XVII.
Herra James Milligania ei näkynyt talossamme, tai ainakaan me emme häntä nähneet, niin tarkoin kuin vartioimmekin. Joulujuhlain jälkeen täytyi lähteä kaupungille päiväsaikaan, ja meidän toiveemme pieneni. Eipä meillä ollut sitä kuin sunnuntaisin, ja sen vuoksi olimme kotona tämän joutopäivän, joka olisi voinut olla virkistyspäivämme.
Sanomatta mikä oli mielessämme oli Mattia kysynyt ystävältään Bobilta, eikö hän tietäisi jotakin neuvoa, miten saisimme tietää, missä asui eräs rouva Milligan, jolla oli sairas poika, taikka vain missä asui herra James Milligan. Mutta Bob oli vastannut, että pitäisi tietää mikä rouva Milligan oli tai mikä yhteiskunnallinen asema oli herra James Milliganilla, kun Milliganeja oli suuri joukko Lontoossa ja vielä suurempi koko Englannissa.
Me emme olleet sitä ajatelleet. Meille ei ollut kuin yksi rouva Milligan, joka oli Arthurin äiti, ja yksi herra James Milligan, joka oli Arthurin setä.
Silloin taas Mattia alkoi minulle uudestaan vanhan virtensä, että meidän pitäisi palata Ranskaan, ja meidän väittelemisemme oli taas entisessä käynnissään heti.
"Sinä siis tahdot luopua hakemasta rouva Milligania?" kysyin.
"En suinkaan, mutta ei ole todistettu, että hän on enää Englannissa."
"Mutta eihän ole sanottu, että hän on Ranskassakaan."
"Minusta se on hyvin luultavaa; kun Arthur on ollut kipeä, niin hänen äitinsä on vienyt hänet sellaiseen maahan, jossa ilmanala on suotuisampi hänen tervehtymiselleen."
"Mutta onhan muitakin maita kuin Ranska, joissa on terveellinen ilma."
"Ranskassa Arthur on jo yhden kerran parantunut, ja Ranskaan senvuoksi hänen äitinsä on vienyt hänet uudelleenkin, ja sen lisäksi minä haluaisin, että sinä lähtisit täältä."
Minun asemani oli sellainen, etten uskaltanut Mattialta kysyä, minkä vuoksi hän haluaisi, että minä täältä lähtisin; minua pelotti, että hän vastaa juuri sitä, mitä en halunnut kuulla.
"Minua pelottaa", sanoi Mattia, "lähdetään pois. Saat nähdä, että meille tapahtuu joku onnettomuus. Lähdetään pois."
Vaikka omaisteni mieliala minua kohtaan ei ollut muuttunut, niin en sittenkään voinut seurata Mattian neuvoja enkä uskaltanut uskoa hänen vakuutuksiaan, että minä en ollut "master Driscollin poika". Minä kyllä epäilin, mutta en voinut varmasti uskoa, olinko vai enkö Driscoll.
Aika kului hitaasti, hyvin hitaasti, mutta kuitenkin päivä meni, toinen tuli, viikko kului viikon perästä ja lähestyi aika, jolloin perheen piti lähteä Lontoosta kiertelemään Englantia.
Kahdet vaunut oli maalattu ja niihin oli sälytetty kaikenlaista tavaraa minkä suinkin niihin mahtui. Nämä tavarat eivät tulleet kauppiaista, vaan Punaisen Jalopeuran talon kellarista, josta nostettiin mytty toisensa jälkeen.
Vihdoin vaunut olivat täynnä, hevoset ostetut: mistä ja miten? En tiedä, mutta me näimme, niiden tulevan, ja kaikki oli valmiina lähtöä varten.
Isäni huomattuaan, että me ansaitsimme hyvästi viulullamme ja harpullamme, päätti, että me yhäkin pysyisimme soittajina seuraten perhettä, ja hän ilmaisi tahtonsa lähtöpäivän edellisenä iltana.
"Palataan Ranskaan", sanoi Mattia, "käytetään hyväksemme ensimäistä tilaisuutta, joka meille tarjoutuu pelastuaksemme."
