I.
Hanna nurpealla mielellä.
Uunissa puut palaa tuhisivat Tannilan pihan päässä tupottavassa, vanhuuttaan luhistuneessa, matalassa tuvassa eräänä Lokakuun sateisena iltana.
Lapsukaisia kolme: Manti, Matti ja Kaisu kähertivät tulen luona, pienet puikkoset käsissään. Puikkojensa nenät aina sytyttivät ja puhasta töpsähyttivät sammuksiin, että pienet hiilet jäivät kiiltämään tikkujen neniin, joista valkean harmaat savut mutkaisina nauhoina nousta kiemurtelivat ilmaan. Hiilet kun sammuivat ja savut lakkasivat kitkumasta, niin sytyttivät puikkonsa taas uudestaan; ja kun olivat palaneet hiilelle, sammuttivat taas ja silmäilivät kenen puikosta nyt kauniin ja pisin savunauha lähti.
Matti luuli, että sentähden Mantin puikosta lähtee suorin ja pisin savusäije, kun se jaksaa puristaa tikkuaan kovemmin kuin toiset. Niin koetti hänkin sitä keinoa, mutta ei siitä lähtenyt apua, vaikka puristi, että silmistä vesi tihisi. Mitä enemmän hän puristi, sitä enemmän vapisi puikko ja savunauha meni kikkerälle viihdelle, jäi matalaksi ja hajosi ilmaan. Mantia tahtoi naurattaa, kun näki Matin puristaa rutistavan puikkoaan ihan hammasta purren ja aivan hartian voimasta. Mutta ei hän kuitenkaan nauranut, kun tiesi sen Mattiin tekevän pahaa. Kasvoissa näkyi vaan soma mieltymys ja aina puikkonsa sammutettuaan ojenti hän kätensä suoraksi Mattiin päin varsin näyttääkseen Matille, miten se hänellä onnistuu. Ja toisella kädellään osotteli. Noin korkealle nousi nyt hänellä, mutta näin alas jäi Kaisulla ja näin alas Matilla. Antti — lasten isä — ei ollut vielä kotona. Hän viipyi yhä kesäansio-retkellään pohjolan tukkitöissä. Työnjohtajana kun oli, niin ei päässyt irti, ennenkun kesätyö kokonaan loppui ja lautat meren suulla saatiin varustelluksi oikein talviteloilleen.
Ikävä isää vähensi usein lapsiltakin iloisuuden. Manti se aina salavihkaa silloin tällöin itkeä pihauttikin. Mutta kun se ei sillä parannut, niin täytyi tyytyä. Ja siinähän se aika kului. Päivä meni, toinen tuli.
Äitiä rupesi nyt enemmän kuin koskaan ennen huolestuttamaan isän viipyminen. Talvi antoi kättä ja huoneet tarvitsivat välttämätöntä korjausta ennen talvelle lähtöä, varsinkin navetta.
Pirttikin oli vaan kattopäällisenä, sillatonna, uunitonna kehikkona, joka sekin piti saada talveksi asuttavaksi, kun ei ollut uunia, jossa olisi voinut paistaa paistoksiaan.
Tannila oli satoja vuosia ollut yhdellä asukkaalla, mutta nyt perikunnan jaossa joutui alaikäisten osaksi toinen puoli, joka myötiin huutokaupalla ja joutui Antille.
Pirttiä ei ollut kuin yksi koko talossa. Se huoneitten jaossa jäi entisille asukkaille. Antille tuli vaan kattopäällinen pirtin kehikko ja se viisiseinäinen tuparakennus, jossa nyt Antin perhe asui.
Tannilan vanhoilla asukkailla oli salainen veto saada vielä nytkin talo yhdelle asukkaalle ja toivoivat sitä itselleen. Siinä tarkoituksessa olivatkin hyvin kateellisia Antin perheelle ja koettivat ahdistaa kaikella tavalla, että Antti kyllästyisi ja möisi heille talonsa velkakauppaan, kun rahoja ei heillä ollut.
