XIV.
Kaikkiin lähestymisyrityksiini veljeni Allen ja Ned olivat aina vastanneet itsepintaisella kylmäkiskoisuudella.
Tämän varkaustapauksen jäljestä suhteemme kävi selväksi, ja minä heille selitin, en sanoin, sillä en osannut vielä niin paljoa heidän kieltään, vaan liikkeillä, joissa kahdella nyrkilläni oli eniten työtä, että jos he tekevät jotakin Capille, niin tietäkööt, että minä olen sitä puolustava heitä vastaan ja kostava sen puolesta.
Vanhin sisarista, Annie, oli minulle yhtä kylmäkiskoinen kuin veljensäkin, eikä kulunut päivääkään niin, ettei hän minulle tehnyt jotakin kepposta, johon hän oli varsin kekseliäs. Ainoastaan nuorin sisareni, kolmivuotias Kate, joka oli vielä niin nuori, ettei ymmärtänyt yhtyä toisten liittoon, osotti minulle suosiota. Hän antoi minun hyväillä itseään ensinnäkin senvuoksi, että annoin Capin hänelle tehdä konstejaan, ja myöhemmin sitten senvuoksi, että minä kaupungilta toin namusia ja kakkuja, joita meille näytellessämme lapset kantoivat sanoen juhlallisesti: "koiralle". Niin oli koko perheestä, tästä perheestä, jota kohtaan minä Englantiin tullessani tunsin sydämeni olevan täynnä hellyyttä, pieni Kate ainoa, joka otti vastaan rakkauteni, mutta ehkä hänkin ainoastaan siksi, että taskuni olivat täynnä.
Mikä pettymys!
Vaikka olinkin kumonnut Mattian otaksumiset, niin jouduin kuitenkin tuumailemaan itsekseni, että jos minä olisin saman perheen lapsia, niin totta kai heillä olisi toisenlaiset tunteet minua kohtaan kuin ne, joita niin viljalta sain tuta, varsinkin kun en ollut tehnyt mitään, millä olisin ansainnut heidän kylmyytensä ja välinpitämättömyytensä. Kun Mattia näki minun olevan surullisena, niin hän arvasi mikä siihen oli syynä ja sanoi minulle aivan kuin olisi itsekseen puhellut:
"Olenpa utelias tietämään, mitä Barberinin emäntä sinulle vastaa."
Me kävimme joka päivä kysymässä tätä kirjettä postista, mutta pitkät ajat saimme kulkea turhaan. Vihdoin sitten tämä odotettu kirje annettiin meille. Kun pääpostikonttorin seutu ei ollut lainkaan otollinen paikka kirjeen lukemiseen, niin menimme muutaman läheisen kadun puistokäytävään, jolla aikaa sain tyynnyttää mieltäni, ja vihdoin kykenin avaamaan Barberinin emännältä tulleen kirjeen, jonka oli kirjoittanut Chavanonin kirkkoherra.
"Pikku Remini.
Kirjeesi minua hyvin hämmästytti ja saattoi apealle mielelle, sillä sen mukaan mitä Barberin-vainaja minulle kertoi heti sen jälkeen kuin hän oli sinut löytänyt Breteulin kadulta ja myöskin sen jälkeen kuin oli puhutellut henkilöä, joka sinua haki, päätin minä, että vanhempasi ovat hyvin toimeentulevia, vieläpä rikkaitakin. Tähän päätökseen olin tullut myöskin vaatteista, joihin sinä olit puettu, kun Barberin toi sinut Chavanoniin, sillä ne vaatteet selvästi osottivat rikkautta. Sinä käskit minun selittää millaiset olivat vaatteesi silloin; sen voinkin helposti tehdä, sillä ne kaikki ovat minulla vielä tallessa, kun olen ne säilyttänyt juuri sitä varten, että sinut voidaan niistä tuntea, kun tullaan sinua kysymään, jonka aina uskoin kerran tapahtuvan.
Sinulla oli pitsimyssy, hyvin kauniisti tehty ja rikkaasti koristeltu, liinapaita, jossa oli pitsi kaulustassa ja hihoissa, flanellivaippa, valkoiset pellavasukat, valkoiset vaatekengät, joissa oli silkkinauhasolmu, pitkä mekko valkoisesta flanellista ja lopuksi suuri kasimirkankainen päällysvaate, joka oli silkillä vuorattu ja päältä kauniilla koruompeleilla koristettu.
Tähän on lisäksi mainittava, että vaatteissa ei ollut merkkiä, mutta flanellialustassa ja liiveissä varmaan oli ollut, sillä kulmat, joissa nimi tavallisesti pidetään, oli leikattu pois, joka osotti, että oli tarkoin poistettu kaikki, mikä olisi voinut auttaa sinun ilmitulemistasi.
Siinä on kaikki, mitä minä voin sinulle tietää antaa. Jos luulet tarvitsevasi nämä vaatteet, niin kirjoita vain minulle, minä lähetän ne.
Älä, lapseni, ole pahoillasi siitä, ettet voi antaa minulle niitä kauniita lahjoja, jotka lupasit. Lehmä, jonka olet ostanut säästöilläsi, on parempi kuin kaiken maailman lahjat. Lehmä voipi kaikin puolin erinomaisesti, se lypsää yhtä runsaasti, ja sen avulla tulen hyvin hyvästi toimeen. Aina kun sitä katselen, muistan sinua ja pientä toveriasi Mattiaa.
