II.
Jukke myönyt rukiita Purolan Eljakselle.
Porstuasta kuului voimakkaita askeleita. Silloin äiti pyyhkäsi esiliinallaan silmiään ja kasvojaan ja tekeytyi raikkaampimieliseksi.
Ovi aukeni ja Vaaralan Juken sateesta kastuneet kasvot ilmaantuivat ovelle.
»No, veli kulta, kun tulit», virkkoi ihastuneesti Hanna. »Juuri olin ikävöimässä sinua, kun et ole moneen päivään käynyt, mutta en kuitenkaan uskonut näin pahalla ilmalla tulevan.»
Jukke työntyi tupaan, seisahti keskelle lattiaa. Ei sanonut hyvää iltaakaan eikä tervehtinyt ketään, ähkäili vaan karmeasti, otti hattunsa päästään ja huiskautti siitä räntäsekaisen märkyyden pois. Riisuipa pitkän nuttunsakin päältään, ähkäsi taas kuin jostakin suuresta vaikeudesta tullessaan, kopisteli nuttuaankin ja ripusti sen seinälle naulaan.
»No, mitä sinulle nyt kuuluu?» kysyi Hanna ystävällisesti eikä ollut Juken käytöksessä huomaavinaan mitään tavallista kummempaa. Hyppäsi vaan kattolamppuun laittamaan tulta ja järjestelemään huonettaan.
Jukke kupristeli partaista muotoaan ja väänteli paksuja huuliaan, että pitkät ulkonevat petomaiset hampaat näkyivät juuria myöten, mutta viimein vastenmielisellä painolla virkkoi:
»No, ei tuota sanottavia muuta kuuluisi, vaan paha siivo nyt on kulkupaikoilla. Maa on jo ennestään ihan huleisillaan ja taivaalta tulee vettä räntää mitä sieltä mahtuu, että yksi lotina ja lätinä vaan kuuluu. Siihen tuuli vielä tuommoinen. On se nyt palkeensa paikannut.»
»Joko oli tarjona kuin entisellä miehellä kivi kainalossa ruveta istumaan mättään kolossa, jos mieli pysyä näillä main», virkkoi Hanna leikillään. Mutta Jukke ei tarttunut siihen puheeseen, kyllästyneen näköisin kasvoin istahti uunin eteen tuolille ja katseli rapaisia kenkiään. Niin Hannakin tekeytyi totiseksi ja tyyneesti jatkoi: »Talven alusvesiä tuo mahtanee olla. On nähty ennenkin jo näillä ajoin talven tulevan ja aikaansa se ajaa nytkin, eikähän tästä ole kesäksikään, siinä vaan taistelevat kesä ja talvi.»
Tätäkään puhetta ei Jukke näyttänyt kuulevan, niin Hannakin lopetti puheensa, ei tahtonut yksipuolelta kuulemattomille korville ruveta rupattelemaan, rupesi vaan kahmerehtamaan huoneensa siivoamisen puuhassa.
Jukke istui pitkän aikaa äänetönnä siinä uunin paisteessa. Ei tuntenut erityistä puheen halua, mutta tuntui se mielestä kovin autiolta olla aivankin puhumatta. Ajatteli hän kuitenkin jotakin virkkaa, niinkuin puheen aluksi, vaan ei oikein tiennyt mitä virkkaisi, kun varsinaista asiallista asiaa ei ollut. Ja kovin alentavaiselta tuntui isäntämiehelle ruveta asiattomaankaan puheeseen, varsinkin naisten kanssa. Mutta mitäpä ne naiset sentään asiallisistakaan, varsinkaan isäntäväen asiallisista puheista ymmärtäisivät, jos niistä puhuisikin. Ei hölyn pölyä. Ei enempää kuin pukki Venäjästä, ajatteli Jukke ja katseli vaan uuniin.