Tällä kerralla ei muuta kiusaa osanneet, niin eivät luvanneet pirtin uunia, että saisi huomenna paistaa leipätaikinuksensa, vaikka hän olisi sen omilla puillansa lämmittänyt.
Tästä oli Hannan — lasten äidin — mieli nurpea koko illan ja toivoi että isä viimeinkään tulisi kotiin ja laittaisi oman pirtin asuttavaksi, ettei tarvitseisi edes uunin puutoksessa olla. Ja kälkäinenhän tuo tupa oli ainoaksi asuinhuoneeksi muutenkin, kun toisen huoneen tarvitsi ruokahuoneeksi.
Ilta-askareensa ulkokausteella oli Hanna saanut jo tehdyksi ja vesisankko kädessä raskain askelin kankean näköisesti tulla ponkesi tupaan. Ja märät helmat kahisivat oven pieliin.
Vesisankkonsa hän laski oven poskeen pienelle ristikkojalkaiselle jakkaralle, otti päästään sateesta likomäräksi kastuneen ruutukaisen pumpulihuivin, räpsäyti sitä pari kertaa ilmaan, että irtanainen ja enin märkyys karisi pois, ja ripusti sen uunin lähellä olevaan pitkään naulaan. Riisuipa muutkin päällysvaatteensa, puisteli niistä enimmän märkyyden ja laittoi tangolle levälleen. Otti tuolin uunin eteen ja istahti siihen. Suurilla sinisenharmailla silmillään katsoi vaisusti liekottelevaan tuleen eikä näyttänyt lähimaailmasta välittävän mitään. Huokasi väsyneen tapaisen helpoittavan huokauksen ja kätensä heitti hermottomaksi helmaansa. Tumma, paksu tukka oli liestynyt palmikolta ja puolimärkinä suortuvina riippuivat korvallisilla ja väsymyksen laimea punastus näkyi leveähköissä, lihavanpuoleisissa kasvoissa.
Isä ei ollut kirjoittanut kotiin neljään viikkoon ja pitkä oli jo Hannalla ollut viimeinen viikko odottaessa kirjettä. Mikä on syynä, ettei hän kirjoita, ajatteli hän. Oliko hänen työnsä semmoisessa paikassa, josta ei ole postikulkua, vai eikö hän tahtoisi enää kirjoittaa, kun on kohta tulo kotiin, vai eikö hän ole terve? Mistä tietää, jos tämmöisissä räntäsateissa on vilustunut ja saanut taudin? Voisihan olla niinkin, ajatteli Hanna, ajatteli uudestaankin, vaan ei se siitä sen selvemmäksi tullut. Mutta äkkiä ampuutui mieleen ajatus, että mitähän jos isä kuolisi sinne… Voi hirmuista… Mikähän verkko silloin peräksi pantaisiin! Hyi sentään!… Silloin ei muu auttaisi kuin myydä tämä talo noille toisille ja mennä kotitaloon asumaan omalla osallaan. En ottaisi isäpuolta noille lapsilleni. Leskenä olisin ja asuisin velimiesteni kanssa yhdessä… Mutta eihän toki Jumala liene niin sallinut, ettei Antti enää tulisi. Mutta kumma se vaan on, ettei se kirjoita, ajatteli hän ympäri päänsä, ajatteli uudestaan, mutta ei selvinnyt, ei tulevaisuus eikä nykyisyys, kaikki sekaantui yhdeksi hämäräksi ja mielen avaruus vähitellen pimeni mustaksi … kuni myrsky-yö tuolla ulkona. Silmänurkkiin ilmaantui kyyneleet, kasvot värähtelivät salaperäisesti ja kieli aina välimiten liikahteli hieman raolleen unohtuneessa suussa.
