III.
Jukke lukee Antin kirjettä.
Mutta Jukke tunsi povessaan tuskallisen poltteen saada tuo Pokke ennen markkinoita itselleen. Hän näki, että Hanna oli lauhkeammalla tuulella kuin äsken, niin hänkin heittäytyi ystävälliseksi ja oikein asiallisella painolla alkoi puhella:
»Kyllä tuo Pokke on hyvä hevonen, mutta tyhjään se menee teillä. Sen minä olen katsonut, että tyhjään se menee teillä.»
Rykästeli tekoyskää, tekeytyi rohkeammaksi ja jatkoi: »Minä olen ruvennut ajattelemaan, että minä sen sillä meidän Jeppe ruunalla vaihdan ja annan hyvät päälliset, minä päällistän kyllä hyvästi.»
Nyökäytti päätään asialle vakuudeksi, silmissä näkyi arkoja väreitä, mutta tekeytyi rohkeaksi ja jatkoi: »Minä kyllä tunnen kalun, minä en tahdo sitä tyhjällä, minä annan siitä oikein tupultihinnan semmoisen, ettei kukaan anna siitä semmoista. Ja minulla se ei menisi tyhjään. Minä siitä hevosen tekisin».
Hanna heittäytyi hieman leikilliseksi, katsahti Jukkeen lystikkään silmäyksen ja naurahtain virkkoi: »Ajaisihan se hiisi hyvälläkin, kun kerran selkään pääsisi, minkä sinäkin.»
Tästä Hannan leikillisyydestä sai Jukke vettä myllyynsä, luuli, että asia onkin jo hänen puolellaan ja oikein ihastuksissaan rupesi laskettelemaan: »Kyllä se on totta, että tyhjään menee Pokke työhevosena, vaan meillä sillä ei ole pakko lähteä työhön, kun minun ajokkaakseni joutuu. Ja sitten se on vasta hevonen, kun se on minun hoiteissani muutaman vuoden. Nyt se vasta rupeaa ruumistumaan ja miehistymään, kun se minun hoidolleni tulee. Meillä on toisin kuin teillä. Sitten sinä vasta tuossa Pokessa hevosen näet, kun sitä minä lihottelen muutaman vuoden. Minä siitä vielä teen juoksijankin, minä olen sen nähnyt, että sillä on hyvä jalankäynti, vaan ohjaksissa pitää olla mies semmoinen kuin minä. Antti ei ole hevosmies, sen minä sanon, vaan minun edelleni ei ole käynyttä. Minä kykenen lähtemään suitsimieheksi vaikka Hämeenlinnan kilpa-ajoihin. Kyllä se on totta, että minun se pitää saada tuo Pokke, tyhjään se menee tuossa sijassa.»
Jukke puheensa lopetettua salaisesti katsoi Hannan silmiin, katsoi oikein tutkiakseen, mitä se hänen puheensa vaikutti.
Mutta Hanna nyökäytti vaan Jukelle päätään ja totisesti lausui: »Vai ajaisit sinä mielelläsi meidän Pokella. Eipä vähä mitään. Vanha sanalasku sanoo, että saanut saappaat pitävi, saamatoin rajaiset kengät. Et veli kulta sinä löydä niin koreita sanoja etkä tuo niin kauniita rahoja, että meidän Pokke lähtee sinun matkaasi. Se on itse kasvatettu eikä se maksa meille paljoa ja me olemme sen Antin kanssa sanoneet, että sitä ei hävitetä ei äijällä, ei vähällä… Hyi sentään. Meiltäkö Pokke vietäisiin pois.» Oikein inholla puistatti Hanna itseään sanoessaan tuota viimeistä lausetta, näyttääkseen sillä, että hän ei tahdo kuullakseenkaan koko puhetta Poken vaihannasta.
Mutta Jukke ei ruvennut taivuttamaan mieltään siihen uskoon, ettei hän saisi Pokkea. Vaikka epäilys tunkeutui mieleen, rupesi hän etsimään varalta uusia keinoja, jos ei suorastaan kauppaan sopisi.