Mutta ei se kuitenkaan tuntunut hyvältä eikä sopivalta kovin kauvan olla aivankaan puhumatta. Katsahteli ympäri laajahattuisen kattolampun valaisemaa tummaseinäistä tupaa, näkyisikö mitään silmään pistävää semmoista, josta tuota niinkuin isäntämiehen aistilla ja sen näkökannalta voisi ruveta puhumaan. Mutta ei siellä mitään merkillistä näkynyt. Valkeapuitteiset ikkunatkin mykkinä ja läpinäkemättömän näköisinä seisoivat tuvan alastomilla seinillä, joita lampun liekehtimätön tuli valaisi. Mutta ajatukset kiertyivät Anttiin ja niihin aikoihin kun Antti, köyhä poika, sai pauloihinsa hänen sisarensa, jolle olisi ollut tarjona semmoisiakin kosijoita kuin esimerkiksi Tapanilan Santeri, semmoisen talon ainoa poika, jossa on joka vuosi kahdeksan ajettavaa hevosta kuin hylettä, erittäin varsat, ja neljäkymmentä nautaa ometassa ja talo kuin linna… Siellä olisi toi senlaista käydä atimassa kuin tässä tuonlaista kurjuutta vaan näkemässä… Se oli teko, joka ei lähde hampaani raosta, ajatteli Jukke ja tunsi oikein jäytävän syvää halveksimista Anttia kohtaan eikä mitenkään voinut sovittaa, että Antti olisi lähellekään hänen tai hänen sisarensakaan vertainen koskaan tässä elämässä. Ja Jukke luuli, että samaa ajattelee sisarensa Hannakin, ei mielessään pidä Anttia vertaisenaan, vaikkapa onkin nuoruuden hulluudessa joutunut sen kanssa naimisiin ja siinä tapauksessa täytyy näennäisesti pitää häntä vertaisenaan, mutta se vertaisuus on kielessä eikä mielessä, ajatteli Jukke.
Tätä ulkokultaisuutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan huomannut Hannassa, joka aina totisesti rakasti Anttia, mutta onnen päivinähän kaikki peittyy. Kun onni vuotaa oluena, silloin kaikki kaunihia, on sananlaskukin. Mutta nyt kovan onnen päivinä arveli Jukke ottaa selkoa minkälainen mieli on Hannalla Anttiin!
Jukke venytteli turpeaa muotoaan, ajatteli itseään lihavaksi, kauniiksi, viisaaksi ja kokonaan »ensimmäisen luokan» isäntämieheksi. Otti oikein isännän ryhdin päälleen, tekeytyi pönäkäksi ja hyvin ivallisesti ja kolkosti kysyi: »Eikö ala kuulua, milloin se tukkipatruuni aikoo kotiutua?» ja silmäili salaisesti, mitä tämä sana vaikutti sisareen.
Hannan kasvot värähtivät, se kysymys kävi läpi ruumiin kuin olisi kylmällä vedellä valanut, eikä hän voinut käsittää mistä tuo pönäkkyys ja ivallisuus oli Jukessa kotoisin. Mitä se merkitsi, sitä jäi mielessään punnitsemaan eikä tahtonut vastata mitään Juken kysymykseen.
Mutta Manti kun näki, ettei äiti siihen mitään vastannut, kääntyi Juken puoleen ja tutkivasti kysyi:
»Mikä tukkipatruuni?»
»Sepähän isäsi», vastasi Jukke yhtä pönäkästi kuin äskenkin.
Mantin silmät kävivät pyörimään, kainouden punastus kihosi kasvoihin eikä hän osannut virkkaa enempi mitään, kun ei ollut koskaan kuullut isää siltä nimeltä sanottavan. Oli kuullut vaan tukkimieheksi eli tukkilaiseksi sanottavan eikä koskaan tukkipatruuniksi, niin hän ei sitä käsittänyt. Ajatteli vaan, että lieneekö nuo toisen pirttiläiset keksineet isälle semmoisen haukkumanimen, kun ne muutenkin ovat niin pahoja. Tietämättään meni sormi suuhun, mieli tuntui väkisenkin painuvan pahaksi, pää painui alaspäin nyrkälleen, katseli vaan punakoita pieniä varpaitaan ja hiljalleen pureksi hienoa sormeaan.
Hanna tahtoi antaa Jukelle tietää, ettei hän sellaisesta nimityksestä pidä, tyynesti ja yrmeästi vain virkkoi: »Mikäpä patruuni hän nyt on paremmin kuin ennenkään.» Eikä jatkanut sen enempää puhetta, tekeytyi vaan ynseän näköiseksi.
