SYNTINEN NAINEN.
Punnittu, köykäiseksi havaittu.
Poisraivattava vieras kutsumaton.
Viimeinen aamu punaa kaupungin,
viimeinen aamu minun — henkipaton.
Voi tyhjyyttä! Se hiipii sydämeen.
En epätoivoani pääse pakoon.
Ma olen, niinkuin alla satehen
on nuori heinä — nujerrettu lakoon.
Armoa, ihmiset, ah, ruoska lyö
niin kipeästi uurtuneeseen lihaan.
Ma teitä rakastaen kaiken tein.
Miks syttyneet on sydämenne vihaan?!
Armoa, ihmiset, näin kaunis oon
ja kadun tyttäristä kaikkein nuorin.
Mua ymmärtäkää, viaton ma oon,
ma teitä rakastin, en tehnyt huorin.
* * *
Voi jäistä ilmettänne! Itkisin,
jos jossain oisi ihmisyyttä hiven.
Nyt olen valmis! Esiin astukoon
ken tahtoo heittää ensimäisen kiven.