Pitkän hetken käveli lattialla edestakasin, katsahteli huoneen kaikille suunnille ylös ja alas eikä varsinaisesti mihinkään, käveli akkunan luo, tähysteli siitä ulos pimeään yöhön, käveli toisen akkunan luo, katseli siitäkin ulos, vaan eihän sieltä mitä näkynyt muuta kuin hämärä kuvain, mutta ei hän katsellut sitäkään, silmät katselivat enemmän sisään kuin ulospäin ja ajatukset mielen ympärillä kiehuivat yhtenä myllynä, ettei niistä saanut selvää mitä ne oikeastaan tekivät. Mieli rupesi painumaan levottomaksi ja tunsi halun lähteä pois, vaan hän ei ollut Hannalle ilmaissut mitään asian nimeä, mitä vasten hän oli tullut käymään. Hänelle juolahtikin mieleen näppärä tekosyy, kääntyi Hannan puoleen ja ystävällisesti kysyi: »Niin, tuota, minun pitäisi lähteä pois haromaan. Minä lähdin täällä käymään kuulostamassa, mitä sinä täällä nyt olisit vailla. Kun se isäntämies ei ole siitään kotona, niin mitä sinä nyt apua tarvitseisit? Tämä sinun eleesi on minulla huolena ikäänkuin omanikin.»
Hanna tunsi ihastusta tuommoisesta tarjouksesta. Hän muisti kenkänsä ensimmäiseksi.
»No, velikulta, joutaisitko sitten paikkaamaan minun kenkiäni? Ne ovat aivan repaleina ja tuommoinen siivo kun on ulkona, niin niillä tietää tarpovansa.»
»Joutaahan sitä, kun lähtee», virkkoi Jukke.
»Sitten minulla on toinen kimpeli. Kun nuo toisen pirttiläiset eivät luvanneet pirttinsä uunia huomenna minulle leipiäni paistaa, niin saisinkohan tulla sinne Vaaralaan?»
»Sinne saat tulla», vastasi Jukke kiltisti.
»Se siskohan siellä mahtaa silmille hypätä, kun minä sen varastuksista en ole malttanut suutani pitää kiini, vaan lieneepä noita jo ennenkin semmoisia tuiskuja nähty», jatkoi Hanna vakavasti.
»Meillä ei ole akkavalta, meillä on miehiset haltijat, siellä ei ole Elsa isäntänä, siellä olen minä isäntä ja minä kun lupaan, niin muilla on suu poikki. Tulehan vaan sinne, kuin kotiisi», kehuili Jukke ylpeästi.
Juken mielessä tuntui oikein hyvältä, että ne toisen pirttiläiset niin ahdistavat Hannaa, ja mielessä selvisi ihan kuin päivä, että nyt jos Antilla on rahoja niin paljon, että tuhanteen markkaan tai vielä enemmän, niin pitää Anttia ruveta tahtomaan yhdeksi taloksi. Siinä on naula, joka vetää. Silloin lähtee Pokke ja vielä rahat jälkeen. Sen koukun ne Antti ja Hanna kyllä nielevät, ajatteli. Jukke ja sydän täytyi ihan kukkurilleen siitä toivosta. Oli oikein vaiva hallita, ettei sitä Hanna näkisi. Kohosi taas kävelemään lattialle, pani kätensä selkänsä taakse, suoristi itsensä oikein keihakaksi ja oikein herroiksi astuskeli tuvan lattialla sinne tänne. Kasvot punertuivat entistään punakammiksi siitä valtavasta mielihyvästä.
Mutta kun siitä mielen ensimmäisestä huimauksesta oli suurin osa sulanut sieluun, niin puheen aluksi oikein syvästi kummastellen virkkoi Jukke: »Vai niin ne toisen pirttiläiset rupeavat teitä ahdistamaan, etteivät anna pirtin uunia. Varsanko se siinä tekisi, jos tuossa nyt leivät paistaisi… Noo, ei sillä pitkälle pääse. On meillä uuni, jossa paistuu. Olen sen kyllä tiennyt, että ne sinua ahdistavat, mutta en ole heitä noin joutavaksi uskonut.»