»Lieneehän tuo jo joksikin ylennyt, kun hänessä kymmeniä vuosia on aina enimmät osat vuodesta eikä kodistaan perusta mitään. Jättää joukkonsa kuin susi poikansa oman onnensa nojaan», jatkoi Jukke röyhkeästi ja keikisti itseään enemmän taakse päin että näyttäisi vieläkin pönäkämmältä ja ryhdikkäämmältä.
Hanna oli ajatellut, että nyt, koska Jukke tuli tänne, niin hän Jukelta pyytää, että hän saisi huomenna käydä Vaaralassa paistamassa leipätaikinuksensa; kun kerran Jukke lupaa, niin Elsan marmatuksesta ei perusta mitään. Silloinpa saisi nähdä vanhaa äitiäänkin. Ja tunsi mielensä hyväksi, ettei hän vieläkään tullut hätään leipäuunista. Mutta nyt kun tunsi Juken karmeuden Anttiin, päätti hän pysyä erillään Vaaralankin armoista. Ajatteli sanoa Jukelle suoraan nenästä nokkaan. Tekeytyi puolestaan suoraluontoiseksi ja vakavasti lausui: »Se on vanha sananlasku, että ei tiedä syöttisika juottoporsaan päivistä; herrastellessasi isän jättämässä kodissa et sinäkään tiedä, mitä ponnistuksia on sillä, joka tyhjästä lähtee mökilliseksi pyrkimään, niinkuin mekin. Me olemme tyhjistä kynsistämme panneet kokoon sen, mitä meillä on… Etpähän sinäkään ole kiireinen maksamaan minulle perintöosuuttani. Varastutat vaan sillä siskohöperöllä koko eleesi puulle puhtaalle, ettei ole kohta itsellesi eikä muille.»
Juken kasvot värähtelivät hieman arasti ja ajatteli, ettei olisi tarvinnut juuri loukata Anttia eikä puhua niin ylenkatseellisesti, vaan joka on tehty se on tehty. Ei kuitenkaan kannata allekynsinkään ruveta. Rykäsi parin kuivaa tekorykäystä, katsahteli Hannaan isännän silmillä ja kolkosti virkkoi: »Kyllä sinä kerkiät kerjätessäsi saada perintösi, sen maksamiseen ei ole ennen kiirettä.»
»Pitkältä palaa kyntteli elävätä kuolettaessa, minkä meitä odottaessa kerjuuseen», vastasi Hanna hieman kiuhtuneella painolla, leimautti säihkyvän silmäyksen Jukkeen ja jatkoi: »Jos Jumalasta on myötiä ja me tervennä pysyttäneen, niin me mennään rikasten rinnalla… Saamme nämä huoneet tässä oikein asuttavaksi, niin silloin on pahin salmi soudettu. Laitamme tämän maan nurkan oikeaan kuntoon, niin elämme tässä kuin punapälvessä, kuuntelemme kuin kelloa muitten puutosta.»
»— Hym… Kuka sen on nähnyt, että tukkilainen on rikastunut. Tukkilaisen toimilla ei ole enempi siunausta kuin mustalaisen työnteolla. Ja se on vanha sananlasku, että joka neulalla saadaan, se nuolulla syödään», virkkoi Jukke ylenkatseellisesti.
»Vaan enemmän kuin tuhannen markkaa se tuopi tältäkin retkeltä. Olkoot he sitten vaikka kapustalla saatuja ja olkoot sitten vaikka vielä kirotumpia kuin tukkilaisen rahat, niin silmästään purevat kun tulevat asiaan», virkkoi äiti karmeasti ja hieman kehuvaisesti eikä tahtonut enää jatkaa puhetta Juken kanssa, koska Jukke oli niin omituisella tuulella. Poistui vaan porstuaan, toi sieltä kimpun tuoreita varpuja, joista rupesi latomaan luutaa.
Mutta Jukke tahtoi vaan yhä jatustaa Hannan kanssa. Tekeytyi ivallisen näköiseksi ja pilkallisesti virkkoi: »Näytä sinä sitä tuhatta markkaa minulle sitten kuin Antti tuopi», näpisti paksut huulensa visuun ja hymähti pilkallista naurua näyttääkseen, ettei hän usko sitä Antin tuhatta markkaa olevankaan.
