VII.
Perhe-elämää merimiehen talossa.
Syksy tuli tuulisena ja sateisena. Se paljasti alastomaksi kaupungin edustalla olevat lehtevät saaret. Meri möyrysi pilvisen ja sateisen taivaan alla ja pieksi vimmatusti vihaisin aalloin saarien ja mantereen rantoja. Laaja ulappa oli autio. Raahelaiset laivat olivat paenneet lämpimille vesille kotimeren kylmien aaltojen keikuteltavista. — Siellä ne kyntivät mikä Amerikan ja Englannin väliä, mikä Välimerellä ja Mustallamerellä, ja olipa joku kulkeutunut aina päiväntasaajan vesiä viillättämään.
Ne kyntivät talvenkin aikana kultaa, mikä hiljalleen virtasi Raahen laivanvarustajien konttoreihin, mistä se pieninä pisaroina pirskahteli yli kaupungin melkein jokaiseen asumukseen.
Se antoi elämää ja vilkkautta kaupungille, joka oli kuin muurahaispesä, missä asukkaat eivät työn vaivaa valita. Siitä johtivat kovaksi tallatut tiet läpi lumisten maitten kauvaksi sisämaahan. Teillä oli kulkijaa kaikenlaista ja kuormia kuljetettiin kahdakäsin. Makasiineista toiset täyttyivät ja toiset tyhjenivät, ja veistämöltä kuului hilpeä työn kalke.
* * * * *
Aunolan ukko ja Jaakko kulkivat joka päivä veistämön työssä. Jaakosta kehittyi pystyvä mies ja hän alkoi saada parhaimpia palkkoja. Palkka ei siihen aikaan ollut sangen suuri. Mutta eiväthän menotkaan olleet suuria, joten häneltä jäi osa säästöön. Tämän vuoksi olikin hän Aunolan äijän mieleinen mies; sitä ei ukko salannutkaan.
Syksystä ja alkutalvesta oli Jaakko ollut hiljainen ja ujo. Mutta viikkojen vieriessä alkoi hän saada reippautta ja ryhtiä.
Koko veistämöllä ei ollut muuta savolaista kuin hän. Sen vuoksi sai hän usein kuulla pilkkasanoja leveästä murteestaan. Useimmiten oli pilkka vain hyväntahtoista leikkiä, mutta sentään se ajanoloon alkoi kyllästyttää. Hän koetti totutella murrettaan kiertämään ja onnistuikin, ettei enää kovin leveästi vääntänyt.
Matti Sovion varvissa oli myöskin Launonen työssä. Sen perästä, kun Aunolan äijä oli hänet haukkunut, oli Launonen heittänyt huolettoman talven vieton. Kukaan ei Aunolalla tiennyt, oliko hän enää seurustellut Matildan kanssa. Mutta Jaakko arvasi, että muutos miehessä tapahtui tytön vuoksi. Sen hän tuli selvästi tuntemaan, kun Launonen pyrki hänen seuraansa, kun hän asui Aunolalla, ja johti aina puheen Matildaan.
Mutta samalla tuli hän tuntemaan, että mitä hartaammin Launonen häneltä tytön elämää tiedusteli, sitä vastahakoisempi oli hän hänen uteliaisuuttaan tyydyttämään. Mitä selvemmin hän näki Launosen Matildasta pitävän, sitä sietämättömämmältä hänestä iloinen toverinsa tuntui. Hän alkoi karttaa ja melkeinpä vihata häntä. — Se täytyi hänen itselleenkin tunnustaa, että Launonen oli reima mies niin työssä kuin muuallakin. Hän oli aina iloinen ja omasi merkillisen taidon huvittaa toisia jonkun onnettoman kustannuksella. Kuka milloinkin hänen hammastettavakseen joutui, hänen ei ollut häävi olla. Sen vuoksi ei Launonen ollutkaan kenenkään luotettava toveri, vaan oli useimmilla jotain hampaan kolossa häntä vastaan.
Jaakko oli tähän asti häneltä säästynyt. Hän oli häntä suosinut ja
etsinyt hänen ystävyyttään. Monta monituista kertaa olisi hän ottanut
Jaakon mukaansa huvituksiinsa, varsinkin lauvantai-iltoina, mutta
Jaakko ei hänen seuraansa halunnut.
