XVI.
Me emme enää puhuneet muusta kuin Arthurista, rouva Milliganista ja herra Milliganista.
Missähän Arthur oli? Mistähän voisimme heitä hakea ja löytää?
Herra J. Milliganin käynti meillä oli herättänyt meissä ajatuksen ja saanut meidät tekemään suunnitelman, jonka onnistuminen näytti meistä varmalta: kun herra J. Milligan oli kerran käynyt Punaisen Jalopeuran talossa, niin olihan melkein varmaa, että hän käy siellä toisenkin ja kolmannenkin kerran. Hänellä kai oli asioita isäni-kanssa. Kun hän sitten lähtee meiltä, niin Mattia, jota herra Milligan ei tunne, kulkee hänen jäljessään, ja niin saadaan tietää hänen asuntonsa. Sitten käydään palvelijan puheille, ja ehkä tämä opastaa meidät Arthurin luo. Minkä vuoksi ei? Tämä ei tuntunut mahdottomalta meistä.
Tästä tuumasta oli se etu, että se velvoitti minut tapaamaan Arthuria, ja niin pääsin pulastani, jossa Mattia minua piti. Siitä saakka kuin Capi oli tehnyt tuon varkautensa ja vielä enemmän siitä lähtien, kuin olimme saaneet kirjeen Barberinin emännältä, Mattia ei herennyt kertaamasta kaikissa mahdollisissa äänilajeissa: "Palataan Ranskaan." Se oli joka päivä hänen loppuvirtensä. Ja siihen minä vastasin aina samalla säkeellä: "Minä en voi jättää omaisiani." Mutta me olimme tässä kohden eri mieltä velvollisuudestani vanhempiani kohtaan, ja siitä oli lakkaamatta väittelyä, josta ei ollut mitään ratkaisevaa tulosta, sillä kumpikin pysyi mielipiteessään: "Täytyy matkustaa." — "Täytyy jäädä."
Mutta kun nyt lisäsin, että minun pitää tavata Arthuria, niin Mattialla ei ollutkaan enää puhumista mitään. Hän ei voinut olla Arthuria vastaan. Pitihän rouva Milliganin saada tietää lankonsa hankkeet. Meidän olisi ollut vaikea tavata herra J. Milligania, jos meidän olisi pitänyt olla kaiket päivät aamusta iltaan kaupungilla niinkuin olimme olleet siitä saakka kuin Lontooseen tulimme. Mutta nyt lähestyi aika, jolloin ei menty kadulle soittamaan päivin, vaan öisin, sillä joulukonsertit ovat keskiyön aikana. Me olimme siis päivät kotona ja voimme vuorotellen pitää vahtia.
"Jospa tietäisit, miten hartaasti haluan tavata rouva Milligania!" sanoi Mattia minulle eräänä päivänä. "Minkä vuoksi?"
Hän oli vaiti kauan aikaa ja sanoi sitten: "Kun hän on ollut niin hyvä sinulle." Mutta sitten hän jatkoi: "Ja myöskin senvuoksi, että hän ehkä voisi auttaa sinua löytämään vanhempasi."
"Mattia!"
"Sinä et anna minun sanoa, mutta minä vakuutan sinulle, että minun on mahdoton minuutin aikaakaan uskoa, että sinä olet Driscollin perheestä: katsele tämän perheen kaikkia jäseniä ja katsele itseäsi. Sinä olet aivan eri perheestä, ja minusta tuntuu aivan luonnolliselta, että sinä olet gentlemanni, ja gentlemanni sinusta tulee, kunhan tapaamme rouva Milliganin."
"Miten niin?" — "Minulla on oma ajatukseni." — "Sanohan se." — "En toki!" — "Minkävuoksi?" — "Senvuoksi että se voi olla tyhmää…" — "No annahan kuulua." — "Se olisi liian tyhmää, jos se ei olisi totta. Ei saa kuvailla iloa, joka ei toteudu. Tämä kaunis viheriä Bethnal on meille opettanut jotakin: olemmeko nähneet täällä kauniita viheriöitä ketoja, jotka eivät todellisuudessa olisi olleet kurjia rämeitä?"