"Minkävuoksi emme matkustelisi Englannissa?"
"Senvuoksi että meille tapahtuu joku onnettomuus."
"Me voimme tavata rouva Milliganin Englannissa."
"Parempi toivo meillä on tavata hänet Ranskassa."
"Koettakaamme kuitenkin onneamme Englannissa, sittenpähän näemme."
Ja me taas olemme maantiellä, mutta tällä kertaa ei olekaan omassa vallassani mennä minne haluan ja oman mieleni mukaan. Mutta helpotuksen tuntein jätän Lontoon.
Me astuimme vaunujen jäljessä, ja Bethnal-Greenin haisevien ja epäterveellisten huurujen sijaan hengitimme nyt raikasta maaseudun ilmaa.
Jo ensi päivänä minä sain nähdä miten tehtiin kauppaa tavaroilla, joista oli niin vähän maksettu. Me olimme saapuneet suureen kylään, ja vaunut oli asetettu vierekkäin suurelle torille, kuomun toinen sivu oli laskettu alas ja muodostettu hyllyjä, ja kaikki tavarat olivat uteliaiden nähtävinä. "Katsokaa hintoja, katsokaa hintoja!" huusi isäni. "Ette mistään saa niin helpolla. Kun minä en maksa tavaroistani koskaan mitään, niin voin myydä helpolla. Minä en niitä myy, minä ne teille annan. Katsokaa hintoja! Katsokaa hintoja!"
Kuulin ihmisten, jotka olivat katselleet hintoja, mennessään keskenään sanovan:
"Varastettua tavaraa."
"Niin hän itsekin sanoi."
Jos he olisivat katsahtaneet minuun, niin olisivat punastumisestani huomanneet, että heidän arvelunsa oli oikea. He eivät huomanneet punastustani, mutta Mattia sen huomasi, ja illalla hän siitä minulle puhui, vaikka hän muuten tavallisesti ei ryhtynyt avonaisesti tähän seikkaan.
"Voitko sinä aina yhä kärsiä tuollaista häpeää?" sanoi hän.
"Älä puhu siitä, jos et tahdo saattaa häpeääni vieläkin julmemmaksi."
"Sitä en suinkaan tahdo. Minä tahdoin vain, että palaamme Ranskaan. Minä olen sinulle aina sanonut, että meille tapahtuu joku onnettomuus. Minä sanon sen vieläkin ja sanon, ettei siihen ole pitkäkään aika. Ymmärräthän, että on poliisimiehiä, jotka jonakin päivänä tahtovat tietää miten master Driscoll voi myydä tavaroitaan niin helpolla. Mitä silloin tapahtuu?"
"Mattia, minä pyydän…"
"Koska sinä et tahdo pitää silmiäsi auki, niin pitää minun katsoa sinunkin edestäsi. Tapahtuu silloin, että meidät vangitaan, sinut ja minutkin, jotka emme ole tehneet mitään. Miten todistamme, että olemme syyttömät? Miten puolustamme itseämme? Eikö ole totta, että me syömme leipää, joka on maksettu noista tavaroista saaduilla rahoilla?"
Tämä ajatus ei koskaan ollut juolahtanut mieleeni; minusta tuntui aivan kuin olisin päähäni saanut vasaran iskun. "Mutta me itse ansaitsemme leipämme", sanoin koettaen puolustaa itseäni, en Mattiaa, vaan tätä ajatusta vastaan.
"Se on totta", vastasi Mattia, "mutta sekin on totta, että me olemme yhtiössä näiden ihmisten kanssa, jotka eivät ansaitse leipäänsä. Sitä vain katsotaan, eikä muuta katsotakaan kuin sitä. Meidät tuomitaan niinkuin tuomitaan heidätkin. Minusta tuntuu pahalta joutua varkaudesta tuomituksi, mutta vielä, pahemmalta, että sinut tuomitaan. Minähän en ole kuin kurja raukka, enkä koskaan olekaan sen parempi, mutta kun sinä kerran löydät vanhempasi, oikeat vanhempani, niin mikä suru heille, mikä häpeä sinulle, jos olet tuomittu varkaaksi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voi etsiä vanhempiasi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voikaan rouva Milliganille ilmoittaa herra James Milliganin vehkeistä Arthuria vastaan. Pelastakaamme itsemme, kun vielä on aika."