Tästä ja muutamista muistakin seikoista näki Launonen, että Jaakko ei hänestä välitä. Se johti hänet epäilemään, että mahtaako Jaakollakin olla hankkeita Matildan suhteen. Eikäpä Jaakko enää mikään vaaraton kilpailija ollutkaan.
Näihin aikoihin hankki Jaakko itselleen uuden pyhäpuvun ja alkoi silloin tällöin käydä merimiesten tanssiaisissa. Täällä eivät tyttöset suinkaan olleet hänestä välinpitämättömiä, vaikka hän ei osannutkaan tanssia.
Kun Launonen pääsi tämän käsittämään, oli hänen ystävyytensä lopussa ja
Jaakko sai rauhan.
* * * * *
Muutamana lauvantaipäivänä olivat miehet taasen varvin pirtissä purjeita ompelemassa. Siellä olivat myöskin Launonen ja Jaakko. Launonen sommitteli erään toisen miehen kanssa muuatta pitkää saumaa. Jaakko istui heidän vieressään ja sattui katsomaan heidän työtään. Hän näki, että he erehdyksessä rupesivat kiinnittämään kangaslevyä väärin päin.
— Teillä on vaate väärin päin, huomautti hän.
— Teillä lie, vaan ei meillä, savolaistollisko, äsähti Launonen. Hänen äänensä oli kiukkua täynnä.
— Mitä sinä sanoit? kivahti Jaakko. Hän tunsi poskiansa kuumentavan.
— Sitä, että älä sinä maanmoukka tule merimiehiä neuvomaan! Launonen hypähti Jaakon eteen.
— Ole, rähisijä, hiljaa ja mene minun edestäni pian pois! koveni Jaakko nousten hänkin seisomaan.
Kaikkien huomio kääntyi heihin. Siinä vastakkain he seisoivat katsellen toisiinsa vihaisin katsein. Muut eivät heidän kiukkuaan ymmärtäneet, sillä riitahan alkoi aivan vähäpätöisestä syystä. Mutta kumpikin heistä oli selvillä, ettei todellinen riidan syy ollut se, mistä se alkoi. Syy oli syvemmällä; pitkin talvea kytenyt hiljainen epäluulo ja kateus puhkesi nyt ilmoille kuin äkkinäinen raju-ilma. Syynä oli Aunolan ukon sievä tyttö, jonka suosikiksi he toinen toistaan epäilivät.
— Siirry pois ja pian! kehotti Jaakko.
— Tahdotko, moukka, nähdä, miten engelsmanni antaa "mustat silmät?" kysyi Launonen ivaten ja kääräsi hihansa kyynäspäitä myöten paljaiksi.
Hän oli aika taitava nyrkkeilijä ja oli talven kuluessa kerennyt mukiloida monen merimiehen kasvot verille.
— Asetuhan nyt ja rupea työhön! ärähti Aunolan ukko, joka istui Jaakon vieressä.
Mutta Launonen menetti malttinsa kokonaan, kun ukko äänsi hänelle. Hän muisti miten ukko oli hänet ajanut kotoaan pois ja käsitti, että ukko suosii Jaakkoa, eikä hänestä koskaan tyttärelleen mieheksi mielisuosin huolisi. Hän töyttäsi Jaakkoa rintaan, saadakseen tämän suuttumaan, että saisi sitten oikein perinpohjin antaa hänelle selkään. Mutta ennenkun hän osasi odottaakaan, oikasi Jaakko kätensä ja antoi hänelle olan takaa suoran suomalaisen kämmen-iskun korvalle. Se oli niin raju, että Launonen pyörähti purjepakan päälle ja jäi siihen pyörtyneenä.
Ompelemassa olevat naiset kiljahtivat, ja lähinnä olevat miehet hypähtivät Launosta katsomaan.
— Annoitpa, poika, vähän liian tuimasti, sanoi Aunolan äijä.
Jaakko seisoi säikähtyneenä osaamatta mitään sanoa ja ajatella.
— Ei vaaraa, sanoi Matela, vanha merimies, kohottaen Launosen päätä. —
Kyllä tästä vielä mies tulee, kunhan kerkeää. Noutakaa kylmää vettä!