»Tulet aikaan jos et näekään», virkkoi äiti ylpeästi, eikä jatkanut puhetta, Muhkeasti latoa rosti vaan luutaansa eikä ollut näkevinään koko Jukkea.
Jukkekin tunsi, ettei tämä puhe vetele nyt, niin nousi kävelemään lattialle, pisti kädet taskuihinsa, kekalla niskoin, rehtevän näköisesti käveli lattialla edes takaisin ja hiljalleen vihelteli. Kasvoista näkyi salainen hymy, mieli tuntui olevan hyvällä sijalla ja soma itseensä tyytymys majaili povessa. Ja kaikki asiat tuntui olevan niin hyvällä kannalla kuin voi olla.
Viime yönä oli Jukke salaa muista antanut Purolan Eljakselle kaksi tynnyriä rukiita ja saanut niistä viisikymmentä markkaa. Ne olivat liivin povitaskussa ja tuntuivat ikäänkuin lämmittävän miehen mieltä. Ajatteli, että jos sillä olisi vielä toiset viisikymmentä markkaa, että antaisi sille vielä kaksi tynnyriä, niin siten saisi sata markkaa omituista markkinarahaa… »Sen Jokelan Siirin kanssa ne ei vetele tuumat, jos ei ole rahaa ja Topias se tulen takoo, jos talon yhteisiä rahoja sellaisiin asioihin panisin.»
Siinä jyvän kaupassa, markkinoissa, Jokelan Siirissä ne Juken ajatukset nuojailivat. Mutta kiertyipä mieleen sekin aika, miten Siirin kanssa vihillä seisotaan. Oikein pelottavalta tuntui sen onnen suuruus, mutta suloiselta se toivo kuitenkin tuntui ja kuvaili mielessään, miten tuolla isolla ruunikolla — Antin ruunikkoa hän ajatteli ihan omanaan — tulla kuhnastaan Vaaralaan hääkartanoon ja miten luokin ottajat usahtavat portin pielestä vastaan ja luokkiin käsiksi. Vaan ei siinä pysy pottupojat, kun minä kiinnitän ohjaksia ja osotan ruunikkoa toiseen porttiin. Silloin kiittävät kun pääsevät kunnialla erilleen — ajatteli Jukke ja tumman punertaviin kasvoihin levisi mieluinen loimo.
Mutta hetken perästä vakautui kasvot ja tuhkanharmaat silmät katselivat enemmän sisään kuin ulospäin. Ajatukset olivat urenneet niin kauvas tulevaisuuden hämärään, että mieli ei voinut siitä tehdä kokoa jokapäiväistä elämää varten, vaan lepäsi entisen tyytymyksen kultaisella pohjalla ja antoi ajatusten vakoilla omilla teillään ja tuoda mitä löytävät.
Viimein kuitenkin alkoi äänettömyys tuntua pitkältä ja mieleen tunkeutui salainen moite siitä, että hän oli ollut liian ylenkatseellinen Anttia kohtaan, ja alkoi etsiä tilaa sitä lieventääkseen, ja mieleen hiipi ajatus siitä Antin tuhannesta markasta, josko siinä olisi totta, niin siitä pitäisi tavalla tai toisella saada osa markkinarahaksi.
Rykästen teko-yskää, tekeytyi ystävällisemmäksi ja lauhkealla painolla kysyi: »Onko se Antti nyt sieltä kirjoittanut?»
»Eipä ole kirjoittanut», vastasi Hanna tyynesti ja lakasi lattiaa uudella luudallaan.
»No, mistäs sinä tiedät sen tuhannet markat, joista äsken sanoit?» kysyi Jukke ja katseli tutkivasti Hannan silmiin.
Hanna arveli sanoa vaan ylpeästi, että tulet aikaan jos et tiedäkään, mutta ajatteli kuitenkin, että parempi on sanomatta eikä virkkanut mitään, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan koko Juken kysymystä. Lakaista sätki vaan lattiaa kuin kilvassa siten hämmentääkseen Juken urkkivia kysymyksiä.
