XXI.
Monet vuodet ovat vierineet, mutta ne ovat olleet lyhyviä, sillä ne ovat olleet pelkän onnen vuosia.
Tätä nykyä asun Englannissa, Milligan-Parkissa, isäni kartanossa.
Kodittomalla, elämän myrskyihin jätetyllä lapsella, joka oli sattuman leikkikaluna, ilman majakkaa elämän avaralla merellä, jossa hän taisteli, ilman turvallista satamaa, hänellä on nyt äiti ja veli, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat, mutta hänellä on esi-isätkin, jotka hänelle ovat jättäneet isänmaassaan kunnioitetun nimen ja suuren omaisuuden.
Pieni kurja raukka, joka lapsena on viettänyt niin monta yötä ladoissa, navetoissa tai paljaan taivaan alla metsässä, omistaa nyt vanhan historiallisen linnan, jossa käy paljon uteliaita ja josta opaskirjat mainitsevat.
Se on vähän matkan päässä länteen siitä paikasta, jossa astuin laivaan oikeudenpalvelijain minua ajaessa takaa, metsäisen laakson kupeella meren läheisyydessä. Se on kuution muotoinen, suuri pyöreä torni joka kulmassa. Kaksi etusivua, toinen etelää, toinen länttä kohden, on kauniitten köynnöskasvien ympäröimiä; pohjoisen- ja idänpuoleiset sivut ovat murattien peitossa, ja puutarhuri saa pitää tarkkaa ja alituista huolta, etteivät ne peitä koristuksia ja kauniita marmoriveistoksia akkunain päällä ja paneleissa. Laaja puisto on ympärillä, jossa on vanhoja puita, joita ei kirves eikä vesuri koskaan ole koskenut; sitä kastelevat kirkkaat purot, jotka valelevat sen aina vihantaa maata.
Kuuden kuukauden ajalla, jonka olemme olleet täällä, olen monet tunnit viettänyt arkistossa, jossa säilytetään tilan perukirjat ja perheen paperit. Siellä olen istunut kumarassa laajan tammipöydän ääressä, jonka vuodet ovat mustentaneet. Minä en kuitenkaan tutki näitä perukirjoja enkä perheen asiapapereita, vaan selailen muistikirjaani järjestellen muistiinpanojani.
Meillä on pian ensimäisen lapsemme Mattian ristiäiset, ja tässä tilaisuudessa, johon kokoontuvat linnaamme kaikki, jotka pahoina päivinäni ovat olleet ystäviäni, haluan heille kaikille tarjota kertomuksen seikkailuistani, joissa he ovat osallisia, antaa sen kiitollisuuteni osotteeksi avusta, jota he ovat minulle antaneet, ja rakkaudesta, jota he ovat osottaneet — minua poika raukkaa kohtaan.
Tästä heidän tapaamisestaan linnassamme eivät he tiedä, ei vaimonikaan, jolle en ole sanonut, että hän saa nähdä isänsä, veljensä, sisarensa ja tätinsä, joita hän ei siis arvaa odottaakaan. Ainoastaan äitini ja veljeni tietävät salaisuuden. Jollei mitään estettä satu, niin kaikki ovat kattomme alla tänä iltana, ja minulla on ilo nähdä heidät ympärilläni pöydässä.