Sitä tuotiin heti ja kun sillä valeltiin Launosen päätä, virkosi hän verrattain pian. Kukaan ei syyttänyt Jaakkoa. Päinvastoin oli joukossa niitäkin, jotka iloitsivat tapahtumasta.
Heidän mielestään sai Launonen nyt ansionsa mukaan. Sitä hän aina oli ollut vaillakin. — Tämä tapahtuma kohotti Jaakon arvoa paljon. Useimmat arvostelivat hänet nyt parhaimpien miesten vertaiseksi. Samassa suhteessa aleni Launosen arvo. Nyt oli hänkin vertaisensa löytänyt.
Tämän pienen välinäytöksen perästä, jollaiset olivat aivan tavallisia, jatkui työ niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Launonen makasi hammasta purren penkillä ja hautoi kivistävässä päässään kostoa.
* * * * *
Kun Aunolan väki oli illalla palannut rannasta ja he kaikin söivät kyökissä illallista, otti ukko puheeksi päivällisen kahakan.
— Löitpä vähän liian lujasti, arveli hän Jaakolle.
— Tulipa lyödyksi, suutuin. Se on sellainen räyhääjä, aina jonkun silmillä…
— Mistä ihmeestä te puhutte?… Ei kaiketikaan Jaakko ole tapellut? hätäili Aunolaiska.
— Eihän se tappelua ollut… Hän vain hiukkasen neuvoi sitä
Launos-reuhkanaa, selitti ukko.
Sitten kertoi hän Aunolaiskalle ja Matildalle, mitä varvissa oli tapahtunut. Aivan itsestään johtui hän siitä puhumaan, kuinka hänkin ennen nuorempana oli puolensa pitänyt. Seurasi pari kertomusta parhaimmista kahakoista, jotka Aunolaiska ja Matilda olivat jo satoja kertoja kuulleet. Jaakolle ne olivat uusia. — Sietävät ne tuommoiset lurjukset, kuin on tuo Launonenkin, saada vähän nenälleen, lopetti ukko puheensa.
Kun Launosesta mainittiin, näytti Jaakosta, että se teki vaikutuksen Matildaan. Hän oli näkevinään, että tytön kasvot kuumenivat ja helakka poskien puna kävi väkevämmäksi.
Tätä asiaa aprikoi hän vielä maatessaankin sinä hiljaisena lauvantai-iltana.
* * * * *
Vaikka oli sunnuntai-aamu, heräsi Aunolan ukko aikaisin, yhtä aikaisin kuin arkenakin. Häntä ei enää aamuisin unettanut. Lieneekö se johtunut tottumuksesta, hänen kun oli aina täytynyt työhön kiiruhtaa, vai lieneekö jo vanhuus häneltä aamu-unen vienyt ja antanut sijaan ilta-unta. Illalla tahtoi häntä unettaa liiankin aikaisin.
Kun hän heräsi, nukkui eukko vielä sikeästi. Ukko koettamalla koetti saada vielä unen päästä kiinni, vaan se pakeni; silmät tulivat valppaiksi ja ajatukset kaikenlaiset heräsivät. Hän koetti muistaa, että nythän on pyhä eikä ole kiirettä, mutta ei se auttanut, väkevästi vain teki mieli nousta pystyyn. — Siinä hän varoen kääntelihe, ettei eukko heräisi, hänelle kun uni näytti niin kovin makeata olevan… Kello löi neljää. Nyt ei ukko malttanut enää olla kadulle kurkistamatta; sänky oli lähellä kadunpuoleista ikkunaa. Mutta eihän hän nähnyt muuta, kuin talviyön hämärään kääriytyneen kadun… Yhä tukalammalta tuntui olo vuoteessa. Ei hän enää malttanut siinä maata, vaan nousi varoen lattialle. Mutta eihän hän niin hiljaa päässyt kuin tahtoi, vaan eukkokin havahtui ja kysyi unisella äänellä:
— Mitä sinä siinä koliset?
— Enpä häntä muuta, kuin haen piippuani… Nuku sinä vain.