Hanna ei tarttunut siihen puheeseen, niin Jukke yhä jatkoi: »Kyllä se on viimeisen vierimmäistä elämää tuommoisten ihmisten parissa. En suinkaan tulisi päivääkään toimeen heidän kanssaan… Ja sentähdenhän minua enimmän huolettaakin tämä sinun joukkosi tuommoisten ihmisten… Siitä minä juuri olen Antille enimmän karsasmielinen, kun se tämmöiseen ahdinkoon laittoi joukkonsa ja itse on poissa enimmät ajat… Veri on vettä sakeampi, sanotaan ja tosi se onkin. Olen ikäni sinusta pitänyt enemmän kuin kestään muista koko pahnueessa, niin se nytkin tuntuu tämä sinun eleesi olevan huolessa enemmän kuin ikään oma koti eikä sitä mihinkään tee mieli kylään muualle kuin tänne.» Tuossa Juken paheessa kuului jotakin semmoista teeskentelyn tapaista, jota ei hänen sisarensa ymmärtänyt mitä sen alla oli. Oliko tarkoitus sillä tavalla paikata se väli hyväksi, minkä hän äsken vaikutti Hannaan kylmäverisellä puheellaan Antista, kun näki, että se vaikutti pahasti, vai oliko se miellyttämistä häntä, että hän rupeaisi Antista enemmän puhumaan, kun tuntui kuitenkin olevan yhäkin karvasmielisyyttä Anttiin? Vai oliko se vaan tungettelemista lähempään ystävyyteen, päästäkseen siten hevosen kauppaan? vai mitä se oli? Vaan oli siinä kuitenkin senlaista Venäjän nahkan hajua, että Hanna ei tahtonut vastata mitään.
Vaan varsin lopettaakseen sitä Juken puhetta viskasi neuleensa koriin ketterästi, koppasi laattialta koossa rutjottavat kenkänsä ja alkoi niitä näytellä.
»Tämmöiset ovat ihmisen ainoat kengät.»
Pisteli sormillaan reikiin.
»Tällä tavalla on pohjat ihan kuin seulan pohjat. Ensikerran kun vaan astuu rappusilta alas, niin hömähtää vesi kun vasuun, niin tietää siinä päiväkaudet rutjasevansa. Mutta tuleeko näistä enää minkäänmoista edes pahaistakaan kalua, kun niissä on reikiä aivan kuin hämähäkin verkossa. Jalkani on semmoinen töppöisen lesta, että siinä kuluu kenkä joka paikasta; siinä ei ole keskelläkään ontta niinkuin muiden ihmisten jaloissa. Niinhän sitä sanotaankin, että onsijalka onnellisen. Senpätähden lienenkin onneton, kuin jalkapohjatkin ovat niin suorat, ettei ole ontta ollenkaan… Kyllähän nämä taitaa olla niin viimesti rekivetoja nämä kengät, että joutavat rauniolle.»
Juken ajatukset työskentelivät niin ahneesti Siirissä, Poken kaupassa, Antin tuhannessa markassa ja Suvannon kaupungin markkinoissa, ettei mieli joutanut ollenkaan käsillä oleviin asioihin. Ainoastaan vaistomainen kaiku kuului Hannan puheesta ajatusten lukitsemiin korviin. Ja hämärä unikuva niistä hajanaisista märistä kengistä näkyi tulevaisuutta hapuileviin silmiin, ettei näkynyt käsittävän ollenkaan sitä Hannan esittelyä; vaan kun tunsi, että hänen pitäisi siihen jotakin sanoa, niin mukautteli: »Kyllä niistä sentään vielä. Tulee niistä sentään. Saahan niistä jotakin. Tulee niistä ehkä. Ehkäpä niistä tulee.»