"No anna minun vielä miettiä muutamia päiviä, sitten nähdään."
"Mieti joutuin. Ihmissyöjä tuntee tuoreen lihan hajun, minä tunnen vaaran hajun."
Enpä ennen ollut joutunut niin sekaannuksiini Mattian selityksistä ja rukouksista kuin nyt. Minun oli päätettävä vihdoinkin, mitä minä oikeastaan tahdon. Mutta tapahtumat tekivät sen, mitä minä en uskaltanut tehdä.
Oli jo kulunut monta viikkoa siitä kuin Lontoosta lähdimme, ja olimme saapuneet muutamaan kaupunkiin, jonka läheisyydessä piakkoin pidettiin kilpa-ajoja. Englannissa kilpa-ajot ovat kansallinen juhla, ja niihin saapuu kaikenlaisia näyttelijöitä ja kulkukauppiaita, jotka pitävät markkinoita. Meilläkin oli ollut kiire näille markkinoille saadaksemme paikkamme siellä, me soittajina ja Driscollin perhe kauppiaina. Mutta isäni ei asettunutkaan kilpa-ajopaikalle, vaan itse kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa parempia kauppoja tehdyksi.
Kun Mattialla ja minulla ei ollut mitään tehtävää sillä aikaa kuin vanhempani järjestelivät kauppaansa, niin menimme kilpa-ajoradalle, joka oli vähän matkan päässä kaupungista muutamalla kankaalla. Sinne oli pystytetty lukemattomia telttoja, ja jo kaukaa huomasi nousevan savupatsaita, jotka osottivat kilparadan paikan. Me jouduimme pian kuoppaiselle tielle, joka kulki avaran kankaan poikki. Tämä kangas oli tavallisesti autio ja paljas, mutta nyt se oli täynnä lautavajoja, joihin oli sijoitettu kapakoita ja ravintoloita, siellä oli kopperoita, telttoja, vaunuja, joiden ympärillä vilisi ihmisiä.
Kun me kuljimme muutaman nuotion ohi, jossa oli pata tulella, niin tunsimme ystävämme Bobin. Hän näytti olevan hyvin ihastunut tavatessaan meidät. Hän oli tullut kilpa-ajoihin parin toverinsa kanssa antaakseen näytäntöjä, mutta soittajat, jotka he olivat palkanneet, olivat syöneet sanansa, niin että seuraavasta päivästä, jolloin he olivat toivoneet paljon yleisöä itselleen, heillä nyt oli vähät toiveet. Me voisimme, jos tahtoisimme, tehdä heille suuren palveluksen, ruveta heille soittajiksi, ja tulot jaettaisiin meidän viiden kesken, ja Capikin saisi osansa.
Mattian silmäyksestä huomasin, että hän olisi hyvin mielissään, jos minä hyväksyisin Bobin ehdotuksen, ja kun meillä oli vapaus tehdä miten parhaiksi näimme, kunhan vain saimme runsaasti rahaa, niin suostuinkin. Päätettiin siis, että seuraavana päivänä me tulemme Bobin ja hänen kahden toverinsa käytettäviksi.
Mutta kun minä palasin kaupunkiin ja ilmoitin isälleni tuumamme, niin tulikin este.
"Minä tarvitsen Capin huomenna", sanoi hän, "te ette voi ottaa sitä mukaanne."
Minä kävin hyvin levottomaksi tästä. Tahdottiinko Capia käyttää johonkin pahaan työhön. Isäni kuitenkin selitti asian ja sai mieleni rauhoittumaan: "Capilla on tarkka korva, se ymmärtää kaikki ja on hyvä vartija, siitä on meille hyötyä vaunujen vahtimisessa, sillä muuten voitaisiin meiltä tässä ihmispaljoudessa varastaa. Te menette siis ilman Capia soittamaan Bobille, ja jos näyttelemisenne kestää myöhäiseen, niinkuin on luultavaa, niin tapaatte meidät Suuren Tammen ravintolassa, jossa olemme yötä, sillä aikomukseni on lähteä täältä illan tullen." Kun hän kerran oli jotakin sanonut, oli niin tehtäväkin.