Vaarala — Hannan kotitalo — oli lähellä noin vaan pari tuhatta askelta Tannilasta talvipäivän nousua kohti. Vaaralan kartano ei kuitenkaan näkynyt Tannilaan. Noin kolme sataa askelta Vaaralan kartanosta Tannilaan päin kohosi korkeammalle huoneitten kattoja Pajasärkän nurmipeitteinen kalliokielinen kumpu, jonka suojaan kätkeytyi Vaaralan kartano, ettei näkynyt kuin tyynellä pystyyn kohoavat savut ja luhdin nurkkaan pystytetty korkea viiri. Tässä asui Hannan kolme naimatonta veljeä Jukke, Topias ja Joona. Näillä emännöitsijänä hulmusi punaposkinen, hieman kierosilmäinen sisar Elsa.
Tannilan Hannalla eivät olleet sisarensa Elsan kanssa välit varsin simasukaiset, kun Elsa varasteli kotiaan, vaikka hän oli jo saanut perintö-osansa; nyt oli vaan määrätyllä vuosipalkalla emännöitsijänä veljillään.
Hän luuli, että hänelle on maksettu liian vähän osuutta, niin koetti varastamalla ottaa lisää.
Kylän huonemies, muijat ja mökkiläiset olivat Elsan kanssa hyvissä väleissä. Niille hän kihvelti joka päivä talon ruokavaroja yhtä ja toista, teki mykrän-kätköjä, joista muijat kävivät hakemassa omia aikojaan, ottipa osansa talon villoista, hampuista, pellavista, vaatepakoista ja kun sai tilansa, niin kävipä aitassakin ruishinkalosta ottamassa säkillisen tai kaksi aina silloin tällöin ja möi aina kylän mökkiläisille kellä sattui rahaa olemaan.
Näistä kaupoista Hanna aina sai tietoja, kertoi niitä veljelleen Jukelle ja kehotti häntä pitämään parempaa huolta avaimistaan ja taloudestaan. Mutta tämä teki sisarensa Elsan ja itsensä välin niin pahaksi, ettei Hannalla tehnyt mieli käymään Vaaralassa edes vanhaa äitiään katsomassa, joka isän kuoltua oli joutunut virattomaksi talouden hallinnosta ja sai kädet ristissä istua nurkassa.
Joona veli oli äitinsä näköinen, matalaotsainen, leveämuotoinen, pystynenäinen, lyhytkaulainen ja oli äitinsä sukuun tullut lyhytjärkinenkin. Työtä hän verkalleen ja vastenmielisesti teki mitä käskettiin, vaan jos ei ollut hänellä ohjaajaa, niin päiväkaudet seisoi metsissä. Tuhkanharmailla silmillään katsella harreili kaikille ilmansuunnille ja puhua pölisi kaikkea mitä ajatteli. Syrjästä kuuntelija luuli, että siellä on vähintään kymmenen miestä. Vuosia ennen arvannostossa käyntiään oli hän pelännyt sotapalvelusta, pahoillut sitä; tämä enemmän tylsenti hänen mieltään ja sentähden hän melkein aina puhui sotaväestä, sotatempuista, tappeluista ja vihollisen kaatumisesta. Ja silloin kun hän ajatteli vihollisen olevan vastuksina ja pelkäsi joutuvansa siihen riviin, hän hurjistui, viskasi lakkinsa päästään, otti kiviä ja kantoja, syyti niitä metsän rinteeseen, löi kirveellään puihin, ja synkeästi kiroillen ärjyi: »Sinä et voita minua! Usko pois! Sinä et voita minua! Elä tule, muuten kalloosi kajahtaa! Sinä et voita minua! Minä en ole linnun luista enkä pottuvoista. Sinä et voita minua!»
Mutta kun tähän joku meni ja jos ne sen huomasi, niin ase putosi käsistä ja oli kuin ei mitään olisi tapahtunut, etsi lakkinsa, painoi sen syvään päähänsä, alkoi katsella kahden puolensa kuni kuorman eteen valjastettu hevonen, että milloin ja mihin häntä käsketään.