Otti ne kengät sisarensa käsistä, katseli niitä, mutta ei se niistä mitään nähnyt. Mieli oli vaan Siirissä, Pokessa, markkinoissa ja Antin tuhannessa markassa.
Tämän huomasi Hannakin, että veljellä oli jotakin muuta tärkeämpää ajattelemista kuin se kenkäasia, niin ei puhunut paikkanahkoista mitään, kääntyi omiin askareihinsa. Kurkisti salaa sängyn päällä kytjöttäviä Mantia ja Kaisua, jotka omia aikojaan olivat sinne hiipineet ja kaikkine vaatteineen pyyskähtäneet nukkumaan. Katsahti pientä Mattia, joka uunin vierellä hiljaisuudessa kahmerehti päreen kaistaleen kanssa. Otti taas kudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille neulomaan kudelmataan ja mieli tuntui lievemmältä, kun ei kumminkaan tule hätää leipien paistouunista, jos ei toisenpirttiläisetkään antaisi… Olisi se kuitenkin tukalaa tulla tekemisiin Elsan kanssa, mutta täytyy kai, kun ei muu auttane, ajatteli Hanna kumminkin tyytyväisenä kohtaloonsa.
Jukkekin oli saanut kerälle enimmät ajatuksensa, heitti kengät ovenpieleen siinä mielessä, että hän ne ottaa mukaansa kotiin ja paikkuuttaa ne Joonalla kotonaan. Mutta mielessä paloi saada vissimpää tietoa siitä Antin tuhannesta markasta, ennenkun lähtisi kotiin. Istui Hannan lähelle jakkaralle, katsahteli ystävällisesti häneen ja lepposesti virkkoi: »Milloin se Antti on kirjoittanut siitä, kuinka paljon hän tänä kesänä on ansainnut? Näytäppäs sitä kirjettä! Eihän tuosta silmä osaa ota, minä vaan lystikseni katson mitä se siitä kirjoittaa.»
Hannasta tuntui hyvältä varsin vastapainoksi sille äsköiselle Juken halveksivalle puheelle näyttää Antin kirjettä. Otti pöytälaatikosta kirjeen, aukoi sen ja yritti pistää sen Juken ojennettuun käteen vaan muisti, että on siinä semmoisiakin, joita ei tarvitse Juken tietää, käänsi lehden, käänsi toisen, katsahti elävästi Jukkeen ja virkkoi:
»En minä kokonaan tahdo tätä sinulle antaa lukeaksi, minä vaan luen tästä sen kohdan, missä hän niistä rahoistaan puhuu. Se kirjoittaa tässä lopussa näin:
»On vielä sanottavaa se hauska uutinen, että tänä syksynä kotiin tullessani on minulla kappaleen enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Minulle on kohotettu palkkaa, että nyt on jo minulla koossa melkein sen verran kuin muina syksyinä koko kesän tienesti. Minulla on nyt jo yli kuusisataa markkaa koossa puhtaana palkkana. Ja olen jo parina kesänä matkoillani ja työni ohessa vanhoilta tietäjiltä ja runoniekoilta kerännyt muinaisaikuisia taikoja ja kaikenlaisia syntyrunoja. Sen kokoelmani lähetin Helsinkiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka lähetti siitä minulle kolmesataa markkaa palkkioksi ja kehutaan sen kokoelman olevan hyvin suuresta merkityksestä tutkimuksille ja kehotetaan minua lähtemään niitä oikein varttavasten kokoamaan. Sitä varten aikovat lähettää minulle erittäin matkarahat. Niin minulla näitten kolmensadan kanssa on jo enemmän kuin yhdeksän sataa koossa ja vielä ainakin kolmisen sataa tulen saamaan. Siinä tapauksessa, vaikkapa matkallekin rippuu, on minulla kotiin tullessa enemmän kuin tuhannen markkaa. Tähän liitän sinulle kotitarpeisiisi tuon kaksikymmen markkasen.
Ole tervehditty.
Hyvä Jumala siunatkoon rakasta perhettäni.
Oma Anttisi.»
