XX.
Kun minä jäin seisomaan tyhmistyneenä, niin Mattia teki mitä minun olisi pitänyt tehdä.
"Kiitoksia paljon, rouva, kaikesta", sanoi hän ja veti minut ulos. "Taipaleelle", sanoi hän minulle. "Eteenpäin! Nyt meidän ei ole tavotettava ainoastaan rouva Milligan ja Arthur, vaan Lisekin. Kylläpä se sattui mainiosti! Me olisimme hukanneet aikaa Dreuzyssä, mutta nyt voimmekin jatkaa matkaamme suoraa päätä. Tämä se on sitä niinsanottua onnea. Onpa meillä ollut tarpeeksi huonoa onnea, mutta nyt on sen pyörä kääntynyt. Tiesi mitä kaikkea hyvää meille tapahtuu vielä."
Ja me jatkoimme matkaamme Joutsenen jäljessä kaikella kiireellä. Matkamme varressa saimme yhä tietoja Joutsenesta, niin että aina tiesimme, mihin meidän oli missäkin haarassa käännyttävä. Lopultakin saimme varman tiedon, että rouva Milligan on mennyt Sveitsiin. Meidän siis oli seurattava Rhonea.
"Sveitsistä mennään Italiaan", sanoi Mattia, "siinä taas muuan onnenpotkaus. Jos me juostessamme rouva Milliganin jäljessä joutuisimme Luccaan, niin olisi se Christina vähän verran iloissaan."
Mattia parka, hän auttoi minua tapaamaan niitä, joita rakastin, mutta minä en tehnyt mitään, että hän olisi saanut tavata rakasta pikku sisartaan.
Culozista oli Joutsen lähtenyt kuusi viikkoa sitten. Karttaa tutkittuani arvelin kuitenkin, että emme voi tavata Joutsenta ennenkuin Sveitsissä; en vielä tiennyt, että Rhonea ei voi nousta Genevejärveen saakka, ja kuvailimme, että rouva Milligan tahtoo Joutsenella käydä Sveitsissä, jonka karttaa meillä ei ollut.
Saavuimme Seysseliin, joka kaupunki on kahta puolta jokea, minkä yli kulkee kaarisilta. Miten suuri olikaan hämmästykseni, kun joen rannalle tultuamme olin kaukaa tuntevinani Joutsenen!
Me lähdimme juoksemaan!
Joutsenen näköinen se on, aivan samanmallinen, mutta se näyttää tyhjältä. Se on lujasti köysillä kiinnitetty paaluihin, kaikki on suljettu siinä, eikä verannalla ole enää kasveja. Mitä on tapahtunut?
Me pysähdyimme, ja sydän oli pakahtua tuskasta.
Mutta tällainen on pelkurimaisuutta, täytyy mennä perille ja tiedustella. Muuan mies, jolta kyselemme, tietääkin vastata, sillä hänet on jätetty aluksen vartijaksi.
Englantilainen rouva, joka oli aluksessa kahden lapsensa kanssa, joista toinen oli sairas poika ja toinen mykkä tyttö, on matkustanut Sveitsiin. Hän jätti tähän aluksensa, kun ei voida tätä edemmäksi nousta. Rouva ja lapset ja yksi palvelija lähtivät vaunuissa ja muut palvelijat jäljessä tavaroiden kanssa. Hän palaa syksyllä Joutseneen ja laskee Rhonea mereen saakka ja viettää talven Keski-Ranskassa.
Me kykenimme taas hengittämään. Kaikki pelkomme oli ollut turhaa, järjetöntä; meidän olisi pitänyt heti kuvailla hyvää sen sijaan että heti ajattelimme pahinta.
"Ja missä tämä rouva on nykyään?" kysyi Mattia.
"Hän on mennyt vuokraamaan huvilan Genevejärven rannalta, Veveyn luota. Mutta en tiedä oikein tarkoin mistä paikasta. Siellä hän viettänee kesänsä."
Heti taipaleelle Veveyhin! Genevessä ostamme Sveitsin kartan ja löydämme helposti tämän kaupungin tai kylän. Nyt ei Joutsen enää ui edellämme, ja kun rouva Milligan viettää kesänsä Sveitsissä huvilassaan, niin varmaan hänet löydämme, ei ole muuta kuin etsiä.