Eukko koetti nukkua. Mutta kun oli kerran valpastunut, niin eihän enää uni tullut. Ukkokin kun rapsutteli ja kyhni…
— Sinä olet, kun pyhänäkään et anna nukkua… Yöhän vielä on…
— Aamu alkaa olla… Siitä on jo kauvan, kun neljää löi… Mutta nuku sinä!… Kun tietäisin, onko siellä poltetuita kahvia, niin menisin keittämään… Nuku sinä vain…
— Saapi sitä sitten sanoa, että nuku sinä, kun ensin valpastuttaa, mutisi eukko, haukotteli makeasti ja kohottelihe istumaan… — Ota nyt tuli lamppuuni. Eihän siitä nukkumisesta enää mitään tule…
Näin he jankkasivat ystävällisesti puoliääneen pukeutuessaan.
— Panetko sinä arkivaatteet pyhänäkin? sanoi Aunolaiska, kun ukko veti liiviä päälleen.
— Panenpahan nyt aamuksi… Kylläpä on sitten päivemmällä aikaa muuttaa.
— Onpa kyllä… Sitä varten sinä nousitkin niin aikaisin…
Ukko teki tulen kyökin pesään ja istui sitten pesän eteen polttelemaan.
Eukko laitteli kahvipannua… Sitä oli niin mukava ukon siinä katsella.
Pian se kiehahtikin. Ja kahvia juodessaan oli Aunolaiskan harmi ja tipotiessään.
— Mitä tässä nyt ruvetaan tekemään, kun näin aikaisin herätit? tiedusteli hän nauraen ukolta.
— Panehan partavesi kiehumaan! kehotti ukko ja haki kintaansa, takkinsa ja lakkinsa ja lähti ulos.
Siellä oli yön aikana hiukan pyryyttänyt. Sen verran vain, että se helposti luudalla lähti. — Ensi töikseen kopisteli äijä porrashaot ja lakaisi porrasten edun. Sitten haki hän huoneen alta uusia hakoja kuluneitten tilalle ja latoi ne sievästi oven alle. Sen tehtyään alkoi hän lakaista tietä porttikäytävää pitkin kadulle, nuuski talvi-aamun raikasta ilmaa ja seisoi ja töllisteli kumpaisellekin suunnalle katua. Kaikkialla oli hiljaista… Katukäytävän talonsa kohdalla puhdisti hän lumesta perin pohjin. Sitten nouti hän huoneen alta hiekkaa ja ripotteli sitä tasaisesti ja sievästi katukäytävälle… Tämä kaikki vei koko joukon aikaa. Ukko ei pitänyt kiirettä, sillä raikkaassa aamu-ilmassa oli niin virkeä oleskella. Hän vain tasaisesti toimitteli näitä aamutöitään ja koetti niitä pitkittää. Hän säästi: työtä aivankuin saituri rahojaan, peläten sen loppuvan. Muutahan hommaa ei pyhänä olisikaan.
Kun hän vihdoinkin oli saanut aamutyönsä tehdyksi, sarasti jo valju kevättalven päivä.
Kun ukko viimein kerkesi sisälle, oli täällä jo paikat puhtaana. Jaakko ja Matilda olivat jo nousseet; ja mikä tärkeintä, parranajovesi oli jo kuumaa. Parranajo pyhä-aamuin oli sangen tarkka ja tärkeä tehtävä Aunolan talossa. Tavallaan se vaikutti kaikkiin, vaikka ainoastaan ukko ajoi partaansa ja vaikka vain ylähuuli ja posket oli ajettava.
