XIX.
Bobin veljen lähdettyä oli laivassa hiljaista jonkun aikaa, niin ettemme kuulleet muuta kuin tuulen tohinan mastoissa ja veden loiskeen laivan sivua vasten. Mutta sitten vähitellen alkoi syntyä elämää, alkoi kuulua askeleita sillalta, heitettiin köysiä, laskettiin ja nostettiin ankkureita, kinungit vinkuivat ja väkipyörät rämisivät, purjeita nostettiin, peräsin natisi ja alus kallistui vasemmalle puolen, alkoi keikkua: — me olimme matkalla, minä olin pelastettu.
Pian alkoi laiva keikkua yhä ankarammin ja meri pieksää tuimasti sen kylkeen.
"Mattia parka", sanoin toverilleni ojentaen hänelle käteni.
"Ei haittaa", sanoi hän, "kunhan sinä olet pelastettu. Muuten minä arvasin, että tällaista tulee. Kun olimme kärryissä, niin katselin, kun tuuli heilutteli puiden latvoja, ja ajattelin, että merellä saamme tanssia: tämä nyt on tanssia."
Samassa aukesi kajuutanovi.
"Nyt ei ole enää mitään hätää, jos tahdotte nousta kannelle", sanoi
Bobin veli.
"Missä sitä on vähimmin kipeä?" kysyi Mattia. "Makuullaan."
"No minä makaan", ja hän pani pitkälleen lattialle. "Laivapoika tuo teille tarpeellisen kapineen", sanoi kapteeni.
"Jos hän ei viivy kauan, niin tulee sopivaan aikaan."
"Nytkö jo?"
"Se on alkanut jo aikoja sitten", sanoi Mattia.
Minä tahdoin jäädä hänen luokseen, mutta hän käski minut kannelle sanoen: "Ei hätää, kunhan sinä olet pelastettu. En koskaan olisi voinut kuvailla, että minusta on hupaista olla merikipeä."
Kannelle tultuani en voinut pysyä pystyssä muuten kuin pitelemällä lujasti muutamasta köydestä. Niin kauas kuin aamun hämärässä silmä kantoi, ei näkynyt muuta kuin valkoinen vaahtovaippa, jonka päällä pieni aluksemme kiiti kallellaan aivan kuin olisi kaatumassa, mutta se ei kaatunut, se kohosi keveästi hyppien aalloissa länsituulen ajamana.
"Jos tuuli tällaisena pysyy", sanoi kapteeni, "niin tulemme jotensakin varhain tänä iltana Isignyyn. Eclipse on hyvä purjehtija."
Koko päivän ja enemmänkin kuin päivän sai siis Mattia parka sairastaa! Ja hänestä oli hauska olla merikipeänä!
Me saavuimmekin myöhään illalla Isignyn siltaan. Kapteeni senvuoksi tarjosi meille yösijan kajuutassa, ja vasta seuraavana päivänä me erosimme hänestä kiittäen häntä sydämestämme.
"Kun haluatte matkustaa Englantiin", sanoi hän kätellessään meitä, "niin Eclipse lähtee joka tiistai."
Olihan se kohtelias tarjous, mutta ei kumpaakaan meistä tuntunut haluttavan isoihin aikoihin lähteä tämän meren poikki. Me nousimme Ranskan maalle, ei mitään muuta mukana kuin soittimemme. — Mattia oli pitänyt huolen harpustanikin, jonka olin jättänyt Bobin telttaan — laukkumme olivat jääneet Driscollin vaunuihin. Me olimme pulassa, sillä emme voineet alkaa kuljeksijaelämäämme ilman paitoja ja sukkia ja varsinkaan ilman karttaa. Kaikeksi onneksi Mattialla oli kaksitoista markkaa rahaa vanhoja säästöjä ja sen lisäksi ne rahat, mitkä olimme ansainneet Bobin ja hänen toverinsa kanssa yhtiössä, niin että meillä oli kaikkiaan melkein neljäkymmentä markkaa, joka oli meille suuri summa.
Ensi töiksemme siis laivasta lähdettyämme oli meidän saatava laukut ja pari paitaa, kahdet sukat, vähän saippuaa, lankaa, nappeja, neuloja sekä tärkein kaikista, Ranskan kartta.
