni kuuli puhuttavan englanninkieltä, niin hän siitä lauhtui. Hänen jäykät kasvonsa saivat vähän eloisuutta, ja hän vastasi mielellään.
"Mitä hän sanoi?" kysyin.
"Että isäsi on mennyt kaupungille koko päiväksi ja että äitisi nukkuu ja että voimme mennä kävelemään."
"Eikö hän sanonut muuta?" kysyin, kun tämä Mattian käännös tuntui kovin lyhyeltä. Mattia näytti olevan hämillään. "Minä luulen, että en oikein ymmärtänyt loppua."
"Miten sen ymmärsit?"
"Olin ymmärtäväni hänen sanovan, että jos kaupungilla sattuisi meille hyvä tilaisuus, niin ei saisi sitä jättää käyttämättä, ja siitä olen varma, että hän lopuksi lausui: 'Kuule opetustani: pitää elää tyhmäin kustannuksella.'"
Isoisäni varmaan arvasi, mitä Mattia minulle selitti, sillä näille viimeisille sanoille hän teki liikkeen toisella kädellään, joka ei ollut halvautunut, osottaen pistämään taskuun jotakin, ja samalla hän iski silmää. "Lähdetään ulos", sanoin Mattialle. Pari kolme tuntia kävelimme Punaisen Jalopeuran talon ympärillä, kun emme uskaltaneet mennä ulommaksi peläten eksyvämme. Päivällä Bethnal-Green näytti kauheammalta kuin oli näyttänyt pimeällä; kaikkialla niin taloissa kuin ihmisissä näkyi mitä surullisin kurjuus. Mattian kanssa katselimme puhumatta sanaakaan, ja jonkun aikaa kuljettuamme palasimme kotia.
Äitinikin oli jo tullut huoneestaan. Hän istui pöydän ääressä nojaten päällään pöytään. Luulin, että hän oli kipeä ja kiiruhdin hänen luokseen syleilläkseni häntä, kun en osannut hänelle puhua. Hän kohotti päätään syleillessäni ja katsoi minua, mutta varmaan näkemättä. Hänen kuuma henkensä haisi viinalta. Minä vetäysin takaisin. Hän retkautti päänsä käsivarsiensa päälle, jotka olivat levällään pöydällä…
Isoisäni katsoi minuun nauraa virnottaen ja sanoi jotakin, jota minä en ymmärtänyt. Aluksi seisoin kuin kivettynyt, sitten katsoin Mattiaan, joka myöskin katseli minua kyynelsilmin. Minä annoin hänelle merkin, ja me lähdimme uudestaan ulos.
Pitkän aikaa kävelimme käsikädessä sanaa vaihtamatta ja astuimme tietämättä minne.
"Minne aiot tällä tavoin?" kysyi Mattia vähän levottomana.
"En tiedä. Jonnekin meidän vain pitää päästä, missä voimme puhella.
Minulla on sinulle sanottavaa, mutta en voi tällaisessa väkijoukossa."
Me tulimme muutamalle kadulle, joka oli leveämpi kuin ne, joita olimme tähän asti kulkeneet, ja kadun päässä olin näkevinäni puita; siellä ehkä alkoi maaseutu, ja me kuljimme sinnepäin. Maaseutua se ei kuitenkaan ollut, vaan suuri puisto. Siellä meidän oli mukava puhella.
Päätökseni oli pian tehty, ja minä tiesin mitä minun oli puhuttava:
"Sinä tiedät, että rakastan sinua, Mattia", sanoin toverilleni heti kun olimme päässeet istumaan yksinäiseen paikkaan. "Sinä tiedät, että ystävyyden vuoksi olen sinut pyytänyt seuraani. Sinä et epäile tätä ystävyyttäni?"
"Sinä olet hupsu!" sanoi Mattia koettaen nauraa.
"Sinä koetat nauraa, etten minä rupeaisi itkemään, mutta mitä sitten jos itkenkin. Kenelle itkisin, jos en sinulle?" Ja heittäytyen hänen kaulaansa itkin. Kun olin yksinäni avarassa maailmassa, niin en ollut silloinkaan tuntenut itseäni niin onnettomaksi.
Kun nyyhkytysten kohtaus oli ohi, tyynnytin mieleni. Enhän ollut Mattiaa tuonut tähän puistoon valitellakseni itseni vuoksi, vaan hänen vuokseen.
"Mattia", sanoin hänelle, "sinun pitää matkustaa Ranskaan."
"Ja jättää sinut? Siitä ei tule mitään!"
"Minä jo edeltäpäin tiesin, minkä vastauksen sinulta saan, ja olen siitä onnellinen, kun et aio jättää minua, mutta kuitenkin sinun on lähdettävä Ranskaan, Italiaan tai minne vain haluat, sama se minne menet, kunhan menet täältä Englannista."
"Entä sinä, mihin sinä?"
"Minun täytyy olla täällä, Lontoossa, vanhempaini luona, sehän on velvollisuuteni. Ota rahat, joita meillä vielä on, ja matkusta."
"Älä puhu niin, Remi. Jos jonkun pitää lähteä, niin sinun juuri."
"Minkävuoksi?"
"Senvuoksi että…" Hän ei päättänyt lausettaan ja käänsi katseensa, kun minä katsoin häneen kysyvästi.
"Mattia, sano minulle suoraan: sinä et nukkunut yöllä, sinä näit jotakin?"
"En nukkunut ja näin kaikki."