Hanna silmäili vielä muitakin sivuja kirjeestä, sovitteli sen entisille laskuilleen, pisti sen kuoreensa ja suikkasi pöytälaatikkoon.
Juken aivoissa ponnisteli ja kangerteli sen kirjeen sisältö, ajatteli alottaa jotakin puhetta sen kirjeen johdosta, mutta ei tiennyt mitä oikein sanoisi. Mieli tuntui tavattoman somalle ja täyteläiselle, mutta pää tuntui niin tyhjälle ja typerälle, ettei siellä kuulunut niin asiallista sanaa, jota isäntämies olisi viitsinyt sanoa ja sanoa kuitenkin pitäisi. Jo kääntyi sisareensa, ojensi kätensä, nyökäytti päätään ja palavin silmin virkkoi:
»Mitä se muuta siinä kirjeessä puhuu? Annahan minä tässä virokseni katselen.»
»Mitäpä sinä sillä teet, se on vaan kahden keskuista», kielteli Hanna.
»No, no, siitä nyt ei silmä osaa ota, oli hän mitä oli. Olethan sinä ennenkin antanut eikä siitä ole kylä käräjiä käynyt. En minä puhu kellekään. No näytähän vaan tänne se kirje», liehakoi Jukke palavin silmin ja työnti ottamaisilleen hajotettua kättään likemmäs ja likemmäs Hannaa.
»No, eihän tuossa juuri niin erittäin harkkoja ole, vaan en minä anna kuitenkaan sitä sinun käsiisi», esteli yhä Hanna, Mutta se lisäsi Jukkeen vaan tulta.
»No ole nyt viisastelematta. Annahan nyt. Minä en heitä sinua rauhaan, ennenkun annat. Olenhan minä sinun rakkauskirjeesikin lukenut ja kaikki.»
»Hupsista pussiin ja pussin suu auki. Eipä vähä mitään. Vai minun rakkauskirjeeni sinä olet lukenut! Tuolla tavalla kärtät kuin paha mustalainen, niin sitten kuin mielihyviksi kuni huimalle sikiölle antaa jonkun lapun, jossa ei ole kuin amen ja plottis, niin sinä luulet saaneesi koko kirjeen. Mitähän semmoisellakin rakastettavalla olisi virkaa, jonka rakkauskirjeet olisivat luettavana kellä tahaan», porisi Hanna tosissaan.
»Eihän ne sentään ole kellä tahansa, jos minulla», lipasi Jukke ja osotti yhä kättään ottamaan.
»Niin, ystävä ystävälle ja ystävä koko kylälle», virkkoi tosissaan Hanna ja koppasi pöytälaatikosta sen kirjeen, viskasi sen Juken syliin ja kyllästyneesti virkkoi: »Sinä olet juuri kuin keväinen lampaan karitsa. Se määkii ja määkii, mutta ei tiedä itsekään mitä hän määkii. Samoin sinäkin tahdot ja tahdot, vaikka siinä ei ole sinulle ei tämän taivaallista. Ei saapaa eikä lähtevää. Se on kaikki minulle mitä on.»
Jukke kahden käden tapasi kirjettä helmastaan, silmissä valkeiset volahtivat ympäri teräsistä näkyviin, silmät leimahti Hannaan ja ihastuneesti hän virkkoi:
»Etpähän saattanut olla antamatta. Tiesinhän minä sen.»
»Eihän sitä mustalaisestakaan pääse erilleen kuin antamalla, kunhan ei paljoa anna. Paljon sille jos antaa, niin se alkaa epäillä ja volista, että ei hyvä emäntä tämä ole oikeaa antii», virkkoi Hanna ylenkatseisesti ja pilkallinen naurun kihna näkyi kasvoissa.