Yksi kuitenkin on poissa tästä juhlasta, sillä niin suuri voima ja valta kuin rikkaudella onkin, sillä ei kuitenkaan saa elämään sitä, joka elämän on jättänyt. Vanha rakas isäntäni, miten olisinkaan ollut onnellinen, jos olisin saanut turvata vanhuutenne! Te olisitte saanut riisua yltänne lammasnahkaturkkinne ja vanhan samettiliivinne, teidän ei olisi enää tarvinnut sanoa aina uudelleen: "Eteenpäin, lapseni!" Kunnioitettu vanhuus olisi antanut teidän kohottaa valkoisen päänne ja ottaa uudelleen oman nimenne. Vitaliksesta, vanhasta kulkurista, olisi tullut Carlo Balzani, entinen kuuluisa laulaja. Mutta mitä taipumaton kuolema ei ole sallinut minun tehdä teille, sen olen tehnyt muistollenne, ja Parisissa, Montparnassen hautausmaalla, on nimenne Carlo Balzani kirjoitettu hautapatsaaseen, jonka äiti pyynnöstäni on teettänyt, ja siinä oleva rintakuvanne, joka on tehty suurimman maineenne aikana otetun valokuvan mukaan, muistuttaa kuuluisuudestanne niille, jotka teille ovat suosiotaan osottaneet. Tästä rintakuvasta on minulla valettu jäljennös. Se on tuossa, ja kirjoitellessani kertomusta ensimäisen vuoden kokemuksistani on katseeni usein etsinyt silmiänne. Minä en ole teitä koskaan unhottanut enkä koskaan unhota. Kun minä tuossa hylätyn lapsen vaarallisessa elämässä en ole kompastunut, se on teidän ansionne, teidän opetustenne, teidän esimerkkinne ansiota, rakas isäntäni! Ja juhlassamme on teille paikka varattu: jos te ette näekään minua, niin minä kuitenkin näen teidät vierelläni.
Mutta tuolla tulee äitini. Minä näen hänet sellaisena, kuin hän oli ensi kerran nähdessäni hänet Joutsenessa, jaloilla kasvoillaan lempeys ja hyvyys, ainoastaan suru, joka silloin alituisesti asui hänen kasvoillaan, on nyt poistunut.
Hän kulkee Arthurin käteen nojaten, sillä nyt ei äiti tue heikkoa ja horjuvaa poikaa, vaan on pojasta tullut kaunis, voimakas nuorukainen, pystyvä kaikkeen urheiluun, taitava ratsastaja, sitkeä soutaja, rohkea pyssymies, joka hellällä huolella tarjoo käsivartensa äidilleen. Vastoin hänen setänsä, herra James Milliganin vakuutuksia on tapahtunut ihme: Arthur on elänyt ja elää.
Heidän takanaan näen tulevan vanhan vaimon, joka on puettu ranskalaiseen tapaan ja kantaa sylissään pienen pientä lasta, joka on puettu valkoisiin: vanha vaimo on Barberinin emäntä, ja lapsi on minun poikani, pieni Mattia.
Löydettyäni äitini tahdoin Barberinin emäntää jäämään luoksemme, mutta hän ei taipunut. "Ei, pikku Remini", sanoi hän silloin, "minä en asetu äitisi luokse nyt tällä kertaa. Sinä rupeat tekemään työtä tullaksesi tiedoiltasi ja opiltasi oikeaksi herraksi niinkuin nyt olet synnyltäsi. Mitä minä tekisin sinun luonasi? Minun paikkani ei ole sinun oikean äitisi rinnalla. Anna minun mennä Chavanoniin. Mutta emme silti eroa iäksemme. Sinä kasvat, sinä menet naimisiin. Silloin, jos niin tahdot, minä tulen luoksesi hoitamaan lapsiasi, jossa minulla vanhalla on kokemusta; vanha ei nuku liiaksi. Ja siitä saat olla varma, että minulta ei varasteta sinun lastasi, niinkuin sinut on varastettu."
Tehtiin niinkuin hän halusi: vähän ennen lapsemme syntymistä pantiin hakemaan hänet Chavanonista, ja hän jätti kaikki, kylänsä, tupansa, ystävänsä, meiltä saamansa lehmän, ja tuli luoksemme Englantiin, ja hän hoitaa, kantelee, huvittaa, mairittelee pikku Mattiaa, jota hän ylistelee kauneimmaksi lapseksi mitä koskaan on nähnyt.