Todella, mihin menemme nyt, kun olemme Ranskassa? Mitä tietä lähdemme? Mihin suuntaamme kulkumme?
Tätä kysymystä pohdimme laivasta lähdettyämme.
"Minä puolestani olen valmis oikealle tai vasemmalle, minulla ei ole kuin yksi halu", sanoi Mattia.
"Mikä?"
"Että kuljemme jonkun joen tai kanavan vartta, sillä minulla on oma ajatukseni ja se minun pitää sinulle selittää: kun Arthur oli kipeä, niin rouva Milligan kulki aluksessa, ja sillä tavalla sinä hänet tapasit."
"Arthur ei ole enää kipeä."
"Hän on parempi, hän on ollut kipeä, ja ainoastaan huolellisella hoidolla hänen äitinsä on saanut hänet pelastetuksi. Senvuoksi arvelen, että saadakseen hänet aivan terveeksi rouva Milligan kulkee hänen kanssaan aluksellaan jokia ja kanavia myöten minne vain Joutsen uipi. Niin että kun seuraamme jokia ja kanavia, voimme tavata heidät."
"Kuka sanoo, että Joutsen enää on Ranskassa?"
"Eihän sitä voi varmasti sanoa. Mutta kun Joutsen ei voi kulkea meriä, niin on hyvin luultavaa, että se ei ole lähtenyt Ranskasta. Ja kun meillä on vähänkään toivoa tavata sitä, niin eikö mielestäsi voida koettaa onneamme. Minun mielipiteeni on, että me emme saa mitään jättää tekemättä tätä varten."
"Mutta entäs Lise, Alexis, Benjamin ja Etiennette?"
"Me käymme heidän luonaan etsiessämme rouva Milligania. Meidän pitää kulkea joen tai kanavan vartta. Katso kartastasi, mikä joki on lähin."
Kartta levitettiin ruohikolle, ja me etsimme lähimmän joen: se oli
Seine.
"No niin, me kuljemme Seinelle. Me kuljemme joen vartta, kyselemme merimiehiltä, onko nähty Joutsenta, ja kun se on aivan erilainen kuin muut alukset, niin se ei ole voinut huomaamatta jäädä, jos se on kulkenut Seineä. Jos emme tapaa sitä Seineltä, niin haemme Loirelta, Garonnelta ja kaikilta Ranskan joilta, niin että me sen lopuksikin löydämme."
Minulla ei ollut mitään sanottavana Mattian ajatusta vastaan, ja niin päätimme, että lähdemme Seineä kohden kulkeaksemme sen vartta.
Saatuamme omat asiamme näin järjestetyksi oli meidän ajateltava Capia. Se ei ollut minun mielestäni Capi, kun se oli keltainen. Ensimäiselle purolle tultuamme pesimme sitä saippualla oikein perusteellisesti, hieroen sitä väsyksiimme asti. Mutta ystävämme Bobin väri oli hyvää ainetta, meidän piti monet kerrat saippuoida ja kylvettää Capia, ja vasta viikkojen kuluttua se sai entisen värinsä. Onneksi Normandia on vesirikasta maata, niin että joka päivä saimme sitä pestä.
Muutamalta metsäiseltä kukkulalta tien käänteessä, jonne olimme tulleet kuljettuamme päivän, Mattia näki yhtäkkiä edessään Seinen, joka levisi tyynenä ja oli täynnä valkopurjeisia aluksia ja höyrylaivoja, joiden savu kohosi meihin asti. Tämä näky lepytti Mattian mielen vettä kohtaan, ja nyt hän ymmärsi olevan hupaista kulkea aluksella tätä tyyntä jokea viheriäin rantojen, viljeltyjen peltojen ja siimeisten metsäin keskellä, jotka olivat joelle vihantana kehyksenä.
"Saat olla varma, että Seinellä rouva Milligan on kulkenut sairaan poikansa kanssa", sanoi Mattia.