Jukke siirti jakkaransa uunin eteen, istui siihen ja kumartui uunin valossa lukemaan kirjettä. Ahmivin silmin käänteli sen sivuja, silmäili ja käänteli, käänteli ja silmäili, ikäänkuin olisi halunnut ensiksi syödä makeimman kohdan eikä tahtonut päästä alkuun käsiksi. Mutta jo viimein havaitsi alun. Silloin puoliääneen ja nuotilleen rupesi lukea jammistamaan. Mielihyvästä vapisi kädet ja kirjeen lehdet käsissä tutisivat kuni virrassa.
Pitkän tuokion oli jo lukea jamannut eikä ollut vielä ensimmäinenkään sivu luettu, katsahti Hannaan puoli hätäisen silmäyksen, punalti päätään ja kiireesti virkkoi:
»On niin kiireesti kirjoittanut, että…» Pyhkäsi nuttunsa hihalla hikeä otsastaan ja voittomielisesti lisäsi: — »No kyllä minä sentään tämän jauhan selväksi, kunhan aikaa pannaan.»
»Kyllä siinä nyt on hikoilemista ja puhkailemista. Taitaa käydä kuin entisellä venäläispojalla, että 'ennen nurmie kynnäis ennenkuin lukis'», virkkoi Hanna naurahtain ja ilvehymy vihotti huulissa.
Jukke punalti päätään ja toimessaan virkkoi: »Kyllä minä … kyllä minä sentään… Vaan tuota tämä on… Se on tämän niin kiireesti kirjoittanut, että nuo muutamat sanat… Vaan kyllä minä tämän, kunhan aikaa pannaan, niin kyllä minä…»
»Niin, niin, jos silmäkulta tekisi sen hyvän, että näkisi», Hanna naurahtain pisti väliin.
Jukke puistalti päätään ja tosissaan jatkoi: »Kyllä silmäkulta totta tekee, vaan tämä kirjoitus on niin sekavasti… Nuo muutamat sanat. Muutamat tässä kyllä seisoo selvänä kuin isämeidässä, vaan nuo muutamat… Noo, kyllä tästä selvä tulee kun ei hätäillä.» Rupesi taas lukea jäytämään.
Uunissa palavat kekäleet jo möhähtelivät hiiliksi ja lämmitys muuttui liekehtiväksi hiilokseksi, jonka valo vähitellen varveni ruusunhohteiseksi koitteeksi. Kirjekkin Juken vapisevissa käsissä kuvasteli soman näköiseltä. Rakkaalla muistolla silmäili sukkaa neuloessaan Hannakin sen kirjeen kullanhohtavia tutisevia lehtiä.
Mutta valo kun tummeni, niin Jukke siirtyi likemmäs uunia ja työnti kirjettään likemmäs valoa. Uuni lämmitti että kasvot hiestyivät hikihelmim ja korvallisilta jo tippua nolkkasi vesikarpalot lattiaan. Mutta tästä ei Jukke näkynyt tietävän mitään. Tunkeutui vaan likemmäksi ja likemmäksi valoa, sitä myöten kuin hiillos riutui.
Hiki juoksi jo Juken kasvoista ihan virtanaan, mutta pyöreät silmät katsoivat kirjeeseen, kuni naulatut, ja sana toisensa perästä monen parsimisen takaa selvisi ilmoille että tupa kaikui.
Jo viimein pääsi loppuun kirje ja vetäytyi ulommas uunista. Hikoilevissa kasvoissa näkyi salaperäisiä väreitä. Katsahteli syvämielisen näköisesti palavaan lamppuun, katsahteli uuniin ja kirjeeseen. Ja taas lamppuun, uuniin ja kirjeeseen, vilkasipa tyytyväisen näköiseen Hannaankin. Aukasi taas kirjeen ja lampun himmeässä valossa lukea jamasi:
»Enemmän, enemmän kuin yksi tuhatta … tuhatta on … on … on … mark … on markkaa.»
Nyökäytti päätään, pani kirjeen laskulle, pujotti sen kirjekuoreen, pyyhkäsi nuttunsa hihalla hikeä kasvoistaan, kääntyi Hannaan ja mielihyvästä tyytyväisesti hymyillen työnti kirjeen hänelle ja ihastuneesti virkkoi: »Sainpaan selvän kirjeestä.»