Sitä varten piti olla kuumaa vettä astiassa tuolilla, sen vieressä peili ja saippuapala. Sillä aikaa kun eukko näitä varusteluja teki, etsi ukko tuvan kaapin ylälaatikosta veistä, kovasinta ja teroitushihnaa. Se laatikko, missä hän näitä säilytti, oli oikea aarre-aitta, täynnänsä tavaraa. Siellä oli paksukantinen "Se Usi Testamentti", joka uskollisesti oli ollut meriarkussa ukon matkatoverina hänen kaikilla matkoillaan. Lieneekö sitä luettu ja siitä vahvistusta etsitty, vai oliko se ollut "sanattomana" ystävänä, on asia, josta kukaan muu paitsi ukko itse, ei ole selvillä. Oli siellä myös Afrikasta tuodusta ebenholtsista sorvattu pitkänpuikea purjeneularasia, purjekintas, "malspiikki", "prikkari", hohkakiveä, tuotu Välimeren vesiltä, ja sangen paljon muuta tavaraa. Enin osa oli aivan joutavaa rojua, mutta sentään säilytti ukko sitä huolellisesti. Usein kun hän sieltä tavaroitaan etsi, unehtui hän jotain pikku esinettä pitkäksi aikaa hypistelemään. Se muistutti hänelle entisiä matkoja, toi mieleen päivänpaistetta ja myrskyä, nuoruuden ihania aikoja, kaukaisia vieraita maita, joissa hän oli vuosikymmeniä kulkenut; tavaralaatikollaan näki hän sielunsa silmillä meren, tuon rannattoman ja valtavan suuren meren, milloin vihaisin tuulin ja vuorina vyöryvin aalloin, milloin tyvenenä peilikirkkain pinnoin, jolloin aurinko on laskullaan ja purjeet riipuksissa… Ah, hän vanha mies unohtui uneksimaan rojulaatikon ääressä!… Kaiken lisäksi vallitsi laatikossa suloinen epäjärjestys, siellä olivat kaikki sekaisin. Kun ukko rupesi sieltä jotain etsimään, ei sitä heti löytynyt. Silloin hän tuskitteli: Kuka taasen on käynyt minun "lootallani?" Muorilla oli oma käsityksensä äijän laatikosta… Kerran ukon työssä ollessa oli hän ruvennut sitä puhdistamaan ja kantanut mielestään tarpeettoman rojun roskaläjään ulos. Vaan kun sen perästä ukko meni tavaravarastolleen, suuttui hän silmittömäksi. Ei koskaan ennen muistanut Aunolaiska hänen niin vihainen olleen… Yhdessä täytyi heidän rauhan palauttamiseksi mennä roskaläjästä ukon tavaroita etsimään. Ja katso! Täältä löytyi mahdottoman paljon sangen arvokasta rojua, jonka ukko kantoi takaisin laatikkoonsa. Sen perästä sai se eukon puhdistusinnolta rauhan.
Sitten kun ukko sai veitsensä teräväksi ja istui tuolin viereen partaansa ajamaan, piti kaikkien liikkua varoen, eikä kukaan saanut tulla aivan lähelle.
Kun tämä tärkeä tehtävä oli suoritettu kaikella perinpohjaisuudella, alkoi jo kevättalven aikainen sarastus ikkunoista sisälle pilkistää.
* * * * *
Oli jo valkea päivä, kun kellotapulista alkoi kumahdella pyhäinen soitto.
Ukko ja Aunolaiska valmistelivat itseään kirkkoon. Aunolaiska oli mustissa vaatteissa ja musta silkkiliina päässään. Sen oli ukko tuonut ennenmuinoin ulkomailta. Kädessä oli eukolla suuri virsikirja. Ukko oli juhlallisen näköinen leveälahkeisissa sinertävissä housuissa ja takissa. Puvun oli hän Englannista tuonut, maksaen siitä täsmälleen viisi puntaa… Ukko oli jo monta kertaa hoputtanut eukkoa joutumaan, mutta vielä täytyi Aunolaiskan laskea kirja kädestään ja mennä peilin eteen; liina oli uudestaan solmittava… Vieläkin tuli yksi pysähdys: Kun he jo menivät portaita alas, huomasi eukko ukon takin kauluksessa pölyä. Sitä siinä ei saanut olla. Ukon täytyi vielä pysähtyä ja odottaa, kun eukko kävi noutamassa harjan. Sillä hän hankasi ja ukko ärisi tavallista ärinäänsä akkojen hidastelemisesta.
Pyhäinen rauha ja hiljaisuus vallitsi Aunolalla. Matilda valmisti päivällistä kyökissä. Äiti oli määrännyt tavalliset pyhäpäiväruuat: Perunalaatikkoa ja uunissa paistettua ryynipuuroa ja näiden lisäksi pannukakkua.
Jaakko makaili tuvan sohvalla ja nautti kyökistä leviävästä ruokien tuoksusta. Huone oli tulvillaan kevät-talven päivänpaistetta. Ikkunan valotulvassa seisoi keinutuoli ojennetuin käsivarsin, aivankuin oudostellen, kun ei ukko ollut siinä nytkyttelemässä, vaikka oli pyhäpäivä. Korkean piirongin päällä kimaltelivat monikierteiset simpukankuoret ja niitä vartioi kaksi äkäisen näköistä posliinikoiraa. Ikkunan edessä pöydällä oli paksu kuvaraamattu, saarnapostilla ja muita kirjoja, joita seinään ripustettu ristiinnaulitun kuva katseli. Toisella seinällä purjehti täysin purjein laiva: se oli puusta veistetty korkokuva.
