IV.
Jukkea ei nukuta.
Jukke ei saanut unta koko yönä. Makuuhuoneessaan Vaaralan porttiluhdissa hän vuoteellaan viehkuroi, kääntelehti ja viehkuroi.
Viimme yönäkin oli jo ollut uni hyvin katkonaista ja nukkuminen aivan levotonta, mutta olihan kuitenkin muutaman tunnin puoliskon aina silloin tällöin nukkunut edes korvakuulolta. Vaan nyt ei tullut unen tapaistakaan kuuluviin. Mieli oli täyteläinen, asiat kaikki hyvästi ja tulevaisuus tahattoman lupaava. Siirillä ei ollut tiettävästi kihloja eikä lähitienoissa ollut senlaisia poikamiehiä, joista Siiri ennen häntä huolisi. Pokke oli ihan kuin omassa tallissa, Antin tuhat markkaa olivat niinkuin käsirahoja isomman kassan siiressä. Suvannon kaupungin markkinat olivat lystimälleen kaukana, noin vaan kuukauden päässä, että kerkiää juuri tulla oikea talvikeli ja puhdistella sekä vähän lihotellakin ruunikkoa, Pokkea. Puhemieheksi oli Koposen ukko kaikista sopivin, se oli jo pyritellytkin ja oli muutenkin tuttava ja luotettava. Ja kaikki kävi kuin öljyssä, kaikki oli kuin kaavoin valettua ja mieli oli täyteläinen.
Mutta ajatukset eivät siihen tyytyneet, ne vaeltivat halki halean maailman. Myrskyn vauhdilla kulkivat sekä mahdollisilla että mahdottomilla vuorillaan. Purjehtivatpa aina väliin tähtitarhan yläpuolellakin, autuasten sinisatamiin, aina kolmansihin taivosihin, jossa on monta asuinsijaa. Mutta luistivatpa sieltä alas syvyyksiin, joitten pimeissä luolissa oli asunto pettäjillä, pärjääjillä, panettelijoilla, valheellisilla, valapattoisilla, varkailla, huorintekijöillä, kateellisilla, toisen oman himoitsijoilla, houkuttelijoilla ja kaikilla niillä, joilla syystä tai toisesta ei ole osaa eikä arpaa taivaan valtakuntaan. Kohousivatpa sieltä ajatukset taas yläilmoihinkin, tuoden mukanaan suuria syytöslaskuja, joitten tuhraantuneissa tauluissa kuvastui koko entinen elämäkerta. Näitä hän tahtoi työntää pois luotaan, viehkuroi ja kiemuroi vuoteellaan, kyyristyi kokoon, kätkeytyi peiton sisään, ummisti silmänsä, koetti hillitä ajatuksiaan ja nukkua koiran unta, eikö siihen tulisi oikea uni. Mutta kun uusi myrskyn puuska riuhtasi räystästä ja jyristi seiniä, niin silloin silmät remahtivat selkäpiilleen, ajatukset pemahtivat kuni riekkoparvi metsäkoiran hätyyttämänä hurjaan lentoon ja kiitivät hämäriin sokkeloihin, kunnes sieltä taas palasivat kotoisiin seikkoihin ja toivat mukanaan joko ihastuttavaa tai harmittavaa löytöä. Ja niin ei kukko käskien laulanut, ei tullut unta, vaikka olisi kuinka koittanut taivutella. Vaikka tuntui yötä olleen jo enemmän kuin seitsemän tavallisen yön verran, niin yhä Juken silmät kirkkaina harreilivat sysimustaan korkeuteen. Sisäinen toiminta oli vaan valloillaan, lakasi taivasta kuni myrskypilvet tuolla ulkona ja tahdon voima tuntui kokonaan loppuneen.
Viimein kuitenkin vaikeni sade, taukosi tuuli ja tummasti ullottavia tähtiä ilmautui sinne tänne öiselle taivaankannelle. Jukke kavahti istualleen, kuni säikähtynyt, kuuntelemaan kuuluisiko ulkona elon merkkiä. Suu hömmötti auki, silmät seisoivat ja korvat terotetut kuulemaan. Tallista kuului hevosten jalkain kopsetta ja vanha yskäinen kulkumuori rykiä kalkutteli pirtissä.
»Johan toki ovat yläällä, loppuihan viimein tämäkin yö», ihastui Jukke ja kömpi ylös. Pani jalkaan märät, saviset kenkänsä ja työntyi kartanolle.