Jukke ja Topias olivat vilkkaat ja vihlakat miehet ja hoitivat taloa. Jukke, vanhin veli, oli isännän sijalla ja ohjaili talon asioita; Topias talonmiehenä toimitti talon ulkotöitä. Juken lempityönä oli kasvatella hevosten varsoja. Niitä hän lihotti, opetti niitä vetämään, koetti niitten juoksukulkuakin ja puheen aine oli aina vaan hevosista, niitten syönnistä, käynnistä, juoksusta, jalkojen luonteesta, taipumisesta ja kaikesta, mikä sen asian kanssa taisi yhteydessä olla.
Jukke kävi usein Tannilassa katsomassa sisarensa Hannan elettä ja muutenkin hän piti Hannasta enemmän kuin Elsasta ja kenestä veljistäänkään. Niin usein viipyi iltakaudet Tannilassa ja söi aina iltasensakin siellä, että sitten aikojaan myöten milloin mieleen juohtui sai palata suoraan yösijalleen. Ja niin, milloin vaan kotitoimiltaan jouti, puitti Jukke aina Tannilaan. Mutta nyt oli jo kolmas ilta kun ei Jukkea näkynyt Tannilassa eikä mitään sanomia ollut kuulunut Vaaralan elämästä. Tämäkin seikka osaltaan mustensi Hannan sortunutta mieltä. Elämä tuntui niin tuettomalta, perusteitaan myöten horjuvalta ja valottomalta kuni sen myrskyn reutoman elosta ja kuolosta taistelevan kuusen, joka seisoi siinä huoneitten takana harjulla ja hurjistuneena riehui synkässä myrsky-yössä.
Manti oli lapsukaisista vanhin. Oli Elokuussa täyttänyt jo kahdeksannen ikävuotensa. Hän ymmärsi jo äitiä, istahti lattialle uunin viereen pimentoon ja nojasi selkänsä uunin rintaan. Tuntui huvittavalta, kun uunin sisästä kuului tulen huimina, painoi korvallisensakin uuniin kiini ja samalla kuin kuunteli liekkien hulminaa, hienosti väreilevin kasvoin lämpimästi silmäili väsyneen näköistä, raskasmielistä äitiä ja ajatteli, mitä hän kysyisi äidiltä, että saisi hänelle jotakin sanoa ja saisi sanan vastaan; vaan kun näki äidin niin umpimielisenä, niin ei hän kuitenkaan rohjennut mitään virkkaa, vaikka kielen päällä pyöri yhtä ja toista, jota tavallisissa oloissa olisi hyvinkin voinut sanoa, vaan nyt jätti sanomatta. Odotti vaan äitiä eikö äiti hänelle itsestään jotakin sanoisi, vaan sitä ei tullut.
Pieni Kaisu, lapsista nuorin, hänkin lopetti tuherruksensa, kyhnähti Mantin viereen ja silmäili enemmän hiljaista Mantia kuin uunin paisteessa lumoutunutta äitiä. Mutta kun näki, että Manti niin kysyvin silmin katseli äitiään, niin kääntyi hänkin äitiin päin, katseli äitiä, mutta väliin aina Kaisun etsivät silmät lensivät Mantiin ja taas äitiin eikä ymmärtänyt minkä tähden Manti niin kiinteästi katseli äitiä. Ei ymmärtänyt äidin kasvoilla itsekseen vieriviä kyyneliä. Ei ymmärtänyt värähtelevien kasvojen kieltä. Ei ymmärtänyt syväin huokaustenkaan sanoja. Tuntui Kaisustakin vaan niin oudolta ja kaipasi jotakin, vaan ei tiennyt mitä kaipasi, kun äitikin oli niin likellä.