Kun Matilda oli saanut ruuat uuniin paistumaan, tuli hän lämpöisenä ja pehmeänä tupaan. Jaakko ei hänestä enää tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä. Hän istahti keinutuoliin ja katseli miten savu pulppusi kadun toisella puolen olevan talon tornista kirkkaaseen talvi-ilmaan.
— Kuulehan! sanoi Jaakko ja nousi istumaan.
— Mitä?
— Sinun pitää opettaa minut kirjoittamaan.
— Ettäkö osaisit sitten, kun merelle menet, kirjoittaa kullallesi kirjeen?
— Niin.
Matilda hyräili hiljaa jotain tanssin säveltä ja sanoi sitten hilpeästi:
— Kyllä minä opetan, kun vain annat opettaa muutakin…
— Mitä muuta?
— Sinut tanssimaan.
Heitä kumpaakin nauratti.
— Missä sinä opettaisit?
— Vaikkapa nyt tässä.
— Eihän ole soittajaakaan.
— Minä suullani soitan… Tulepa koettamaan!… Minun tekisi niin hirmuisesti mieleni tanssia, sanoi tyttö ja tuli Jaakon luo.
— Tuleeko minusta tanssijaa, epäili Jaakko. Mutta nousi kuitenkin seisomaan, sillä tyttö oli niin lämpöisen ja viekottelevan näköinen, että hänen teki mielensä häneen koskea.
Matilda hyräili ja he alkoivat pyöriä. Mutta eihän se käynyt. Nauraen painoi hän päänsä Jaakon rintaan ja työnsi hänet sohvalle istumaan.
— Koetetaan vielä! sanoi tyttö — Nyt se kävikin jo paremmin. Mutta lattia oli umpimatossa ja ne olivat esteenä. Tyttö veti innoissaan matot pois keskilattialta ja neuvoi sitten toverilleen perinpohjin tanssin taitoa.
Väleen pääsi Jaakko alkuun ja tanssi alkoi käydä notkeammin.
— Sinun pitää nyt tänä iltana, kun menemme tansseihin, oikein soiton tahdissa minua tanssittaa! sanoi Matilda, kun he levähtivät.
— Jos vain opetat kirjoittamaan, ilveili Jaakko.
— Ihan varmasti…
He alottivat uudelleen. Matilda ei muistanut ruokia uunissa. Ne paloivat, että savu suitsui. He eivät huomanneet ajan kulkua eivätkä kuulleet, kun Aunolaiska tuli kyökkiin ja siunaili savun paljoutta siellä. Nopeasti pelasti hän ruuat uunista, tuli tuvan ovelle ja löi ihmetellen kätensä yhteen:
— Kaikkea tässä nähdä pitää!… Pyhäpäivänä tuommoista elämää!… Ja ruuat uunissa kartena.
Äkkiä heittivät nuoret tanssin ja Matilda riensi uunin luo. Mutta nähdessään ruuat pelastuneina, rauhoittui hän.
Jaakko seisoi nolon näköisenä keskellä lattiaa. Hän ei tiennyt mihin mennä. Se alkoi Aunolaiskaa huvittaa ja Matildaa toruessaan ei hän sisäiseltä naurun pakotukselta saanut tarpeeksi pontta sanoihinsa.
— Sinä tyttö viettelet toisenkin kanssasi hulluttelemaan… Ja sinäkin mokoma seisot siinä kuin… sanoi hän Jaakolle ja purskahti iloiseen nauruun.
He nauroivat kaikin sydämensä pohjasta.
— Mutta pankaa nyt, hyvät lapset joutuin matot suoraksi, ennenkuin äijä kerkeää! Se jäi vähän jälkeen, sanoi Aunolaiska.
Juuri, kun he olivat saaneet matot suoraksi, tuleskeli ukkokin. Mutta tanssin jäljet olivat häneltä peittyneet.