Seuraavana päivänä aamulla, kun olin Capille antanut ruokaa ja juomaa, niin että voin olla varma, ettei siltä mitään puutu, itse kiinnitin sen köyteen vaunuihin, joita sen oli vartioitava, ja Mattia ja minä lähdimme kilparadalle. Heti kun olimme sinne päässeet, rupesimme soittamaan, ja sitä kesti iltaan asti. Minulla olivat sormet niin hellinä, että oli aivan kuin tuhansilla neuloilla olisi niitä pistelty, ja Mattia oli puhaltanut torvea niin, että tuskin enää jaksoi hengittää, mutta sittenkin piti soittaa vielä. Bob ja hänen toverinsa eivät väsyneet tehtävissään, eikä meidänkään siis sopinut väsyä. Kun ilta tuli, luulin, että pääsemme levähtämään, mutta mentiinkin muutamaan kapakkaan ja siellä alkoi uusi soitanta, jota kesti puoliyöhön. Jos sainkin vielä jotakin ääntä harpustani, niin en tiennyt suuntiakaan mitä soitin enkä myöskään mitä Mattia soitti, eikä hän tiennyt enemmän kuin minäkään. Kymmenet kerrat Bob oli ilmoittanut, että näyteltiin viime kertaa, ja kymmenet kerrat alettiin taas uudelleen.
Jos me olimme väsyneitä, niin olivat toverimmekin, niin etteivät kyenneet enää tekemään kaikkia voimannäytteitään. Kerran sitten muuan salko, jota he käyttivät voimistelutempuissaan, putosi Mattian jalalle. Se teki niin kipeää, että Mattia huusi kuin olisi jalka katkennut. Onneksi ei hänen jalkansa ollut pahasti loukkautunut, hän oli saanut siihen ruhjevamman ja pienen haavan ihoon. Hän ei kuitenkaan kyennyt kävelemään. Hänen piti jäädä yöksi Bobin vaunuihin ja minun yksin lähteä Suuren Tammen ravintolaan, sillä piti saada tietää, mihin Driscollin perhe menee huomiseksi.
"Älä mene", sanoi Mattia minulle, "mennään huomenna yhdessä."
"Mutta jos emme huomenna tapaakaan ketään siellä?"
"Sen parempi, olemme silloin vapaat."
"Jos minä jätän Driscollin perheen, niin en jätä sitä tällä tavoin.
Sitäpaitsi luuletko, että he eivät saisi meitä hyvin äkkiä kiinni.
Mihin sinä voisit tuolla jalallasi lähteä?"
"No lähdemme huomenna, jos niin tahdot, huomenna! Mutta älä mene sinä tänä iltana, minua pelottaa."
"Mikä?"
"En osaa sanoa, mutta pelottaa minua sinun puolestasi."
"Anna minun mennä, minä lupaan, että tulen huomenna takaisin."
"Mutta jos sinua ei päästetä?"
"Minkävuoksi minua ei päästettäisi, minä jätän sinulle harppuni, pitäähän minun päästä sitä hakemaan."
Ja huolimatta Mattian pelosta lähdin taipaleelle. Minä astuin kiireesti, niin väsynyt kuin olinkin, ja saavuin lopuksi Suuren Tammen ravintolaan. Mutta vaikka miten olisin hakenut vaunujamme, en niitä löytänyt. Kiertäessäni taloa huomasin valon muutamasta ylisikkunasta ja ajatellen, ettei kai koko talonväki ollut nukkumassa, koputin ovelle. Ravintolan isäntä, jonka olin nähnyt, avasi minulle ja suuntasi kaiken valon lyhdystään vasten silmiäni. Huomasin, että hän tunsi minut, mutta hän ei laskenut minua sisään, pani vain lyhdyn selkänsä taakse, katseli ympärilleen ja kuunteli jonkun aikaa.