Töhmerölle tuntui elämä. Pää oli kuin puusta, ajatuksia ei ollut ollenkaan, mieli oli kuin tervattu, suu maistui pahalle ja jäsenissä tuntui lamauttava raukeus.
Ei ollut vielä nousun aika, etelää kohti oli vasta otavan sarvet. Jukke haukotteli pitkään ja moneen kertaan, haukotteli että vesi tihkui silmistä ja luuli leukasaranain repiävän kahdeksi kappaleeksi. Puistalti päätään ja kaihoisesti virkkoi: »Olisi pitänyt saada nukkua. Ei tule muuten koreaa.» Palasi jälleen vuoteelleen, ajatteli: »antaa heidän vielä nukkua muutaman tuntisen, niin ajan ne ylös. Ja jospa tässä aamun korvassa tulisi unta, että saisin pikkusenkaan nurvahtaa edes siksikään, että silmät menisivät kiini, niin olisi sekin tyhjää parempi.»
Kului tuntia muutama, unta ei vieläkään tullut, ikäväksi kävi viehkuroiminen ja kadehdittavalle tuntui yhä antaa muitten nukkua. Nousi Jukke ylös, ajoi kaiken rahvaan pystyyn ja toimitti, että tänne tulee Hanna leipiään paistamaan heti päivän tultua. Elsalle varotti kovasti, että ei saa Hannalle osottaa mitään kannemieltä ja pitää auttaa häntä leipien leipomisessa.
Tämän toimitettuaan lähti Jukke Tannilaan paikkaamaan Hannan kenkiä. Rohkeasti astui Jukke Tannilan porstuaan. Hanna heräsi, kohotti päätään, terotti korvansa kuulemaan ja seurasi korvillaan askeleita, kunnes Jukke kiskasi oven auki ja työntyi tupaan.
Keskelle lattiaa hän seisahti, puhalti voimakkaita henkäyksiä, rykästeli ja virkkoi: — »Yhäkö täällä nukutaan?»
»Mitäs sitä yöllä tehdään… Mikä sinua nyt ajelee, kun yösydämmellä olet kuhnamassa. Vasta ikään löi kello kaksi», virkkoi Hanna unen töhmeröisesti ja painautui vielä nukkumaan.
Mutta uni tuntui pakenevan, mieleen tuli ajatus, että ehkä se Jukke ainakin tuli paikkaamaan kenkiä ja hyvälle tuntui että se niitä vähänkään tukkii. Ei kuitenkaan kohonnut eikä ollut tietävinään Jukesta mitään, oli nukkuvinaan vaan ja ajatteli, että sanokoon Jukke asiansa, jos hän tuli sitä varten.
Jukke käveli lattialla, rykästeli, karasteli kurkkuaan, rykäsi taas ja ystävällisesti virkkoi: — »Kummasti vähän tämä yö on vasta kulunut, vaikka tätä on ollut olevinaan jo ihan nälkävuoden pituiselta. Minua ei ole nukuttanut. En ole vielä nukkunut en silmäni täyttä. Tämäkö sinun eleesi lienee huolestuttanut; tuntui niin pahalta, kun nuo toisen pirttiläiset sinua niin ahdistavat ja jokapäiväiset puutokset siihen pitävät likeltä, kuten tuokin kengän puutos. Tulin niitä paikkaamaan.»
Siinä kirkastui Hannan silmät, kääntyi selälleen vuoteellaan, mieluinen hymy lepäili kasvoilla ja tyytyväisesti virkkoi: — »Tuskinpa tätä elämätä kukkaisten ja ruusuin päällä saanee moni kulkea. Eikö ne liene puutoksensa muillakin. Kunhan taas Antti joutuu kotiin, niin kyllä meiltä puutokset pakenevat. Ja toisen pirttiläisetkään eivät ne meitä purasematta nielase. Saahan nähdä, että aisoissaan pysyvät, kunhan isä tulee kotiin, vaikka ne meitä kunnottomuuden päähän ahdistelevat.» — Nousi istualleen sängyn laidalle, hieroskeli kangistuneita käsivarsiaan, peitteli lapset ja nousi laittamaan tulta lamppuun ja hommaamaan kahvia suutarilleen, kun kuuli, ettei se ollut nukkunut koko yönä.