Nelivuotias Matti, lapsukaisista keskimmäinen, ei välittänyt mistään mitään, jatkoi vaan yksinään tihkaustaan puikon kanssa. Aina sen sytytti ja puhasta töpähytti sammuksiin. Mutta usein aina puhaltaessa sattui menemään sylki puikon nenään, niin silloin silmänräpäyksessä sammui sekä liekehtivä tuli kuin myöskin kirkas hiili puikon nenästä aivan kypenettömään. Silloin ei tikusta lähtenytkään miellyttävää savusäiettä, vaan tupsahti vähäsen ympärille hajoavaa harmaata höyryä. Silloin Matti kiireimmän kautta joudutti puikkonsa nenän uuniin hiiloksen rinteeseen ja pulleaposkisena tyytyväisesti odotti, kunnes puikon nenään kilmahti taas näppärästi liemuileva tuli. Sattuipa kerran sammutus onnistumaan hyvin, ja vakavasti, ihan silmiään räpäyttämättä Matti piti puikkoaan ja mielihyvällä suurilla silmillään seurasi sitä korkeuteen pyrkivää juovikasta savusuonta, joka vasta noin kyynärän korkuisella alkoi hajota ja lientyä pieneksi leijailevaksi sinertäväksi pilveksi. Sattuipa pilvi kallistumaan äidin puoleen. Silloin äiti tietämättään hengitti sieramiinsa sen pilven kitkerää savua. Äiti hypähti, heräsi unelmistaan, puhalti savua pois ympäriltään, katsahti Mattiin kieltävän silmäyksen ja moittivalla painolla virkkoi:
»Mitä sinä siinä tihkaat? Pane pois se puikko. Saatat vielä tulen vaatteisiin siinä tuhertaissasi.»
Matti hieman tyrmistyi, katsahti äitiin ja näki savupilven yhä ahdistavan äitiä ja ikäänkuin pyrkivän äidin henkeen, vaikka se viuhtoi käsillään ja puhalteli sitä ulkoutumaan, mutta se vaan hämmentyi pyörteiseksi, aaltoilevaksi häkäräksi, jonka pulluilevat pyörteet tunkeutuivat sitä likemmäksi mitä enemmän hän puhalteli ja viuhtoi. Ja sittenkin, kun savu oli kokonaan poistunut, hakarti savu hänen hengessään eikä kyynelten hämärtävillä silmillään nähnyt ilman puhtautta; päin vastoin näytti se sumealta, niin luuli olevan savua ympärillään enemmän kuin olikaan. Niin Matista tuntui pahalta, kun oli hänen savustaan tullut äidille niin paljon vastusta, viskasi puikkonsa uuniin, kopsahti sievästi lattialle uunin viereen istumaan, samoin kuin tytötkin, ja pyöreillä silmillään hieman arasti silmäili äitiä.
Siinä savun kanssa taistellessa hieman hämmentyi äidin syvämieliset ajatukset ja ikäänkuin löysi luotaan märissä kengissä turtiutuneet jalkansa, joita päivällinen kylmyys vielä jomotti ja luisteli säärivarsia.
Ensin hän kahden käden suki tuhraantunutta hiusmartoaan, katsahti sitten tympeästi jalkoihinsa, nulisti jaloistaan pois lyhytvartiset märät kengät, naposteli sukkarihmat irti kinttukivertimistään, riisti sukatkin jaloistaan ja nakata rutjautti ne kenkäinsä päälle lattialle ja kahden käden rupesi hierustelemaan jalkojaan ja nurpeamielisesti virkkoi:
»Aivan ovat ihan turtana nuo jalat. Ei tiedä ei omaksi ihokseen.
Myötäänsä märissä kengissä päiväkaudet kolottaa kuin koiran kulkussa.»
Katsahti taakseen ja lisäsi herttaisesti:
»Manti hyvä, tuoppa tuo jakkara tuolta akkunan luota tänne jalkaini alle, että lämmitän tuossa uunin paisteessa noita jalkojani, että pääsisivät vähänkään vertymään.»
Manti hyppäsi seisalleen, kiimasi jakkaran luo, tarttui syliksi jakkaraan ja kantaa ketuutti sen uunin eteen äidin viereen.