Vasta Charentoniin tullessamme meille ensi kerta vastattiin, että oli nähty sellainen alus, joka oli kuvaamamme Joutsenen näköinen; se oli ollut huvialus, jossa oli veranta. Mattia kävi niin iloiseksi, että rupesi tanssimaan rantasillalla ja sitten soitti viulullaan riemumarssin. Sillä aikaa minä kyselin tarkempaan ja tulin siihen päätökseen, että se oli Joutsen. Mutta se oli kulkenut Charentonin ohi jo kaksi kuukautta sitten ja noussut Seineä ylös.
Kaksi kuukautta! Se oli kauheasti edellä meistä. Mutta mitä siitä. Me sen saavutamme kuitenkin lopuksi, vaikka meillä ei ollutkaan kuin jalkamme ja sillä kaksi hyvää hevosta. Kysymys ajasta ei merkinnyt mitään, pääasia oli, että Joutsen oli löydetty.
"Kuka oli oikeassa?" sanoi Mattia.
Meidän ei tarvinnut enää pysähtyä kyselemään ihmisiltä, Joutsen oli edessämme, ei tarvinnut muuta kuin seurata Seineä. Mutta Moretissa laskee Long Seineen ja siellä meidän piti ottaa selkoa, kumpaa jokea Joutsen oli mennyt, ja saimme tietää, että se oli jatkanut matkaansa Seineä pitkin. Ja Monteraussa piti taas kysyä, ja silloin saimme tietää, että Joutsen oli poikennut Seineltä ja lähtenyt Yonneen. Ja täällä kerrottiin, että aluksessa oli ollut englantilainen nainen ja nuori poika, joka oli maannut vuoteessa.
Ja nyt seuratessamme Joutsenta Yonneen lähestyimme Liseäkin samalla. Sydämeni alkoi kovasti tykyttää, kun karttaa tutkiessani tuumailin, olikohan rouva Milligan Joignyssä lähtenyt Bourgognen kanavaa vai Nivernaisin kanavaa. Me tulimme Yonnen ja Armençonin suuhun ja saimme tietää, että Joutsen oli noussut Yonnea. Me siis kuljemme Dreuzyn kautta ja tapaamme Lisen, hänkin voi meille kertoa rouva Milliganista ja Arthurista.
Siitä saakka kuin lähdimme tavuttamaan Joutsenta, meillä ei ollut aikaa paljon pysähdellä näytäntöjä antamaan, ja Capi, joka oli innokas taiteilija, ei ymmärtänyt mitä tämä kiireemme merkitsi: minkävuoksi hänen ei annettu käydä arvokkaasti lipas suussa kunnioitettavan yleisön edessä?
Saaliimme vähentyikin ja säästömmekin vähentyi joka päivä: sen sijaan että olisimme koonneet rahaa, me hävitimme entisiä säästöjämme.
"Joutukaamme", sanoi Mattia, "että tavotamme Joutsenen."
Minä sanoin niinkuin hänkin. Emmekä koskaan illoin valittaneet väsymystämme, niin pitkiä taipaleita kuin teimmekin, ja seuraavana päivänä lähdimme aina varhain matkalle.
"Herätä minut", sanoi Mattia, joka oli halukas nukkumaan. Ja kun minä hänet herätin, oli hän pian pystyssä.
Säästääksemme rahojamme olimme vähentäneet kulumme niin vähiksi kuin suinkin, ja kun oli lämmin, niin Mattia oli ilmoittanut, että hän ei tahdo lihaa, "kun liha kesällä ei ole terveellistä". Me tyydyimme leipäpalaan ja kipeneeseen voita, ja vaikka olimme viinin maassa, niin joimme ainoastaan vettä. Mutta toisinaan Mattia joutui herkuttelutuulelle: "Olisipa minusta mieluista, että rouva Milliganilla olisi vielä se hyvä kyökkipiika, joka sinulle teki niin mainioita kakkuja", tuumi Mattia. "Mahtoivat ne olla hyviä ne aprikoosikakut?"
"Etkö koskaan ole niitä syönyt?"
"Olen nähnyt. Mitä se on se valkoinen, joka on liimattu keltaiselle hillolle?"
"Se on mantelia."
"Voi toki!" Ja Mattia avasi suunsa aivan kuin nielläkseen koko kakun.