Kyllä olisikin tyttö kunniansa kuullut ja samaten Jaakko, kun vain äijä olisi pikkuista ennen kerennyt. Äijä kun oli erittäin ankara pyhän vietosta.
* * * * *
Painostava, mutta samalla viihdyttävä oli iltapäivä. Ukko makaili ja imi piippuaan; eukko istui ikkunan edessä ja lehteili virsikirjaa. Välillä pysähtyi hän ajattelemaan: Kunpa tulisi joku vieras, tai: Olisiko lähteä kylään. Matilda istui ikkunassa ja katseli autiolle kadulle, jossa myös näytti olevan pyhäinen rauha, jota kukaan kulkija ei häirinnyt. Jaakko makaili kyökin sohvalla puolittaisessa, unen horroksessa, kuitenkin kuullen pienenkin risahduksen.
Ukko nousi vihdoin ja mennä köpitti pesän luo piippuaan kopistamaan.
Palattuaan istahti hän keinutuoliin ja kehoitti:
— Luehan tämän päivän saarna!
Eukko otti pöydältä suuren saarnapostillan, etsi sieltä päivän saarnan ja alkoi laulavalla äänellä sitä lukea. Ukko keinutteli hiljalleen ja kuunteli. Hän nautti "sanasta" ja viihdyttävästä pyhä-illan rauhasta.
Jaakko makasi kyökin sohvalla ja kuunteli eukon harrasta ääntä. Se tuuditti hänet suloiseen rauhaan. Hän ei kaivannut mitään, hän oli täysin tyytyväinen. Kaikki ajatuksetkin olivat tipotiessään. Hän vain kuunteli Aunolaiskan äänen hyminää ja vähän kerrallaan se kuin unilaulu lapselle, painoi hänen silmänsä umpeen.
* * * * *
Hän heräsi siihen, että tuvasta kuului vilkasta puhelua ja naurua.
Aunolaiska oli saanut vieraita. Oli tullut Matelaiska ja Rajaniemiskä.
Edellisen poika ja jälkimäisen mies olivat merellä samassa laivassa
kuin Aunolankin toinen poika.
He kaikki olivat äskettäin saaneet omaisiltaan kirjeen. Ne olivat tulleet Englannista ja vastaukset käskettiin osoittaa Portugaliin Lissaboniin. Nyt olivat he tulleet Matildalla kirjoituttamaan yhteistä kirjettä kaikille kolmelle. Matelaiska ei osannut itse kirjoittaa ja Rajaniemiskälläkin oli kirjeen valmistuminen sangen ankaran työn takana. Vaikutti siihen myös toinenkin syy. Postimaksu oli sangen kallis vielä siihen aikaan ulkomaille — nykyisessä rahassa noin nelisen markkaa. Se oli pienistä varoista tuntuva meno, jonka voi tasata kirjoittamalla yhteisen kirjeen, kun miehetkin kerran olivat samassa laivassa. Eihän kenelläkään ollut mitään erikoista asiaakaan. Kunhan vain näkevät siellä ulkomailla, että kotona voidaan hyvin, "jota kallista Herran lahjaa toivotamme sinullekin".
Ennen kirjeen kirjoittamista käski Aunolaiska Matildaa kahvin keittoon. Matilda tuli juuri kyökkiin, kun Jaakko aukoi unisia silmiään ja ihmetteli vilkasta puheen porinaa, mikä tuvasta kuului.
Kevättalven ilta alkoi hämärtyä, mutta vielä ei kuitenkaan tarvinnut tulta ottaa lamppuun. Kahvin tuoksu levisi kaikkiin huoneisiin ja sai eukkojen kielet yhä vilkkaampaan liikkeeseen. Pannu pihisi tulella, laulaen sunnuntai-illan hiljaista ja kodikasta tunnelmaa.
Kun Matilda sai kahvin laskeutumaan, tuli hän Jaakon luo ja puheli hiljaa:
— Pyydä sinä isältä, että minäkin pääsisin tänä iltana tansseihin.
Sinun kanssasi hän minut päästää.
— Niinkö luulet?
— Luulemattakin se on selvää. Sinuunhan se kaikessa luottaa… Saat sitten tanssittaa minua niin paljon kuin tahdot… Vieläkö sinä osaat?