Arthurilla on kädessään muuan Times-lehden numero; hän panee sen pöydälleni ja osottaa minulle siitä muutaman kohdan kirjoituksesta: Kirje Wienistä. Siinä sanotaan:
"Lontooseen tulee pian käymään Mattia. Tavattomasta menestyksestään huolimatta, jota hän on saavuttanut täällä antamillaan konserteilla, hän jättää meidät lähtien Englantiin. Minä olen puhunut jo ennen teille hänestä, hänen konserteistaan, joissa hän on herättänyt mitä suurinta huomiota niin hyvin etevänä ja omintakeisena taiteilijana kuin kyvykkäänä säveltäjänä. Sanalla sanoen, Mattia on viulunsoiton Chopin."
Minä en tarvinnut tätä sanomalehtiuutista tietääkseni, että katusoittajasta, toveristani ja oppilaastani oli tullut suuri taiteilija. Minä olin nähnyt Mattian kasvavan ja kehittyvän, ja kun me kolmen, hän, Arthur ja minä, olimme opettajamme ohjattavana, niin hän edistyi huonosti latinassa ja kreikassa, mutta sitävastoin ihmeteltävästi soitossa, opettajien johdolla, jotka äitini oli hänelle hankkinut, niin että ei ollut vaikea arvata, että Espinassousin, Menden parturin ja soittajan ennustus kävisi toteen. Mutta kuitenkin täytti mieleni ilolla ja ylpeydellä tämä kirjoitus, joka oli kuin kaikua Mattian saavuttamista suosionosotuksista.
Samassa tuli sisään palvelija, joka toi minulle sähkösanoman:
"Tämä tie meren poikki oli lyhin, mutta ei hauskin, lieneekö hauskaa merimatkaa lainkaan. Oli miten oli, minä olen ollut niin kipeä, että vasta Red-Hillissä kykenin sinulle ilmoittamaan tulostani. Kävin sivumennessäni Parisissa ja otin Christinan mukaani. Me saavumme Chegfordiin kello neljä ja kymmenen minuuttia, lähetä hevonen vastaan.
Mattia."
Christinaa mainittaessa katsahdin Arthuriin, mutta hän käänsi katseensa muualle, ja vasta kun olin saanut sähkösanoman, luetuksi, hän kohotti silmänsä.
"Minä menen Chegfordiin vastaan ja lähden valjastamaan hevosen."
"Sehän on oiva ajatus. Sinä sitten palatessasi saat istua Christinan vastassa."
Vastaamatta mitään hän lähti kiireesti ulos. Minä käännyin äitiin ja sanoin:
"Te näette, että Arthur ei salaa, että on kiintynyt; se on merkitsevää."
"Varsin merkitsevää."
Minusta tuntui, kuin äidin kahdessa sanassa olisi ollut jotakin tyytymättömyyttä; menin hänen viereensä istumaan ja tartuin hänen käsiinsä, joita suutelin.
"Rakas äiti", sanoin ranskankielellä, jota käytin aina kun puhuin hänelle hellästi lapsena. "Et saa olla pahoillasi siitä, että Arthur rakastaa Christinaa. Tosi on, että tämä ei ole ylhäinen avioliitto yleisen mielipiteen mukaan, joka ylhäiseen avioliittoon vaatii ylhäistä sukua ja suurta omaisuutta. Mutta eikö minun avioliittoni osota, että voi olla onnellinen, niin onnellinen kuin voi ajatella, vaikka vaimo ei olekaan ylhäistä sukua eikä rikas? Totta kai tahdot, että Arthur olisi yhtä onnellinen kuin veljensäkin. Eikö sinulla ole sama rakkaus nuorempaakin poikaasi kohtaan kuin vanhempaa, jota olet itkenyt kolmetoista vuotta? Oletko suosiollisempi toiselle kuin toiselle?"
Hän laski kätensä otsalleni ja suudellen minua sanoi: "Jalo lapseni, hyvä veli! Sinä olet rakkauden aarre!"
"Minä kun olen siinä suhteessa ennen tehnyt säästöjä. Mutta nyt ei ole minusta kysymys, vaan Arthurista. Sano minulle mistä löydät ihastuttavamman naisen kuin Christina! Eikö hän ole ihmeen kaunis? Ja kasvatuksensa nojalla, jonka hän on saanut sen jälkeen kuin kävimme hänet Luccasta hakemassa, hän voi esiintyä ja kunnialla esiintyä vaativimmassakin maailmassa."