Jukke kuuli ja näki, ettei nyt luista puhe, niin tekeytyi umpimieliseksi, rupesi taas hiljakseen viheltelemään ja kääntyi omiin ajatuksiinsa.
Pääasiana oli Jukella ollut nyt tulla Tannilaan urkkiakseen tietoja viimeöisestä jyvän kaupastaan Purolan Eljaksen kanssa, onko Eljas saanut jyvät kuljetetuksi kotiinsa, niin ettei niitä olisi kukaan nähnyt tai jos olisi siitä mitään tietoa, niin se pitäisi saada Elsan niskaan. Koetteli poveaan ja hyvälle tuntui, että rahat olivat siellä. Sitä hän ajatteli, että miten hän alottaisi siitä puheen. Mutta viimein hän muisti, että Hanna äsken mainitsi Elsan varastuksesta, niin tekeytyi ystävälliseksi ja lepposesti, hyvin tutkivasti kysyi:
»Juolahti mieleeni, kun äsken mainitsit sen sisko Elsan varastuksesta, niin onko siitä nyt kuulunut tai näkynyt mitään?»
»Miksikä?» virkkoi Hanna tyynesti.
»Siksi, että olisihan soma tietää, yhäkö se pitää tapanaan sitä varastusta.»
»No, se nyt viepi mitä hengestä on irti, siltä nyt ei säily kiljuvakaan eikä se heitä sitä tapaa ennen kuin haudassa. Kuoltuaan koira tapansa heittää. Tänäaamunakin pimeän hämärässä Purolan Eljas oli kantaa pätkistänyt jyväsäkkiä ihan jalkatenästä», puheli Hanna kiuhkeasti.
Juken kasvot leimahtivat hyvän tuulen näköiseksi, kun kuuli, että Elsan pää kantaa sen jyvien liikuttelun, mutta tekeytyi totiseksi ja kysyi: »Kuka sen on nähnyt?»
»On ne silmät ja korvat metsälläkin», jatkoi Hanna ynseästi. »Ei niitä näin kyläsessä kylässä niin salaa liikuta, ettei sitä joku näkisi… Olipahan muuan kulkija, joka tänä aamuna tuli Leppimäestä, niin oli juuri sattunut Rasilan tiehaaraan, kun Eljas oli Hiltusen aholta metsiä myöten laskeutunut itse pituisensa jyväsäkki selässään ja Ruokolahden tietä oli lähtenyt painumaan kotiinsa, mutta oli Siernakivelle laskenut säkkinsä levähtääkseen. Ja hyvin oli mies huohottanut ja aivan oli ollut märkä kuin uitettu ja höyrynnyt kuin saunasta tullut… On kummallista, kun ei pidetä avaimistaan parempaa huolta, kun tuon luntun annetaan kaivaa talonsa tyhjäksi ja elämisensä jakaa ympäri mieroa.»
»Mikä sen kotisen varkaan varoo, on vanha sananlasku», virkkoi Jukke. Mutta niissä sanoissa piili jotakin tyytymyksen tapaista. Sen huomasi hän itsekin, että niissä kuului hienoa myötätuntoisuutta Elsan käytöstä kohtaan, niin tekeytyi vakavaksi ja oikein perusteellisella painolla alkoi kertoilemaan: »Se kun on siinä päällä päsmärinä ja emäntä kuin emäntä talossa, niin saapi kait se, vaikka nurin kääntäisi koko talon. Ei suinkaan sen jälessä jouda askelesta askeleeseen paimentamaan kukaan. Eikä sitä varomalla varo kukaan, jos ei hänellä itsellään liene järkeä. Mutta minä luulen, että niissä puheissa on enempi liikaa. Sitä kun kestä mitä ruvetaan puhumaan, niin sitä puhutaan vaikka ei puheella olisi pontta ei perää, ei hihaa ei helmaa.»