— Koetetaan!…
— Älä höpsi!… Koetetaan sitten illalla… Mitähän, jos se päivällä olisi kerennyt tulla, kun matot olivat läjässä… Olisit sinäkin saanut… Mutta pyydätkö?… Ei hän minua yksin päästä, kun viikollakin olin tansseissa.
— Koetanpa häntä pyytää.
Tytön teki mieli tarttua pojan kaulaan… Mutta hän kieltäytyi siitä ja sanoi hilpeästi:
— Minun pitää viedä akoille kahvia.
Sitten alkoi yhteisen kirjeen kirjoitus… Kun se oli valmis, olikin jo ilta.
Vieraat lähtivät pois. Matilda koetti monilla salaisilla merkeillä kiiruhtaa Jaakkoa kysymään lähtölupaa.
Kun Jaakko esitti ukolle pyynnön, sanoi tämä:
— Se se tanssimista on… Mutta menköön tyttö, jos vain tuot hänet oikealla ajalla takaisin… Ja sinun pitääkin lähteä heti, kun Jaakko tahtoo! sanoi ukko tytölle erikoisesti.
— Kyllä, kyllä, sanoi tyttö ilosta loistavin silmin.
Muutamassa hetkessä joutuivat nuoret lähtemään; ja vanhukset jäivät kahden iltaansa viettämään.
— Hyvä poika se on tuo Jaakko, sanoi Aunolaiska hetken kuluttua.
— Oikein rehti mies, vahvisti ukko.
Se olikin korkein kiitos, minkä hän kenestäkään antoi.
* * * * *
Ilta kului. Ukko istui lampun vieressä ja luki virsikirjan alussa olevaa "Ajantietoa" ties kuinka monetta kertaa. Siinä kerrottiin kuivasti ja yksitoikkoisesti aina Adamista aikain. Oli siinä mainittuna Egyptin faraot ja "Ruomin" keisarit, kuuluisat paavit ja muut merkkihenkilöt; siinä oli "kauheat nälkävuodet", ruttovuodet ja taudin raivot, kaikki asiat aina ukon aikoihin asti. Vaikka se oli kuiva ja mehuton, viehätti se sittenkin. Kun hän sai sen tutkituksi, rupesi hän lukemaan "Sitä Jerusalemin, pyhän kaupungin, kauheata hävityksen historiaa", "kerrottuna Flaavius Joseefukselta" y.m.
Eukko valmisti illallisen. Ja kun se oli syöty, olikin jo ilta. Kumpikin vanhus istui lampun ääressä sen hiljalleen siristessä. Eukko otti virsikirjan ja muistaen poikiaan alkoi lukea "Jokapäiväistä rukousta merellä": "O Herra, tässä me toimimme, tässä me makaamme heikossa haahdessa, joka pian voipi turmeltua; me kiitämme Sinua, ettäs meitä näihin asti niin armollisesti olet ulapalla aukealla johdattanut" j.n.e. Sitten seurasi "Ehtoosiunaus sunnuntaina".
Ukko kuunteli hartaana eukon laulavaa, nuotikasta lukemista. Mutta pian alkoi häntä nukuttaa, vaikkei vielä myöhäinen ollut. Nyt viime vuosina oli hän tullut iltauniseksi; nukkui aina heti, kun sänkyyn pääsi. — Elämän iltahan olikin hänellä käsillä. Aamu oli kulunut ja päivä laskullaan. Hän odotti, milloin meidän Herramme sammuttaisi hänen elämänsä liekin ja kutsuisi hänet eteensä. Ei hän sitä peljännyt, vaan puhui siitä ja toivoikin toisinaan sen pian tapahtuvan. Hänestä se oli luonnollinen asia; yhtä luonnollinen kuin päivän sammuminen, jolloin aurinko painuu mereen ja kultaa ruskollaan taivaan rannan… Siellä sitten Herramme luona hän näkee meren, niin kauniin ja hurmaavan, että kieli ei voi kertoa.
Ennenkuin eukko kerkesi riisuutua, kuorsasi jo ukko. Sitten sammutti Aunolaiska lampun ja meni hänkin levolle. Hiljainen pimeys peitti huoneen. Mutta meidän Herramme valvova silmä näki sen lävitse kaksi ihmistä, joissa ei vilppiä ollut.