Hanna naurahti ja jatkoi: »No, jo tuon nyt sai saadakkin. Olisi nelikon maltaita jauhanut sillä vaivalla, kuin sinä luit tuon kirjeen.»
Jukke katsahti uuniin: »Tuo uuni lämmitti tuossa, vaan en minäkään uhallakaan heittänyt kesken.» Nousi kävelemään taas lattialle edes takasin. Ajatukset ja mieli menivät taas Siiriin, Pokkeen, tuhanteen markkaan ja markkinoihin.
Matti oli tuoreen päreen taitellut monille mutkille ja puikkonaulojen avulla tehnyt siitä uivan vesilinnun muotoisen laitoksen. Sen kanssa tuli uunin eteen ja pyöreillä suurilla silmillään katsella remautteli äitiin, Jukkeen ja vesilintuunsa ja taas äitiin, Jukkeen ja vesilintuun, että eikö muut näkisi tätä hänen laitostaan.
Mielihyvällä kiinnitti silmänsä äitikin vihantaan pulloposkiseen poikapalkeroon ja herttaisesti virkkoi:
»Mikäs uusi laitos se nyt Matilla on taas? Vesilintuko, laivako vai mikä se on?»
»Vetilintu. Suuli vetilintu tämä on, joutten tämä on», puheli toimessaan vastaan Matti ja taivutteli siipeä toisen kanssa yhtä mukaiseksi. Ja väliin tyytyväisesti katseli äitiin, Jukkeen ja lintuunsa.
Jukke ei välittänyt Matista eikä Matin linnusta mitään. Kekalla niskoin, ryhti isäntämiehen, kädet selän takana käveli edestakaisin lattialla ja ajatteli vaan Siiristä, ruunikosta, markkinoista, tuhannesta markasta ja Jokelan kuuliaiskemuista.
Mutta kello tuvan seinällä löi jo kymmenen; silloin havahtui Jukke, alkoi laittautua kotiin lähtemään, koppoi päällysnuttunsa seinältä, pani sen päälleen ja toimittautui tielle. Mennessään vaan hyvästin asemasta nyökäytti päätään Hannalle ja anteliaasti virkkoi:
— »No, tulehan sinne huomenna paistamaan leipiäsi, siellä on uuni ja sitä annetaan. Tule vaan sinne.»
Sen sanottuaan työntyi ulos, lupsautti oven kiini ja pakenevat askeleet kuuluivat porstuasta ja katosivat heti.
Hannaa kummastutti Juken kiire lähtö, ajatteli sitä kieltää viipymään iltasella ja ajatteli vielä mennä jälkeensäkin hoihkasemaan iltaselle, mutta ei kuitenkaan tuntenut siihen varsinaista halua. Oli se niin usein ollut iltasella, jota vastaan hän ei ollut vuosikausiin ollut Vaaralan atrioilla. Jo tuntui väsyttävänkin ja mieli teki nukkumaan. Se vaan siinä yhä lopiseisi ja viivyttäisi maata pääsyä myöhempään, niin menköön matkaansa, ajatteli Hanna ja siirtyi sängyn luo laittamaan lapsia yöteloilleen. Tytöt nukkua retkottivat henkihieverinä sikeintä iltauntaan ja paljon sietivät puistelemista, ennenkun tointuivat nousemaan siksikään, että sai vuoteen korjata. Manti sentään tointui täydelle tajulleen ja riisui itse vaatteita päältään äidin vuodetta laittaessa. Mutta Kaisu ei tiennyt tälle ilmalle. Äiti otti varatonna retkottavan Kaisun syliinsä laskeakseen johonkin vuoteen tekoajaksi, mutta tämä tointui kuitenkin siksi jaloilleen, että seisoa tökötti lattialla unen töhmeröisenä horjahdellen sinne tänne kunnes äiti sai vuoteen valmiiksi, riisui vaatteet päältä ja nosti vuoteelle.