"Sinä näet Christinassa ystäväsi Mattian sisaren."
"Se on tosi, ja sen tunnustan kiertelemättä, että minä toivon koko sydämestäni tätä avioliittoa, joka Mattian yhdistää perheeseemme."
"Onko Arthur puhunut tunteistaan ja toiveistaan?"
"On, rakas äiti", sanoin naurahtaen, "hän on kysynyt minulta, joka olen perheen päämies."
"Ja perheen päämies?"
"On luvannut häntä auttaa."
Äitini keskeytti: "Tuossa tulee vaimosi, me puhumme Arthurista myöhemmin."
Olette jo arvanneet, kuka minun vaimoni on, sitä minun ei tarvitse sanoa, vai mitä? Vaimoni on tuo pieni tyttö, jonka silmät olivat hämmästyttävät, kasvot puhuvat, jonka te tunnette. Pikku Lise, tuo autereinen olento. Hän ei ole enää mykkä, mutta yhtä kauniina hän on pysynyt ja on saanut kasvatuksensa äitini silmäin alla. Minä pyysin äidiltä häntä vaimokseni, ja äiti suostuikin siihen, mutta tämä avioliitto suututti kuitenkin muutamia sukulaisiamme. Näistä neljästä on jo kolme leppynyt. Lise on voittanut heidät suloudellaan, ja neljännen vuoro tulee, kunhan käymme hänen luonaan vieraissa, joka tapahtuu huomenna.
"No mitä nyt tapahtuu", kysyi Lise, "kun puhutaan niin salaisesti? Arthur matkusti Chegfordin asemalle, ja vaunut on lähetetty Ferryn asemallekin, mitä tämä kaikki merkitsee, minä pyydän tietoa teiltä?"
Me hymyilimme, vaan emme vastanneet hänelle.
Hän kiersi kätensä äitini kaulaan ja suudellen häntä hellästi sanoi:
"Koska tekin olette samassa liitossa, niin minä en ole levoton, sillä olen varma siitä, että te, niinkuin aina, olette tehnyt jotakin iloksemme, mutta minä olen sitä uteliaampi."
Minä halusin leikkiä hänen uteliaisuudellaan, otin kiikarin, jolla katselemme ohikulkevia laivoja, mutta käänsin sen maantielle päin, josta odotin vaunuja.
"Katso tällä kiikarilla, niin uteliaisuutesi tulee tyydytetyksi."
Hän katseli, mutta ei nähnyt kuin valkoisen tien, kun ei vielä mitään vaunuja ollut näkyvissä. Minä vuorostani aloin katsella:
"Miten kumman tavalla sinä et mitään nähnyt?" sanoin hänelle. "Tämähän on kerrassaan mainio kiikari. Minä tällä näen yli meren aina Ranskaan asti. Minä näen sievän talon Sceauxin lähellä, muuan valkotukkainen mies kiirehtää kahta naista, jotka ovat hänen luonaan: Joutukaa toki, sanoo hän, muuten me jäämme junasta emmekä saavu pienen tyttärenipojan ristiäisiin Englantiin. Hyvä Catherine, joudu, joudu. Sen kymmenen vuotta, minkä nyt olemme yhdessä asuneet, sinä olet aina myöhästynyt kaikesta. Mitä sinä Etiennette sanot? Siinä se nyt taas on neiti vartija! Enhän minä Catherinea moiti kuin ystävyydellä. Tiedänhän minä, että Catherine on paras sisarista, niinkuin sinä Etiennette olet paras tytöistä. Mistä löytää sellaista tyttöä kuin sinä, joka ei mene naimisiin, senvuoksi että tahtoi hoitaa vanhaa isäänsä jatkaen suojelusenkelin tehtävää, jona oli ollut veljilleen ja sisarilleen. Nyt lähtiessään matkalle mies varottaa, että on hoidettava hyvin kukkasia. Muistakaa, että minä olen ollut puutarhuri, sanoo hän palvelijalle, minä tunnen työn."