Ja neljä päivää sen jälkeen kuin lähdimme Seysselistä, me Veveyn seutuvilla lukemattomien huvilain keskellä, joita siellä leviää sinisestä järvenrannasta vihannoille vuorille ja metsäisille rinteille saakka, etsimme huvilaa, missä asui rouva Milligan, Arthur ja Lise. Vihdoinkin olemme päässeet perille. Oli aikakin, sillä meillä ei ollut kuin kolme pahaista lanttia taskussa, ja jaloissa pohjattomat kengät.
Mutta Vevey ei ole mikään pieni kylä, vaan kaupunki, ja tavallista suurempi kaupunki, sillä siihen yhtyy monta kylää ja etukaupunkia, jotka ovat aivan samaa kaupunkia Villeneuveen saakka. Me huomasimme pian, ettemme päässeet mihinkään sillä, että kysyimme missä asuu rouva Milligan tai ainoastaan: englantilainen rouva, jolla on sairas poika ja mykkä tyttö, sillä Veveyssä ja järven rannoilla asui niin paljon englantilaisia, että seutu oli kuin Lontoon ympäristö.
Parempi keino oli käydä joka talossa, missä muukalaisia asui, tai toisin sanoen: soittaa ohjelmamme kaikilla kaduilla. Ja kun päivän soitimme, niin oli meillä koolla runsaasti rahaa. Ennen, kun meillä oli lehmä tai nukke ostettavana, olimme olleet tällaisesta saaliista ylen onnellisia, mutta nyt emme soittaneet rahaa kootaksemme, vaan tavataksemme rouva Milliganin. Mutta ei merkkiäkään näkynyt.
Seuraavana päivänä me jatkamme etsintäämme Veveyn seuduilla, kulkien sattuman mukaan, soittaen akkunain ja talojen edessä, olkootpa auki tai kiinni. Mutta illalla palaamme asuntoomme niinkuin olimme palanneet edellisenäkin iltana. Ja kuitenkin olimme kulkeneet järven rannalta vuorelle ja vuorelta järven rantaan katsellen ympärillemme ja kysellen ihmisiltä, jotka vain näyttivät niin hyväntahtoisilta, että voimme toivoa heiltä vastausta.
Pari kertaa meille jo annettiin iloitsemisen syytä, vaikka se meni turhaan. Ensi kerralla meidät lähetettiin vuorelle muutamaan paimenmajaan, toisella kertaa järven rantaan. Englantilainen nainen asui molemmissa, mutta ei heistä kumpainenkaan ollut rouva Milligan.
Tarkoin tutkisteltuamme Veveyn seudut lähdimme Charensiin ja Montreuxiin, suuttuneina huonoista tuloksista, mutta emme kuitenkaan toivoamme menettäneet. Tottapahan onnistuukin vielä, jos ei yhtenä päivänä, niin toisena. Väliin kuljimme teitä, joiden molemmin puolin oli aitoja, väliin polkuja poikki viinitarhain ja hedelmäpuistojen, väliin teitä, jotka olivat suunnattoman suurten kastanjain siimestämiä. Joka askeleella näillä teillä oli rautaristikkoportti tai puinen veräjä ja niiden takana oli kauniisti hiekoitettuja puutarhakäytäviä, jotka kiemurtelivat kukilla ja puilla istutettujen nurmikkojen ympärillä, ja siellä vihannan keskellä kohosi komea huvila, joka oli ympäröity köynnöskasveilla. Kaikissa taloissa ja huviloissa oli puiden ja pensaikkojen läpi näköala kimaltelevalle järvelle ja sen auertavalle vuorikehykselle.
Nämä tämmöiset puutarhat saattoivat usein meidät epätoivoon, sillä jäätyämme kauas talosta ei meitä sinne saakka kuultu, jollemme soittaneet ja laulaneet voimaimme perästä, joka ajan pitkään aamusta iltaan jatkettuna kävi väsyttäväksi.
Niin taas eräänä päivänä iltapuolella pidimme konsertin autiolla tiellä, edessämme rautaristikkoportti, jolle lauloimme ja soitimme, takanamme muuri, josta emme välittäneet. Olin täyttä kurkkua laulanut ensimäisen värsyn napolilaista lauluani ja olin alkamassa toista, kun yhtäkkiä kuulimme takanamme muurin toisella puolella laulettavan samaa laulua heikolla ja omituisella äänellä.
Kukahan se oli?
"Arthur?" sanoi Mattia.
Mutta ei se Arthur ollut, minä tunsin Arthurin äänen, ja Capi kuitenkin vinkui ja osotti ilon merkkejä hyppien muuria vasten.
Minä en voinut enää pidättää itseäni, vaan huusin:
"Kuka niin laulaa?"
Ääni vastasi:
"Remi!"