Minä en enää tinkinyt häneltä, sillä minullakin oli oma ajatukseni. Se oli tosin hyvin epämääräinen, hyvin väikkyvä, hyvin ujo, varmaan paljon tyhmempi kuin Mattian ajatus. Mutta juuri senvuoksi en uskaltanut vaatia, että toverini sanoisi minulle ajatuksensa: mitä olisin vastannut, jos se olisi ollut sama kuin mikä häilyi kuin utuinen uni minun mielessäni? Silloin en olisi uskaltanut sitä muodostella, minulla ei olisi ollut rohkeutta siitä keskustella hänen kanssaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa, ja me odotimme. Odotellessamme me kuljimme retkillämme Lontoossa, sillä me emme olleet sellaisia etuoikeutettuja soittajia, joilla on hallussaan korttelinsa, missä heillä on oma yleisönsä: me olimme vielä liian lapsia, liian äkkinäisiä valtaamaan isännyyttä. Monta monituista kertaa, kun olimme soittaneet parhaimmat kappaleemme ja toivoimme hyvää saalista, meidän oli juuri sillä hetkellä lähdettävä pakoon kiireimmän kautta joitakin kauheita avojalkaisia, poimuhameisia ja töyhtöhattuisia skotlantilaisia, jotka jo yksistään säkkipillinsä äänellä saivat meidät käpälämäkeen. Mattia kyllä olisi torvellaan saanut heidän pillinsä äänen peitetyksi, mutta meillä ei ollut voimaa itse pillittäjiä vastaan. Niinikään meillä ei ollut voimaa soittavien neekerien joukkoja vastaan, jotka juoksentelevat katuja ja joita englantilaiset sanovat neekerisoittajiksi. Nämä tekoneekerit, jotka komeilevat törkeän uljaina hännystakissa ja korkeassa kauluksessa, johon heidän päänsä on kääritty kuin kukkakimppu paperiin, olivat meille vielä suurempi kauhu kuin skotlantilaiset. Heti kun näimme heidän tulevan tai kun kuulimme heidän banjonsa, me kunnioittavasti vaikenimme ja katosimme kauas toiseen kortteliin, jossa emme toivoneet tapaavamme toista joukkoa, taikka katsellen heitä odotimme, kunnes he lopettivat kissannaukujaisensa.
Eräänä päivänä, kun näin olimme heidän katselijoinaan, näin heistä kaikkein nurjimman vinkeilevän Mattialle. Aluksi luulin, että hän pilkkasi meitä ja huvitti sillä yleisöä, mutta sitten Mattia suureksi hämmästyksekseni vastasi hänelle ystävällisesti.
"Tunnetko sinä hänet?" kysyin.
"Se on Bob."
"Mikä kumman Bob?"
"Ystäväni Bob Gassotin sirkuksesta, toinen niistä klowneista, joista olen sinulle puhunut, ja juuri se, jolle olen suurimmassa kiitollisuudenvelassa englanninkielen taidostani."
"Sinä et häntä tuntenut ensin?"
"No hitto, kun hän sirkuksessa pani tukkaansa valkojauhoa ja täällä kiiltovoidetta!"
Kun heidän esityksensä oli loppunut, niin Bob tuli meidän luo, ja siitä tavasta, jolla hän lähestyi Mattiaa, minä näin miten toverini oli kaikkien rakastama: suurempi ilo ei olisi ilmennyt veljen silmissä eikä puheessa kuin tämän entisen klownin, "joka huonojen aikain takia", sanoi hän meille, "oli pakotettu rupeamaan kiertäväksi soittajaksi". Mutta meidän piti pian erota, hänen seurata joukkoaan ja meidän lähteä kortteliin. Ja nämä kaksi ystävää lausuivat toisilleen olevan ensi sunnuntaina hauska kertoa, mitä kumpikin oli tehnyt sen jälkeen kuin he olivat eronneet toisistaan.
Ystävyytensä vuoksi Mattiaa kohtaan Bob tahtoi minullekin osottaa myötätuntoisuuttaan, ja pian me saimme hänestä ystävän, joka kokemuksillaan ja neuvoillaan teki elämämme Lontoossa paljon helpommaksi kuin se tähän asti oli ollut. Hän rupesi hyvin suosimaan Capiakin, ja usein hän meille sanoi, että jos hänellä olisi sellainen koira, niin hän pian ansaitsisi omaisuuden. Ja monet kerrat hän ehdotti, että rupeaisimme yhtiöön kaikki kolme tai oikeammin kaikki neljä, hän, Mattia, Capi ja minä. Mutta minä, joka en halunnut jättää omaisiani lähteäkseni Ranskaan nähdäkseni Liseä ja entisiä ystäviäni, vielä vähemmin halusin seurata Bobia läpi Englannin.
Niin olimme nyt lähellä joulua. Ja nyt me, sen sijaan että olimme tähän saakka lähteneet kaupungille aamuisin, lähdimme illoin yhdeksän seuduissa ja menimme valitsemiimme kaupunginosiin.
Täytyi olla jotensakin hiljaista, ennenkuin soittomme tunkeutui suljettujen ovien läpi herättämään lapsia vuoteistaan ja ilmoittamaan joulun, tämän kaikille englantilaisille rakkaan juhlan tuloa. Me soitamme vienoimmat kappaleemme, joilla on surullinen tai uskonnollinen luonne, Mattian viulu itkee, minun harppuni huokaa, ja kun me herkeämme hetkeksi levätäksemme, niin tuulenhengen mukana kantautuu kuuluviimme muutamia katkonaisia säveliä toisten soittajien luota. Konserttimme loppuu: "Hyvät herrat ja naiset, hyvää yötä ja iloista joulua!"
Ja me menemme edemmäksi ja alotamme konsertin uudelleen.
Mahtanee olla suloista kuulla soittoa yöllä vuoteelleen, kun on käärittynä hyviin peitteisiin. Mutta meillä, jotka olemme kadulla, ei ole peitteitä eikä untuvapatjoja: täytyy kuitenkin soittaa, vaikka sormet ovat puoleksi paleltuneet. Milloin usva käärii meidän kosteudellaan, milloin selkeän taivaan alla pohjoistuuli jäätää luita myöten. Tämä joulu oli kylmä, mutta kuitenkin me joka yö kolmen viikon aikana olimme ulkona.