Joka sululla saimme tietoja Joutsenesta, sillä täällä ei liiku aluksia kovin paljon, niin että jokainen oli huomannut tämän aluksen, joka poikkesi niin paljon tavallisista. Meille ei kerrottu ainoastaan Joutsenesta, vaan rouva Milliganistakin, hyvästä englantilaisesta rouvasta, ja Arthurista, joka enimmäkseen oli maannut vuoteessa verannalla, mutta oli ollut jalkeillakin joskus.
Arthur siis oli parempi.
Me lähestyimme Dreuzyä, näimme jo metsät, joissa olimme leikkineet Lisen kanssa edellisenä syksynä, näimme jo sulunkin ja Catherine tädin talon. Tietämättämme, aivan kuin yhteisestä sopimuksesta, lähdimme astumaan kiireesti, jopa juoksimmekin, ja Capi, joka jo tunsi paikat, lähti laukkaamaan edelle. Se meni sanomaan Liselle, että me tulemme, ja Lise tietysti tulee meitä vastaan. Mutta Capi syöksyi sieltä takaisin aivan kuin olisi ajettu.
Mattia ja minä pysähdyimme heti hetkiseksi ja tuumailimme: mitä tämä merkitsee, mitä on tapahtunut? Kumpikaan ei lausunut tätä kysymystä, ja sanaa puhumatta jatkoimme taas kulkuamme. Capi tuli luoksemme ja neuvottomana kävi astumaan jäljessämme.
Muuan mies on avaamassa sulun porttia, mutta se ei ole Lisen eno. Me menemme taloon; muuan vaimo, jota emme tunne, liikuskelee kyökissä.
"Rouva Suriot?" kysyin.
Vaimo katseli meitä jonkun aikaa ennenkuin vastasi, aivan kuin me olisimme kysyneet jotakin tyhmää. Vihdoin hän sanoi: "Rouva Suriot ei ole enää täällä."
"Missä hän on?"
"Egyptissä."
Mattia ja minä katselimme toisiamme tyrmistyneinä. Egyptissä! Me emme oikein varmaan tienneet, mikä se Egypti oli, missä tämä paikka oli, mutta hämärä aavistus meillä oli, että se on kaukana. Hyvin kaukana merien takana.
"Entä Lise? Tunnetteko Lisen?"
"Tunnen tokikin. Lise on matkustanut erään englantilaisen rouvan kanssa, joka kulki kanavaa aluksella."
Lise Joutsenessa! Näemmekö unta?
Vaimo vastasi meille, että totta se on.
"Oletteko te Remi?" kysyi hän sitten minulta.
"Olen."
"No niin, kun Suriot hukkui"…
"Suriotko hukkunut?"
"Niin, hukkui kanavaan. Ettekö tiedäkään? Suriot oli Pudonnut kanavaan ja joutunut muutaman veneen alle; sellaista usein tässä toimessa tapahtuu. No niin, kun hän oli hukkunut, niin hänen vaimonsa joutui köyhyyteen, vaikka olikin taitava nainen. Hän kyllä olisi saanut paikan Egyptissä erään rouvan lasten kasvattajana, joiden imettäjänä hän oli ollut, mutta hänellä oli luonaan pikku Lise, hän tuumaili, mitä hänen piti tekemän, niin eräänä pysähtyi kanavaan erään englantilaisen rouvan alus. Rouvalla oli sairas poika. Hän oli vailla leikkitoveria tälle pojalleen ja pyysi Liseä luvaten pitää hänestä huolen, parantaa hänet ja takasi hänen tulevaisuutensa. Catherine suostikin antamaan Lisen, ja samalla hetkellä kuin Lise laivaan, Catherine lähti matkalle Egyptiin. Minun mieheni on nyt Suriotin sijassa. Ja lähtiessään Lise, joka ei itse osannut puhua, käski tätinsä selittää minulle, että kertoisin teille kaikki, jos te tulette häntä hakemaan. Ja niin olen nyt kertonut."
Mieleni oli niin liikutettu, että en osannut sanaa lausua, mutta
Mattia ei menettänyt järkeään niinkuin minä.
"Ja mihin se englantilainen rouva meni?" kysyi hän.
"Etelä-Ranskaan ja Sveitsiin. Lise aikoi kirjoituttaa minulle ilmoittaakseen osotteensa, mutta en ole saanut vielä kirjettä."