Mattia ja minä katselimme toisiamme tyhmistyneinä.
Kun me siinä seisoimme töllistellen toisiamme, niin huomasin Mattian takaa muurin päästä matalan pensasaidan yli olkihatun ja valkoisen nenäliinan, joka huiski tuulessa.
Me juoksimme sinnepäin ja vasta pensasaidan luo tultuamme näimme kenen se käsi oli, joka huiskutti nenäliinaa, se oli — Lisen.
Vihdoinkin olimme hänet löytäneet ja hänen kanssaan Arthurin ja rouva Milliganin. Mutta kuka oli laulanut? Tämän kysymyksen teimme heti, kun kykenimme saamaan sanan suustamme.
"Minä", sanoi Lise.
Lise lauloi ja Lise puhui!
Olin kuullut kymmeniä kertoja sanottavan, että Lise vielä saa puhelahjansa, mutta en ollut voinut sitä uskoa mahdolliseksi. Mutta siinä hän nyt puhui, se oli toteutunut.
Olin niin iloissani, että maailma pyöri silmissäni. Mutta tässä ei ollut aikaa antautua tunteittensa valtaan.
"Missä on rouva Milligan ja Arthur?"
Lisen huulet värisivät, kun hän yritti puhumaan, mutta kun hän ei saanut sanoja niin kiireesti lausutuksi kuin olisi halunnut, niin hän käytti avuksi entistä selitystapaansa, jota Mattia ei ymmärtänyt. Kun minä Lisen selityksen mukaan katsoin muutamalle puistokäytävälle, niin näin siellä pienet vaunut, joita palvelija työnsi: vaunuissa oli Arthur ja hänen takanaan tuli rouva Milligan. Minä kurkotin paremmin nähdäkseni … siellä tuli myöskin herra James Milligan. Siinä silmänräpäyksessä kumarruin pensasaidan taakse käskien kiireesti Mattiankin tehdä samoin, joutamatta ajattelemaan, että herra James Milligan ei tuntenut Mattiaa.
Kun pahin säikähdykseni oli ohi, huomasin, että Liselle oli selitettävä äkillinen katoamisemme. Minä kohotin päätäni ja kuiskasin hänelle: "Herra James Milligan ei saa nähdä minua, sillä hän voi lähettää minut takaisin Englantiin."
Lise kohotti kauhistuneena käsiään.
"Älä hiiskahdakaan meistä. Huomenna yhdeksän aikana palaamme tälle paikalle. Koeta silloin päästä yksin tänne, mutta nyt mene pois."
Hän epäröi.
"Mene, mene, minä pyydän, muuten tuotat minulle turmion."
Ja samassa me lähdimme muurin sivua juoksemaan minkä jaksoimme ja pääsimme viiniköynnösten suojaan. Siellä me nyt rauhassa voimme puhella.
"Minusta ei ole ollenkaan mieluista odottaa huomiseen", sanoi Mattia. "Tällä aikaa herra James Milligan voisi tappaa Arthurin. Minä menen rouva Milliganin luo heti ja sanon kaikki, mitä tiedämme. Herra James Milligan ei ole minua nähnyt koskaan, eikä hänellä siis voi minut nähdessään olla aavistustakaan sinusta. Rouva Milligan voi sitten päättää, mitä meidän on tehtävä."
Mattian puhe oli järkevää. Annoin hänen mennä päätettyämme, että tapaamme toisemme muutamien kastanjain luona, joita oli suuri ryhmä lähellä meitä, ja joiden suojassa voin hyvin olla kätkössä herra James Milliganilta, jos hän sattuisi tulemaan.
Odotin kauan aikaa, maaten sammalikolla, ja olin ehtinyt kymmenetkin kerrat ajatella, että kunhan emme vain liene eksyneet toisistamme, kun vihdoin näin Mattian tulevan, seurassaan rouva Milligan.
Minä juoksin häntä häntä vastaan tarttuen käteen, jonka hän ojensi ja suutelin sitä. Mutta hän puristi minut syliinsä ja suuteli minua otsalle. Tämä oli toinen kerta, kun hän minua suuteli otsalle, mutta minusta tuntui, että hän puristi minua rintaansa vasten kovemmin nyt kuin ennen.
"Lapsi raukka!" sanoi hän. Ja kauniilla valkoisilla sormillaan hän kohotti tukkaani paremmin nähdäkseen kasvoni.
"Niin on", lausui hän itsekseen.