"Kuormanne ovat menneet. Isänne sanoi, että tapaatte hänet Lewesissa, kun lähdette heti ja kuljette koko yön. Onnea matkalle." Ja hän sulki oven nenäni edessä sanomatta sen enempää.
Enhän voinut lähteä matkalle suoraa päätä tapaamatta Mattiaa. Minun piti siis palata kilparadalle, niin väsynyt kuin olinkin.
Lähdin astumaan, ja puolentoista tunnin perästä sen jälkeen makasin hyvällä olkivuoteella Mattian vieressä Bobin vaunuissa; muutamin sanoin kerroin hänelle miten minulle oli käynyt, ja sitten vaivuin makeaan uneen. Muutamia tunteja nukuttuani voimani virkistyivät, ja aamulla heräsin valmiina lähtemään Lewesiin, jos Mattia, joka vielä nukkui, kykenisi minua seuraamaan. Laskeuduttuani vaunuista menin ystävämme Bobin luo, joka oli noussut ennen minua ja oli tekemässä tulta. Minä katselin häntä, kun hän makasi ryömysillään ja puhalteli tulta kaikin voimin padan alle. Ja siinä istuessani näin poliisimiehen taluttavan muuatta koiraa, jonka olin tuntevinani Capiksi.
Tyhmistyneenä jäin sitä katsomaan tuumaillen, mitä tämä merkitsi. Mutta Capi, joka oli tuntenut minut, oli riuhtaissut itsensä irti ja oli muutamilla hyppäyksillä minun luonani ja sylissäni.
Poliisikonstaapeli lähestyi: "Onko tämä koira teidän?"
"On."
"Hyvä, minä vangitsen teidät." Ja hän tarttui minua käsivarteen puristaen lujasti.
Poliisikonstaapelin liikkeet ja ääni olivat saaneet Bobinkin havahtumaan toimestaan, johon hän oli kiintynyt. Hän tuli luoksemme: "Ja minkävuoksi vangitsette tämän pojan?"
"Oletteko hänen veljensä?"
"En ole hänen veljensä, mutta ystävänsä."
"Muuan mies ja poika ovat tunkeutuneet Pyhän Yrjön kirkkoon akkunasta. Heillä oli mukanaan tämä koira vartijana, että se huomauttaisi heitä, jos joku tulisi heitä häiritsemään. Ja heitä tultiinkin häiritsemään, ja heille tuli niin kiire, ettei heillä ollut aikaa ottaa koiraa mukaansa hypätessään akkunasta, ja niin koira tavattiin kirkossa. Minä olin varma, että koiran avulla tapaan varkaatkin, ja olen tavannut yhden. Missä isänne nyt on?"
Minä ymmärsin, mitä oli tapahtunut, ainakin arvasin: isä ei ollut minulta ottanut Capia vaunujen vartijaksi, vaan apulaiseksi kirkossa tehtävään murtovarkauteen. Ja sitä varten isä oli lähtenyt ajamaan illan suussa Suuren Tammen ravintolaan. Sinne vaunut eivät olleet pysähtyneet; kun varkaus oli huomattu, oli pitänyt lähteä pakoon kiireimmän kautta.
Mutta minunhan oli ajateltava itseäni eikä suinkaan syyllisiä. Olkootpa syylliset keitä hyvänsä, minä voin puolustaa itseäni heitä syyttämättä, todistaa syyttömyyteni. Eihän minun tarvinnut kuin sanoa, miten olin aikani käyttänyt. Ja tällä aikaa, kun minä tuumailin tätä, Mattia, joka oli kuullut melun vaunuihin, juoksi luoksemme ontuen.
"Selittäkää hänelle, että minä en ole syyllinen", sanoin Bobille, "sillä olen ollut teidän kanssanne kello yhteen yöllä, sitten Suuren Tammen ravintolassa, jossa isäntä minut näki, ja sieltä palasin heti tänne."
Bob tulkitsi sanani poliisikonstaapelille, mutta tämä ei näyttänyt uskovan syyttömyyttäni, niinkuin olin toivonut, päinvastoin.