Minä muutan kiikaria toiselle suunnalle aivan kuin katsoakseni sinne.
"Nyt näen höyrylaivan", sanon Liselle, "suuren höyrylaivan, joka tulee Antilleista ja joka lähestyy Havrea. Laivassa on nuori mies, joka palaa kasvitieteelliseltä tutkimusmatkalta Amazonin seuduilta. Sanotaan, että hän tuo koko tuntemattoman kasvikunnan Eurooppaan, ja hänen matkakertomuksensa ensimäinen osa, joka julkaistaan sanomalehdissä, on hyvin huomiota herättävä. Hänen nimensä, Benjamin Acquin, on jo hyvin kuuluisa. Hänellä ei ole kuin yksi huoli: saapuuko hän ajoissa Havreen päästäkseen Southamptoniin menevään laivaan, yhtyäkseen perheensä kanssa Milligan Parkissa. Tämä kiikari on erinomainen! Näen, että hän on nyt noussut laivaan ja on tulossa Southamptoniin."
Taas käännän kiikarini toiseen suuntaan ja jatkan:
"Minä en ainoastaan näe, vaan kuulenkin: kaksi miestä on junassa, toinen vanha ja toinen nuori. Onpa tämä matka ollut meille hauska, sanoo vanha. — Sangen huvittava, sanoo maisteri. — Sinä Alexis et pääse ainoastaan syleilemään omaisiasi ja puristamaan Remin kättä, mutta sen lisäksi saamme laskeutua Walesin kaivoksiin, missä sinä teet tärkeitä havainnoita, ja sitten voit panna toimeen parannuksia Truyèrin kaivoksessa, jonka kautta työlläsi saavuttamasi asema saa arvoa, ja minä saan uusia näytteitä kokoelmaani, jonka Varsesin kaupunki on tahtonut mielellään vastaanottaa. Vahinko, ettei Gaspard ole voinut tulla."
Minä yritin jatkaa, mutta Lise oli tullut luokseni, otti pääni käsiensä väliin ja hyväilyllään esti minut puhumasta.
"Älä minua kiitä, vaan kiitä äitiä, joka on tahtonut saada koolle kaikki, jotka ovat olleet hyviä hänen kadotetulle pojalleen. Jos et olisi sulkenut suutani, niin olisit saanut kuulla, että odotamme myöskin Bobia, josta on tullut kuuluisa yli Englannin. Hän tulee veljensä kanssa, joka yhä kuljettaa Eclipseä."
Samassa kuului vaunujen jyrinää ja kohta toistenkin. Me juoksimme akkunaan ja näimme vaunut, joista Lise tunsi isänsä, tätinsä Catherinen, sisarensa Etiennetten, veljensä Alexin ja Benjaminin. Alexin vieressä istuu vanha, kumaraharteinen ja valkotukkainen vanhus; se on maisteri. Toiselta suunnalta saapuvat vaunut, joissa on Mattia ja hänen sisarensa Christina, jotka huiskuttavat käsiään. Sitten vaunujen jäljessä tulee kiesit, joissa ajajana on itse Bob. Bob on käytökseltään kuin gentlemanni, ja hänen veljensä on sama tuima merimies, joka meidät kuljetti Isignyyn.
Me menemme kiireesti portaille ottamaan vastaan vieraitamme.
Aterialla olemme sitten kaikki yhdessä.
"Äskettäin tapasin Badenissa pelihuoneella muutaman gentlemannin, jolla oli valkoiset terävät hampaat", sanoi Mattia. "Hän aina vain hymyili, vaikka oli köyhä. Hän ei minua tuntenut ja teki minulle sen kunnian, että pyysi minulta floriinin saadakseen pelata, mutta hänellä ei ollut onnea, hän hävisi."