Tuon viimeisen lauseensa lausui Jukke niin tylyllä painolla, että siitä kuului, ettei hän enää tahdo jatkaa sitä puhetta. Ja muhkealta tuntui mieli, kun povitaskussa oli viisikymmentä markkaa markkinarahaa ja Elsan pää kantoi jyvän kaupan. Kääntyi taas omiin ajatuksiinsa ja ikäänkuin väkisten tunkeutui ajatus, että tuo Antin iso ruunikko se pitää saada omakseen. Sen huonomman hevosen rekeen ei Siiriä voi ajatellakaan tahtoakseen. Ja siitä ruunikosta ajatteli panna puheen käymään — ja mietti, miten hän sen alottaisi.
Hanna oli jo saanut lattian lakaistuksi ja muuten huoneensa niinkuin järjestetyn näköiseksi, niin otti pöydän alta pienestä pärekorista sukankudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille ja alkoi neuloa. Mielessä pakotti kuin ajos se uunin puutos, kun ei tiennyt missä saisi huomenna paistaa leipänsä. Ajatteli vielä lähteä toiselta puolen rukoilemaan uunia, mutta tuntui se kovin vaikealta ruveta semmoista ihmistä ylönmäärin rukoilemaan, joka pahoissa sydämmissään heittäytyy toista kiusaamaan. Ja jos se ei sittenkään antaisi, niin olisi vaan turha vaiva ja se kiusantekijä saisi suuremman hyvän mielen. Mutta arveli kuitenkin, että kun kauvan eletään, ehkäpä härkä jäniksen tavottaa, ehkäpä ikää eläessä sattuvat hekin puuttumaan jotakin, niin silloin on vuoro vieraina. Ajatteli kuitenkin vielä aamulla toisen pirtin isännän ja emännän kutsua kahvelle ja pyytää uunia, ettei tarvitsisi ympäri kylää lähteä taikinasaaviaan vetelemään, siellä jäähtyisi taikina eikä kohoaisi leivät, niin siinä tulisi vielä suurempi vahinko… »Mutta jos eivät sittenkään antaisi», jylähti mielessä ajatus. »Onhan niillä valta olla antamatta. Ei niiltä väkisellä saa… Voi sentään tätä maailmata, kun niin paljoa puututaan kuin rakkautta», huokasi hän ja mieli ikäänkuin jähmettyi siihen samaan kysymykseen, missä saa huomenna leivät paistetuksi.
Mutta orit oli tallissa ruvennut kuoputtamaan lattiaa kuten se aina lystikseen kuoputti. Se kopina alkoi kuulua tupaan, niin äiti säpsähti, silmät leimahti hätäisesti ja virkkoi: »Mikäs nyt on oriille tullut, kun sellainen jytinä kuuluu?» Koppasi lyhdyn, pisti siihen tulen ja lähti talliin.
Sinne lähti Jukkekin katsomaan ruunikkoa. Mutta eihän sillä mitään hätää ollut; Hanna kun aukasi tallin oven, niin ruunikko taukosi kuoputtamasta, kääntyi katsomaan tulijoita ja kun näki Hannan, niin rupesi hörhättämään leipää.
»Mitä se Pokke nyt täällä jytistää. Eihän sinulla ole täällä ei mitään hätää. Voi sinua Pokke, kun sinä katselet niin koreasti. Sinun silmissäsi ei näy vilppiä, ei ynseyttä, ei kateutta, ei ylenkatsetta, ei katkeruutta. On puhtaat, ystävälliset. Voi sinua Pokke, kun sinä olet minulle hyvä, olet sinä hyvä», puhutteli Hanna lempeästi ruunikkoa ja siveli sen kasvoja. Kaivoi taskustaan sokeripalan, pisti sen ruunikolle suuhun. Se siellä muutaman kerran karahti, mutta sen enempi sitä ei kuulunut, hupeni sinne kuin tina tuhkaan, katseli vaan yhä herttaisemmin Hannaa, että eikö se antaisi lisää, mutta Hannalla ei ollut sen enempää, niin sukasi kädellään vielä kerran ruunikon kiilteleviä kasvoja, sukasi ojassa olevaa leveää lautasta ja kääntyi pois.
Tulivat tallista tupaan. Hanna tunsi mielensä niin lauhkealle, hilpeälle, oli kuin suurelle ystävälleen olisi saanut haastella huolensa, kun sai puhutella ruunikkoa. Oli mielessä kuin olisi suuren aarteen kätkenyt sinne talliin taas huomeneen asti.