Manti oli vuoteen tekoajalla riisunut itsensä ja paiskautui seinän vierimmäiseksi sänkyyn, että Kaisu tuli jäämään äidin viereen, koska hän oli pienin.
Pieni Mattikin huomasi tämän homman, viskasi lintunsa loukkoon, kävellä vääkötteli sängyn luo, pudotti mekkonsa lattialle ja sanaa puhumatta heittäytyi sijalleen, joka oli tehty sänkyyn jalkain puoleen. Kääntyi syrjälleen selin toisiin, vetäsi jalkansa koukkuun, pisti kätensä korvallisensa alle, silmät lupsahtivat raskaasti kiini, huulet hervahtivat varattomasti hieman raolleen, koko ruumis lavahti hermottomaksi ja hieman nytkähteli raskaan huokumisen mukaan.
Hän nukkui.
Samoin tytötkin olivat vaipuneet sikeään uneen, mieluisen unielämän hymy näkyi kasvoissa, nytkeilivät ruumiitaan, liikuttelivat sormiaan ja varpaitaan. Näkyi unielämässä olevan joku yhteinen leikkimistoimi käsillä. Äiti pani kiini uunin pellit, arveli poistua ruokahuoneeseen purasemaan jonkun voileivän illallisekseen, mutta ei tuntunut haluttavan. Illan kuhjassa lapsia illastaessaan, oli hänkin pureskellut voitaleipää maitopiimän kanssa, niin nyt ei kuulunut nälkää.
Jukke lähtökiireessään unohti Hannan kengät siihen oven pieleen lattialle, johon hän ne heitti ottaakseen lähtiessään ja viedäkseen kotiin paikattavaksi. Hanna otti kenkänsä, pani sopelle halkoin nenään edes vähänkään valumaan eikä niitten kuivaamisesta ollutkaan etua.
Seisahti lattialle, katsahti huoneen ympäri näkyisikö mitään korjattavaa, johdatteli mieleensä olisiko ulkona tai huoneessa mitään epäkunnossa, mutta ei hän mitään senlaista keksinyt. Räntäsateisen myrskyn pelottava jyrinä kuului nurkista, kellon yksitoikkoinen soinnuton käynti kuului seinältä, jonka vanhuudestaan tummuneet kasvot osottivat myöhäistä yötä. Tuo rauhaisesti nukkuva lapsiliuta suojasi hieman arkaa mieltä ja hän tunsi vastustamattoman halun päästä itsekin kehtoon, sammutti lampun ja kallistui Kaisun viereen.
Mikähän sillä veli Jukella nyt oli, kun se oli niin omituisella päällä. Eihän tuo milloinkaan ole Antista niin kylmästi puhunut sitten kuin kerran on yhteen tultu. Muuten hän on aina niin tanakkatuntoinen ja toimellinen mies, mutta nyt se oli niin kummallisen lapsellinen. Nuokin kengät heitti tuohon, vaikka varmaankin sillä oli aikomus viedä ne kotiinsa ja ennen päivää jo tuoda ne minulle päiväksi jalkaan. No, on sillä joku erityinen ajatus mielessä, kun se oli niin hajamielinen. Eihän tuolla vaan naintipuuhat liene? Joko kyllästyisi siihen emännöitsijäänsä ja laittaisi omituisen emännän taloonsa? Vaan eihän siitäkään hommasta ole vielä kuulunut mitään, hetipä kyläläiset saavat viestin senlaisista asioista. Kun lienee vaan hiiskaustakaan senlaisista, niin heti se on ympäri kylää… Kyllähän siinä Vaaralassa on jonkunlainen menopaikka eikähän niillä suuria velka-asioita ole ja kun ne ovat niin tarkkoja, ihan viinan maistamattomia ne veljekset, niin jos ne vaan yhdessä pysyvät, niin mikäpäs niitten on eläissä valmiilla tilalla, kunhan se Elsa ei vaan saisi ihan onnoksi kaivaa koko taloa, ajatteli Hanna köllöttäessään lastensa vaiheella ja nukkui hänkin.