Äiti otti kohennusraudan, työnteli sillä lämmitystä uunin perään päin ja ylenkatseellisesti virkkoi:
»Kylläpä nuokin osaavat palaa vaivan nähneen mieltä myöten. Vihasen rupeaman ovat olleet hommassa eivätkä vielä ole kaikki kelpokuvalla syttyneetkään. Suhisevat vaan kuin mato mättäässä.»
Mantin kasvot ihastuivat, kun sai tilaa jotakin sanoa äitille.
Voittomielisen näköisenä katseli äitiin ja uuniin ja hyvillään kertoi:
»Se teidän ilta-asioilla oloaikananne sammui kahteen kertaan, vaan me keräsimme päreen tikkuja, lastuja, tuohen palasia ja minkä mitäkin hitusia, sorhasimme niitä sinne halkojen väliin ja rupesimme joukollaan puhua töhöttämään, niin siitä aina syttyi ja rupesi palaa kituroimaan.»
Äiti ei jatkanut puhetta, siirti jakkaran uunin kielen alle, nosti siihen märkyydestä ja vilusta turvottuneet, hohtavasti punottavat jalkansa, rupesi niitä kahden käden hieroa nujuuttamaan, että pääsivät kuontumaan oikealle tajulleen.
Lapsia kummastutti, kun äiti tänä iltana oli niin vähäpuheinen. Eipä hekään keskenäänkään tunteneet halua puhelemaan, istua kyhnöttivät vaan ja urkkivilla katseillaan seurailivat äidin pienimpiäkin liikkeitä ja ajattelivat: lieneekö äiti kipeä, kun niin kovasti lykkii ja hieroo jalkojaan.
Manti se aikoi kysyä, että pakottaako äidin jalkoja, vaan kielen päälle kuitenkin suli se kysymys ja katseillaan vaan koetti saada tietoja äidin mielestä ja terveydestäkin.
Mutta viimein heitti äiti jalkojaan hieromasta, heitti kätensä hermottomaksi helmaansa, nojasi hartiansa tuolin nojasinta vasten, syventyi taas ajatuksiinsa eikä näyttänyt huolivan mitään ympärillään olevasta maailmasta.
Syvä hiljaisuus oli koko huoneessa. Ei muuta ääntä kuulunut kuin uunissa hulmuava tuli, seinältä yksitoikkoinen kellon käynti; yön raskas myrskytuuli juhisi nurkissa ja räntäsekaisten sateen pisarain tiuhkea simahteleminen kuului tummista akkunan ruuduista.
Tytöt liikkumattomina kyhnöttivät uunin pielessä ja yhä vaan katselivat alakuloista äitiä. Vaan Matti oli unohtanut tuon yleisen alakuloisuuden. Virkeänä ja pyörein silmin päätään punallellen miettivän näköisesti katseli tuvan seinämällä uunin valossa syntynyttä äidin jättiläiskuvaa, joka sinne tänne hieman liikahteli aina sen mukaan miten liekit vaihtelivat lämmityksen rinteessä.
Sitä kuvaa se vaan Matti kierteli suurilla silmillään ja mietti itsekseen.
Jos olisi äiti noin suuri kuin tuo kuva… Noin suuri jos olisi äiti, niin se jaksaisi kantaa koko tämän huoneen sylissään tuonne tunturille ja meidät tässä huoneessa… Pääkin on ammeen kokoinen… Matti kallisteli päätään ja toimessaan supisi itsekseen: Jos olisi äiti noin suuri ja oikein vihaista tekoa, niin ei uskaltaisi toisen pirtin isäntä puhua niin pahasti kuin eilenkin äidille puhui… On tosi, että tuppeensa viheltäisi toisen pirtin isäntä, jos äiti olisi noin suuri ja se sattuisi piekautumaan.
Mutta siihen hämmentyi Matin suuripohjainen mielikuvitus, kun havaitsi, että äidin silmäripsissä riippui suuret kirkkaat vesikarpalot ja toiset vierivät kasvoja alas jättäen jälelleen märät kiemaiset juovat.