"Minkävuoksi kerrotte sen Remin kuullen, rakas Mattia?" sanoi äiti.
"Hän tietysti lähettää rahaa sedälleen."
"Tietysti, rakas äiti."
"Sekö on rangaistusta?" kysyi äiti.
"Se, että setäni, joka on kaikki pyhittänyt rikkaudelle, saa leipänsä niiltä, joita hän on ahdistanut ja joiden kuolemaa hän on toivonut."
"Olen saanut tietoja hänen liittolaisistaan", sanoi Bob.
"Kauhistuttavasta Driscollistako?" kysyi Mattia.
"En itse Driscollista, joka vielä lienee meren takana, mutta hänen perheestään. Rouva Driscoll on palanut, pannessaan eräänä päivänä maata tuleen, kun oli nukkuvinaan pöydälle, ja Allen ja Ned ovat tuomitut vietäviksi kaukaiseen vankilaan; he pääsevät isänsä luo."
"Entä Kate?"
"Pikku Kate hoitaa isoisäänsä, joka yhä elää. Kate asuu hänen kanssaan Punaisen Jalopeuran talossa. Vanhuksella on rahaa, heillä ei ole hätää."
"Mutta jos Kate on viluinen, niin silloin surkuttelen häntä", sanoi
Mattia. "Vanhus ei suvaitse, että tullaan hänen nuotionsa ääreen."
Ja näihin entisten muisteloihin jokainen sanoi sanansa, sillä kaikilla meillä oli muistoja, jotka olivat yhteisiä ja joita oli hauska vaihtaa; ne olivat siteitä, jotka meitä yhdistivät.
Kun oli päästy aterialta, niin Mattia lähestyi minua ja vei minut muutaman akkuna-aukon suojaan.
"Minulla on muuan ajatus", sanoi hän. "Me olemme niin usein soittaneet vieraille ihmisille, että meidän jo kerran pitäisi soittaa ystävillemmekin."
"Sinulla siis ei ole muuta huvia kuin soittaa, aina vain soittaa.
Muistatko miten lehmämme säikähti?"
"Soita sinä se napolilainen laulusi."
"Ilolla, sillä se on tuottanut Liselle puhelahjan."
Ja me otimme soittimemme. Kauniista sametilla sisustetusta kotelosta Mattia otti vanhan viulunsa, josta olisi saanut kaksi markkaa, jos olisimme myyneet sen, ja minä vedin vaatepeitteestään harppuni, jonka puu sateissa oli saanut luonnollisen puuvärinsä.
Kaikki kerääntyvät ympärillemme, ja samassa vanha koira Capi tulee esiin. Se on hyvin vanha, kelpo Capi, se on kuuro, mutta sillä on hyvä näkö. Patjalta, jolla se asuu, on se tuntenut harpun ja se tulee ontuen "näytäntöön", sillä on teevati hampaissa, se tahtoo tehdä kierroksen kunnioitettavan yleisön edessä kävellen kahdella jalalla, mutta voimat pettävät; se silloin istuu ja tervehtien yleisöä panee käpälät rinnalleen.
Laulettuamme laulumme Capi parhaansa mukaan nousee ja kokoo rahaa. Jokainen panee roponsa, ja Capi ihastuneena saaliistaan tuo sen minulle. Se on suurin saalis, mitä koskaan Capi on tuonut, ei ole kuin kultarahoja: 170 markkaa.
Minä suutelen Capia kuonolle niinkuin ennenkin, kun se minua lohdutti, ja tämä muisto kurjuuteni päiviltä herättää minussa aatteen, jonka heti ilmaisen toisille:
"Tämä summa tulee pohjaksi rahastolle, jolla rakennetaan talo pienten katusoittajain turvaksi. Äiti ja minä panemme loppusumman."
"Rakas rouva", sanoo Mattia suudellen äitini kättä, "minäkin pyydän saada antaa pienen osan tähän: jos suvaitsette, niin lisään tähän Capin kokoomaan summaan tulot ensimäisestä konsertistani Lontoossa."