Se oli varmaankin vastaus hänen sisälliselle kysymykselleen, mutta mieleni kuohussa en osannut ymmärtää tätä hänen ajatustaan. Minä tunsin hänen hellyytensä ja näin hänen silmiensä hyväilevän katseen, mutta olin liian onnellinen etsiäkseni siihen syytä.
"Lapseni", sanoi hän katsoen yhä minuun, "toverinne on minulle kertonut tärkeitä asioita, tahdotteko te nyt puolestanne kertoa tulostanne Driscollin perheeseen ja myöskin herra James Milliganin käynnistä siellä."
Minä kerroin, ja rouva Milligan keskeytti silloin tällöin kysellen tarkempaan muutamia kohtia.
Kun olin lopettanut kertomukseni, syntyi hiljaisuus pitkäksi aikaa; hän katseli minua kääntämättä silmiään hetkeksikään muualle ja sanoi vihdoin:
"Tämä kaikki on varsin tärkeää teille ja meille kaikille. Meidän tulee toimia varovasti ja keskustella sellaisten henkilöiden kanssa, jotka voivat meitä neuvoa. Mutta siihen saakka teidän tulee olla toveri, ystävä ja — hän epäröi vähän aikaa — kuin veli Arthurille, ja teidän pitää tästä alkaen, samoin kuin nuoren ystävännekin, luopua entisestä elämästänne. Kahden tunnin kuluttua olette Territetissä, Alppien hotellissa, jonne lähetän palvelijan teille tilaamaan asunnon. Ja siellä me tapaamme toisemme, sillä nyt minun pitää jättää teidät."
Hän suuteli minua ja annettuaan kättä Mattialle poistui.
"Mitä sinä olet kertonut rouva Milliganille?" kysyin.
"Kaikki, mitä hän sinulle sanoi ja vielä muitakin asioita… Voi, kuinka hän on hyvä ja kaunis!"
"Oletko nähnyt Arthuria?"
"Ainoastaan kaukaa, mutta kuitenkin siksi läheltä, että hän näyttää hyvältä pojalta."
Utelin yhä Mattialta, mutta hän vastasi kiertelemällä. Sitten puhelimme kaikenlaisista asioista, kunnes rouva Milliganin määräyksen mukaan esitimme itsemme Alppien hotellissa. Vaikka meillä ei ollut kuin kurjat maantienkulkijain vaatteet, niin meidät otti vastaan hännystakkiin ja valkoiseen huiviin puettu palvelija, joka vei meidät asuntoomme: kylläpä oli kaunis meidän kamarimme. Oli kaksi valkoista vuodetta, ikkuna oli parvekkeelle, jonka alla lainehti järvi ja josta oli tavattoman ihana näköala. Kun me parvekkeelta palasimme kamariimme, niin palvelija vielä seisoi siellä odottaen määräyksiämme ja kysyi mitä halusimme aamiaiseksemme, jonka hän sanoi laittavansa meille parvekkeelle.
"Onko teillä kakkuja?" kysyi Mattia.
"Meillä on rabarberi-, mansikka- ja kirsikkakakkuja."
"Hyvä, te tuotte meille kakkuja."
"Kaikkia kolmea lajiako?"
"Niin."
"Mitä alkuruuaksi? Mitä paistiksi? Mitä kasviksia?"
Joka kysymykselle Mattia avasi silmänsä renkaiksi, mutta ei joutunut neuvottomaksi.
"Tuokaa mitä parasta on."
Palvelija poistui arvokkaasti.
"Minusta tuntuu, että me saamme täällä parempaa ruokaa kuin
Driscollin perheessä", sanoi Mattia.
Seuraavana päivänä rouva Milligan tuli käymään luonamme, seurassaan räätäli ja ompelija, jotka ottivat meistä vaatteiden mitan.
Rouva Milligan kertoi meille, että Lise harjoitteli puhumaan ja että lääkäri oli vakuuttanut, että hän on nyt parantunut. Oltuaan sitten meidän luonamme tuntikauden hän lähti suudellen minua hellästi ja kätellen Mattiaa.
Niin kului neljä päivää, ja hän osotti käydessään aina suurempaa hellyyttä ja rakkautta minua kohtaan, mutta siinä oli kuitenkin jotakin hillittyä. Viidentenä päivänä tuli kamarineitsyt, jonka ennen olin nähnyt Joutsenessa. Hän sanoi meille, että rouva Milligan odotti meitä luokseen ja että vaunut olivat hotellin edessä odottamassa meitä. Ne olivat avonaiset vaunut, ja Mattia asettui istumaan ylevästi, aivan kuin lapsuudestaan saakka ei olisi muuta tehnytkään kuin ajanut vaunuissa. Capikin kainostelematta hyppäsi istumaan patjalle.