"Kirkkoon murtauduttiin neljänneksen yli yhden", sanoi hän. "Tämä poika on täältä lähtenyt kello yksi tai vähää ennen, kuten otaksun; hän on siis voinut olla kirkossa kello neljänneksen yli yhden."
"Mutta täältä kaupunkiin kulkiessa viipyy enemmän kuin neljännestunnin."
"Mutta jos juoksee?" sanoi poliisikonstaapeli. "Ja sitäpaitsi, kuka todistaa, että hän on täältä lähtenyt yhden aikana?"
"Minä sen vannon", sanoi Bob.
"Niin te!" sanoi poliisikonstaapeli. "Pitää ensin saada tietää mitä arvoa teidän todistuksellanne on."
Bob suuttui: "Huomatkaa, että minä olen Englannin kansalainen", sanoi hän äkäisesti.
Poliisikonstaapeli kohautti olkapäitään.
"Jos te solvaatte minua, niin minä kirjoitan Timesiin."
"Odotellessani sitä vien tämän pojan; hän saa selittää oikeudelle syyttömyytensä."
Mattia heittäysi syliini. Minä luulin, että hän tahtoo hyvästellä, mutta Mattia oli poika, joka aina ensin toimitti sen, mikä oli asiallista, ja sitten vasta antautui tunteittensa valtaan.
"Rohkeutta", kuiskasi hän minulle, "me emme sinua jätä". Ja vasta sitten hän minua suuteli. "Ota Capi", sanoin hänelle ranskankielellä. Mutta poliisikonstaapeli ymmärsi ja sanoi: "Ei, ei, minä otan koiran, sen avulla löydän toisetkin."
Toisen kerran nyt minut vangittiin, mutta nyt oli häpeä suurempi. Nyt ei ollut kysymyksessä mikään tyhmä syytös minua vastaan niinkuin silloin kun syytettiin lehmän varastamisesta. Jos pääsisinkin vapaaksi syytöksestä, niin saisinhan nähdä tuomittavan ne, joiden toveriksi minua luultiin.
Vankila, johon minut vietiin, ei ollut lainkaan sellainen naurettava vankila, kuin oli se sipulikamari, jossa Mattian kanssa olimme olleet, vaan oikea vankila, jossa oli rautaristikot akkunassa. Huoneessa ei ollut muuta kuin istuinrahi ja vuode.
Minä lysähdin istumaan rahille ja istuin siinä pitkän ajan masentuneena, miettien surullista tilaani. En kyennyt saamaan kahta ajatusta kootuksi. Miten kauhea oli nyt tilani, miten pelottavalta tulevaisuus tuntui!
Rohkeutta! oli Mattia sanonut, mutta miten hän voisi auttaa minua, hän kun oli vielä lapsi, miten voisi itse Bobkaan, vaikka olikin jo mies, jos hän tahtoisikin olla apuna Mattialle?
Mutta tärkein kysymys minulle oli, milloin minut viedään oikeuden eteen. Oliko minun mahdollista todistaa syyttömyyteni, vaikka Capi olikin tavattu rikospaikalla?
Kun vanginvartija tuli vankihuoneeseeni tuomaan ruokaa ja juomaa, niin kysyin häneltä, milloin minut viedään kuulusteltavaksi, ja hän vastasikin suopeasti, että viimeistään huomenna.
Minulla ei ollut siis kuin odotettava huomista päivää kovin surematta, jos se oli mahdollista. Mutta sepä ei mahdollista ollut. Koko elämäni iän pysyvät mielessäni muistot tuosta kauheasta yöstä, jonka silloin vietin. Voi miten olin ollut hullu, kun en ollut osannut antaa arvoa Mattian aavistuksille ja hänen pelolleen!
Seuraavana päivänä vanginvartija tuli minua noutamaan käskien minun seurata häntä. Minä astuin hänen vierellään, ja kuljettuamme useain käytäväin läpi hän avasi oven ja käski astua sisään.
Minä astuin sisään ja olin oikeussalissa. Tunsin suonten lyövän ohimoillani.