On minulle mieluista saada sinulta tietoja, ja toivon, että ne aina ovat hyviä: miten sinä, joka olet niin hellätuntoinen, voisitkaan olla onneton perheessäsi, isäsi, äitisi, sisartesi ja veljiesi luona, jotka varmaan sinua rakastavat niin paljon kuin ansaitset.
Hyvästi, rakas lapseni, minä syleilen sinua.
Kasvatusäitisi V:e Barberin."
Tämän kirjeen loppuosa vihloi sydäntäni. Äiti raukka, miten hyvä hän oli minulle: kun hän minua rakasti, niin hän kuvaili, että koko maailman piti minua rakastaa samalla tavoin kuin hän.
"Hän on kelpo ihminen", sanoi Mattia, "hän on muistanut minuakin. Mutta jos hän olisi minut unhottanutkin, niin se ei estäisi minua kiittämästä häntä kirjeestä. Kun nyt on noin täydellinen luettelo vaatteistasi, niin master Driscoll ei saa erehtyä luetellessaan vaatekappaleita, jotka sinulla oli silloin kun sinut varastettiin."
"Hän ei ehkä enää muista."
"Ei sitä niin unhota vaatteita, joihin lapsi oli puettu silloin kun se varastettiin, sillä näiden vaatteiden avullahan sitä tietysti haettiin."
"Älä otaksu mitään, ennenkuin on saatu isäni vastaus."
"Enhän minä otaksu, sinähän se otaksut, että hän on voinut unhottaa."
"No se nähdään."
Ei ollut mikään helppo asia ruveta tiedustelemaan isältäni, miten olin puettu silloin kun minut varastettiin. Jos olisi sitä kysynyt häneltä aivan suoraan, luonnollisesti, niin ettei mitään piillyt takana, niin se olisi olisi varsin helppoa, mutta nyt ei ollut niin; juuri tuo takana piilevä ajatus teki minut epävarmaksi.
Sitten eräänä päivänä, kun kylmä sade oli meidät ajanut tavallista varemmin kotia, rohkaisin mieleni ja ryhdyin keskustelemaan asiasta, joka minua piti tuskan vallassa.
Heti ensimäisen sanan kuultuaan isä katsoi minua silmiin, aivan kuin olisi tahtonut tunkea sydämeni syvyyteen, niinkuin hänellä oli tapana aina, kun sanani jotenkin olivat loukanneet häntä, mutta minä katsoin häneen niin rohkeasti, että en olisi uskonutkaan voivani näyttää näin viattomalta. Minä luulin, että hän suuttuu, ja vilkaisin syrjäsilmällä Mattiaan, joka meitä kuunteli, vaikka ei ollut siitä tietävinään, mutta isä rupesi nauramaan. Tosin tässä naurussa oli jotakin tylyä ja julmaa, mutta naurua se oli sittenkin.
"Paras opas sinun löytämiseksesi oli tietysti selitys vaatteistasi, jotka sinulla oli silloin kun sinut varastettiin: pitsimyssy, pitseillä reunustettu liinapaita, flanellivaippa, pellavasukat, vaatekengät, päähineellä varustettu päällysvaate valkoisesta kasimirkankaasta. Minä olin paljon toivonut merkistä, joka oli alusvaatteissasi, F.D. se on: Francis Driscoll, joka on nimesi, mutta se, joka sinut varasti, oli leikannut tämän merkin, jotta sinua ei koskaan löydettäisi. Minulla on näytettävänä kastetodistuksesikin, jonka olin ottanut ja joka minulle on tuotu takaisin. Se lienee vielä minulla tallessa."
Hän lähti penkomaan muuatta laatikkoa ja toi sieltä suuren paperin, jossa oli monet sinetit, ja antoi sen minulle.
Minä tein viimeisen ponnistuksen.
"Jos suvaitsette, niin Mattia kääntää tämän minulle ranskankielelle."
"Aivan mielelläni", sanoi hän.
Mitäpä enää oli kysyttävänä?
Mutta Mattia ei sittenkään näyttänyt tyytyvän, ja kun me illalla menimme vaunuihimme, hän taas kumartui kuiskaamaan korvaani, niinkuin aina kun hänellä oli jotakin salaista minulle uskottavana.
"Kaikki tämä on hyvä, mutta se ei selitä miten kiertelevän kaupustelijan Patrick Driscollin ja Margaret Grangen kannatti laittaa lapselleen pitsipäähineet, pitsipaidat, kirjaillut koruompeleiset päällysvaatteet. Kiertelevät kaupustelijat eivät ole niin kovin rikkaita."
"Mutta juuri senvuoksi, että he ovat kauppiaita, nämä vaatteet eivät ole maksaneet heille paljoa."
Mattia pudisti päätään viheltäen ja kumartui taas korvaani puhumaan: "Kuulehan, kun lausun sinulle muutaman ajatuksen, jota en saa päästäni: sinä et ole master Driscollin poika, vaan master Driscollin varastama poika."
Minä halusin vastata, mutta Mattia oli jo vuoteellaan.