Matka oli lyhyt, tuntui liian lyhyeltä, sillä minä kuljin aivan unissani, pää täynnä hulluja ajatuksia, tai ainakin pidin niitä hulluina. Me astuimme muutamaan saliin, jossa oli rouva Milligan, Arthur, maaten muutamalla leposohvalla, ja Lise.
Arthur ojensi minulle molemmat kätensä, minä juoksin hänen luokseen ja suutelin häntä; Liseä myös suutelin, mutta rouva Milligan suuteli minua.
"Vihdoinkin on tullut hetki, jolloin voitte ottaa vastaan paikkanne, joka teille kuuluu", sanoi hän minulle.
Ja kun minä katsoin häneen saadakseni selitystä hänen sanoihinsa, hän avasi muutaman oven, josta astui sisään Barberinin muori, käsissään lapsen vaatteita.
Siihen kuin tämä sai pannuksi vaatteet käsistään, minä olin jo hänen sylissään ja suutelin häntä. Rouva Milligan käski palvelijan avata oven, enkä kuullut muuta kuin herra James Milliganin nimen, joka sai minut kalpenemaan.
"Ei teidän tarvitse pelätä", sanoi rouva Milligan minulle lempeästi, "tulkaa tänne minun viereeni ja antakaa kätenne minulle."
Silloin ovi aukeni ja sisään astui herra James Milligan, hymyillen niin että hänen valkoiset terävät hampaansa näkyivät, mutta samassa kun hän huomasi minut, muuttui hänen hymynsä kauhistuttavaksi irvistykseksi.
Rouva Milligan ei suonut hänelle sananvuoroa.
"Olen teitä käskenyt", sanoi rouva Milligan hitaasti ja vähän vapisevalla äänellä, "esitelläkseni teidät vanhimmalle pojalleni, jonka nyt olen löytänyt — tässä hän on. Mutta te tunnettekin hänet, koska sen miehen luona, joka hänet varasti, olette käynyt tutkimassa hänen terveyttään."
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi herra James Milligan hämillään.
"Mies, joka tätä nykyä on linnassa vankeudessa muutaman kirkossa harjoittamansa varkauden takia, on siellä tunnustanut kaikki. Tuossa on kirje, jossa asia on kerrottu. Hän on kertonut miten hän varasti lapsen, miten hän sen oli jättänyt Parisiin Breteuil-kadulle, miten hän varovaisuuden vuoksi oli leikannut nimimerkit lapsen vaatteista, jotta niiden avulla ei päästäisi hänen perilleen, ja tuossa ovat vaatteet, jotka on tallessa pitänyt tämä kelpo vaimo, joka jalomielisesti on kasvattanut minun poikani. Tahdotteko nähdä tämän kirjeen, tahdotteko katsella vaatteita?"
Herra James Milligan seisoi jonkun aikaa liikkumatta, aivan kuin tuumaillen kuristaisiko meidät kaikki, mutta sitten hän pyörähti ovelle ja mennessään kääntyi sanomaan:
"Me saamme nähdä, mitä oikeus ajattelee tästä otaksutusta pojasta."
Hämmästymättä sanoi rouva Milligan: "Voitte haastaa meidät oikeuteen.
Minä en haasta teitä, mieheni veljeä."
Ovi sulkeutui setäni jälkeen. Ja minä heittäysin äitini avonaiseen syliin ja nyt minä suutelin häntä ensi kerran, ja hän suuteli minua.
Kun olimme vähän tyyntyneet, Mattia lähestyi ja sanoi: "Sano nyt äidillesi, enkö ole hyvin säilyttänyt hänen salaisuutensa?"
"Oletko sinä siis tiennyt tästä?" Äitini vastasi:
"Kun Mattia oli minulle kertonut asian, niin kielsin hänen siitä puhumasta kenellekään, sillä vaikka olinkin vakuutettu, että pieni Remi raukka oli lapseni, niin minun piti kuitenkin saada todistukset siitä, ettei mikään erehdys voisi olla mahdollista. Mitä tuskaa olisikaan, rakas poikani, tuottanut se, että ensin syleiltyäni sinua lapsenani olisin tullut sitten sanomaan, että olemme erehtyneet! Minulla on nyt nämä todistukset, ja me olemme yhdistetyt iäksemme. Nyt elät aina äitisi, veljesi ja — hän viittasi Liseä ja Mattiaa — niiden kanssa, jotka sinua ovat rakastaneet onnettomuudessasi."