"Ja mitä ajattelet?"
"Että ne miehet, jotka toivat tavaroita, eivät olleet niitä ostaneet, vaan varastaneet. Isäsi torui heitä, kun he olivat koputtaneet kadunpuoleiselle ovelle eivätkä olleet pihan puolelta tulleet. Miehet vastasivat, että heitä ajoi poliisi."
"Nyt näet, että sinun on lähdettävä täältä pois."
"No jos minun on lähdettävä, niin sinun on lähdettävä myös, se on meille molemmille yhtä tärkeää."
"Kun minä sinua pyysin mukaani, niin tein sen senvuoksi, että uskoin vanhempaini olevan rikkaita ja että he voisivat kouluttaa meitä molempia, mutta niin ei ollutkaan, unelmani oli ainoastaan unelma. Meidän on erottava."
"Ei koskaan!"
"Mutta sittenkin sinun on mentävä Ranskaan Lisen luo, Acquinin, Barberinin äidin ja kaikkien ystäviemme luo kertomaan heille, että minä en voikaan tehdä heidän hyväkseen mitä olin aikonut, uneksinut ja luvannut. Sinä selität, että vanhempani eivät olekaan rikkaita, niinkuin oli luultu, ja se riittää. Ymmärräthän? He eivät ole rikkaita, se selittää kaikki. Köyhyys ei ole mikään häpeä."
"Sinä et senvuoksi toimita minua matkaan, että he eivät ole rikkaita, enkä minä lähdekään."
"Mattia, älä lisää minun mieleni katkeruutta, se on jo tarpeeksi suuri muutoinkin."
"En tahdo sinua pakottaa selittämään minulle sitä, mitä et häpeän vuoksi kehtaa sanoa. Minä en ole mikään neroniekka, mutta jos en ymmärräkään kaikkea tällä" — hän taputti päätään — "niin tunnen tällä" — hän pani käden sydämelleen. "Sinä et senvuoksi toimita minua matkalle, että vanhempasi ovat köyhiä eivätkä voi elättää minua, sillä minusta ei heille ole mitään rasitusta ja minä teen työtä heidän hyväkseen, mutta toimitat minua pois kaiken sen vuoksi, mitä olet nähnyt viime yönä — sinä pelkäät senvuoksi minua."
"Mattia, älä puhu."
"Sinä pelkäät, että kunhan en joutune leikkelemään nimilippuja tavaroista, joita ei ole ostettu."
"Ole vaiti, Mattia, ole vaiti!" Ja minä häpeissäni peitin kasvot käsiini.
"No niin, jos sinä pelkäät minun puolestani, niin minä yhtä paljon pelkään sinun puolestasi ja senvuoksi sanon sinulle: lähdetään yhdessä, mennään Ranskaan Barberinin emännän, Lisen ja muiden ystäviemme luo."
"Se on mahdotonta! Vanhempani eivät ole sinulle mitään, sinä et ole heille mistään velassa, mutta he ovat minun vanhempiani, minun täytyy jäädä heidän luokseen."
"Sinun vanhempiasi! Tuoko vanha halvattu olisi isoisäsi, tuoko vaimo, joka makasi pöydällä, sinun äitisi!"
Minä nousin vikkelästi, ja nyt en enää rukoilevalla, vaan käskevällä äänellä sanoin: "Ole nyt vaiti, Mattia, älä puhu tuolla tavoin, minä kiellän! Sinä puhut isoisästäni ja äidistäni, minun tulee heitä kunnioittaa ja rakastaa?"
"Niin tulisikin, jos he todella olisivat vanhempiasi, mutta he eivät ole sukuakaan, ei tuo isoisäsi, ei isäsi, ei äitisi; pitääkö sittenkin heitä kunnioittaa ja rakastaa?"
"Sinä et kuullut isäni kertomusta?"
"Mitä se kertomus todistaa? Ei mitään. Sinun pitää huomata, että sinä et ole isäsi etkä äitisi näköinen ollenkaan, sinulla ei ole valkoinen tukka niinkuin veljilläsi ja sisarillasi, ja huomaa, kaikki ovat valkoverisiä. Minkävuoksi sinä et ole? Sitten vielä muuan omituinen seikka; miten ihmisillä, jotka eivät ole rikkaita, on varaa panna niin paljon rahaa lapsensa etsimiseen? Kaikesta tästä päättäen sinä et ole Driscoll minun tyhmän pääni mukaan. Minä kyllä tiedän, että minä olen tyhmä, sitä olen aina kuullut sanottavan itsestäni, ja se on pääni vika. Mutta sinä et ole Driscoll, sinun ei tarvitse jäädä heidän luokseen. Mutta jos sinä sittenkin tahdot jäädä, niin jään minä myöskin. Mutta sinä kirjoitat Barberinin emännälle ja käsket hänen selittää, minkälaiset ne vaatteet olivat, joihin sinä olit puettu. Hänen kirjeensä saatuamme sinä kysyt tuolta mieheltä, jota sanot isäksesi, ja silloin saamme nähdä. Siihen saakka älä puhu mitään, ja minä pysyn sinun luonasi kaikesta huolimatta. Jos pitää työtä tehdä, niin teemme yhdessä."
"Mutta jos jonakin päivänä lyötäisiin Mattiaa päähän?" Hän rupesi nauramaan: "No se ei pahinta olisi. Eihän se lyönti silloin niin kovalta tunnu, kun sen saa ystävänsä vuoksi."