Muutamalla korokkeella huomasin Bobin ja hänen kaksi toveriaan, Suuren Tammen isännän ja muita henkilöitä, joita en tuntenut. Sitten toisella korokkeella, joka oli tätä vastapäätä, näin poliisikonstaapelin, joka minut oli vanginnut, ja muita henkilöitä: nämä korokkeet olivat todistajia varten. Katsojain joukossa näin Mattian, ja kun meidän katseemme kohtasivat toisensa, niin tunsin heti rohkeutta: minua puolustetaan, minun ei tarvitse itse itseäni puolustaa. Minua eivät masentaneet enää kaikki ne seikat, joita oli ilmaantunut minua vastaan.
Yleinen syyttäjä pyysi puheenvuoroa ja muutamin sanoin selitti asian: Pyhän Yrjön kirkossa oli tehty varkaus, varkaat, yksi mies ja poika, olivat nousseet kirkkoon tikapuita myöten särkien akkunan, heillä oli mukanaan koira, jonka olivat ottaneet sitä varten, että se ilmaisisi, jos tulisi joku vaara. Muuan ohikulkija, neljänneksen yli yhden, oli hämmästynyt nähdessään kirkosta heikkoa valoa. Hän oli kuunnellut ja kuullut kolinaa, oli mennyt herättämään kirkonpalvelijaa; oli tultu sitten miehissä, silloin oli koira haukkunut ja varkaat olivat paenneet akkunasta jättäen koiransa kirkkoon; koira nerokkaan ja innokkaan poliisikonstaapelin Jerryn kuljettamana kilparadalle oli tuntenut isäntänsä, joka oli tämä poika, joka nyt oli syytettyjen penkillä; mitä toiseen varkaaseen tulee, niin ollaan hänen jäljillään.
Perusteltuaan sitten asiaa yleinen syyttäjä osotti minun olevan syyllisen ja vaikeni.
Tuomari silloin katsomatta minuun, ja aivan kuin olisi puhellut itsekseen, kysyi nimeni, ikäni ja toimeni.
Minä vastasin englanninkielellä, että nimeni oli Francis Driscoll ja asuin vanhempaini luona Lontoossa Punaisen Jalopeuran talossa Bethnal-Greenissä. Sitten pyysin saada selittää ranskankielellä, kun olin kasvanut Ranskassa ja ainoastaan muutaman kuukauden ollut Englannissa.
"Älkää luulko voivanne minua pettää, sillä minä osaan ranskankieltä", sanoi tuomari.
Minä kerroin nyt siis ranskankielellä ja selitin miten oli aivan mahdotonta, että minä olisin voinut olla kirkossa yhden aikana, kun juuri silloin olin kilparadalla ja puoli kolme olin Suuren Tammen ravintolassa.
"Missä olitte neljänneksen yli yhden?" kysyi tuomari.
"Tiellä Suuren Tammen ravintolaan."
"Miten selitätte sen, että koiranne oli kirkossa?" kysyi tuomari.
"Minä en voi sitä selittää, minä en sitä ymmärrä. Koira ei ollut mukanani, minä sen olin aamulla sitonut muutamiin vaunuihin."
Minun ei käynyt sanominen enempää, sillä en tahtonut antaa aseita isääni vastaan. Minä katsoin Mattiaa, hän teki minulle merkkejä, että selittäisin vielä, mutta minä olin vaiti.
Sitten kuulusteltiin minun todistajiani, Bobia ja hänen tovereitaan, ravintolan isäntää, jotka kaikki todistivat minun edukseni, miten olin aikani käyttänyt. Mutta kuitenkin jäi hämäräksi, missä olin ollut juuri sillä hetkellä, josta oli kysymys ja jolloin minä olin lähtenyt kilparadalta, ja tämä kohta oli pääseikka.
Kun kysely oli loppunut, niin tuomari kysyi, oliko mitään lisättävää.
Minä vastasin, että olin syytön, ja jätin asian oikeuden päätettäväksi.
Tuomari julisti, että minut on vietävä kreivikunnan vankilaan odottamaan suuren juryn päätöstä siitä, olenko vai enkö manattava rikosasiain-oikeuteen.
Rikosasiain-oikeuteen!
Minä luhistuin penkilleni. Siinä se oli; miksi en ollut totellut
Mattiaa!