Jukke oli tuonut kotoaan härän pääkkönahkan paikkanahaksi, kasteli sitä aina vesiämpärissä ja irvillä ikenin oikein hartian voimasta väänteli ja varmasti lausui: »Tuossa on paikkanahkaa, että tukkeutuu reijät. Ei tuule reijistä kuin tuolla paikataan. Se kestää tallailla kotvemmaisen kuin minä tuosta näverrän paikat. Sen sanon, ettei tarvitse niitä jälkiä heti parsia.»
Hanna liemakehti hyväntuulen näköisenä, kahmerehti pieniä puita, joita oli uunin ja seinän väliin syttöpuikseen varustanut kuivamaan. Pani ne uuniin, viritti tulen niihin. Ne rupesivat oikein riehakasti palaa rekottelemaan ja loimottavat liekit yhdessä lampun valon kanssa valasivat koko huoneen ystävällisen näköiseksi. Näytti se mielestä monta kertaa somemmalta kuin illalla. Hetipä siinä uunin kielellä kiehahti kahvikin.
Hanna ketterästi toimitti pöydälle kaksi paria valkoisia kultaranteisia kahvikuppia, kerma-astian ja sokerikorpon. Pani parin lastua rinnakkain pöydän nurkalle, niitten päälle nosti kullan hohtavan kahvipannunsa ja kodikkaalle tuntui taas elämä. Hanna laski kahvia kumpaiseenkin kuppiin, laski pannunsa siihen entisille teloilleen ja kehotti Jukkea tulemaan pöydän luo. Jukke istuikin tuolille pöydän vierelle, jossa kahvikupit höyrysivät ja vaahtisorot pyöriskelivät kahvin pinnalla. Mitä vaahtisoreita tähysteli kumpaisenkin silmät mihin ne sammuu, mutta ne kumpaisessakin kupissa tupsahtivat Juken puoleisiin laitoihin.
Hanna hymyillen ystävällisesti virkkoi: »Sinun puoleesipa nuo näkyvät kaikki rahatkin kiertyvän.»
Jukelle hykähti nauru oikein sydämmen pohjasta, muisti Antin tuhatta markkaa, leimautti iloisen katseen Hannaan ja lisäsi: — »Minähän niitä tarvitsenkin ja silloin ne ovatkin rahat kotonaan kun ne ovat minulla.» — Otti kahvikuppinsa ja hyvälle tuntui mieli. Mielestä oli kahvikupissa kierteleväin vaahtisorojen hänen laitaansa sammuminen aivan varma viittaus, että ne Antin tuhannen markkaa ovat niinkuin tulevia hänelle, ja taskussa oli jo viisikymmentä markkaa aluksi, niin kuka oli rikkaampi näissä kuuluvin. Kyllä sietäisi isännäksi sanoa eikä Jukeksi, ajatteli hän ja ryypiskeli kahviaan.
Kahvi oli juotu, Hanna korjasi kahvineuvot pois, Jukke siirtyi uunin eteen tuolille istumaan, riisui jaloistaan kenkänsä, tarjosi ne sisarelleen kehuen että: »Tuossa on täksi päiväksi kengät jalkaasi, ettei turska niissä jalkineet, vaikka suossa seisoisit yhden päivän. Ne ovatkin kotoisin nahkan vierestä ja ne ovat olleet voiteen luona, etteivät sentään vääntele jalkojakaan.»
Hanna kopperehti kuivia sukkia, pujotti niitä jalkoihinsa, vetää kurautti Juken pitkävartiset, saveen tahrautuneet kengät niitten päälle ja alkoi toimittautua karjaansa ruokkimaan.
Jukkea siinä uunin paisteessa rupesi painostamaan, ajatukset olivat ikäänkuin seisoneet, matalassa otsassa tumman punertava paksu nahka vetäytyi ankaroille poimuille, musta tasainen harjastukkainen hiusmarto laskeutui alas otsalle, että paksukehäinen nenä moslotti aivan hiusmarron rajassa keskellä otsaa, puistalti päätään, ähkäsi ja painavasti virkkoi: — »Minulla tuntuu pää tulevan semmoiseksi pökiöksi että se alkaa kannattaa seinästä seinään… Ei ollut kahvistakaan apua eikä parannusta.» Katseli taas liekottelevaan uuniin, puistalti päätään ja koetti virkistäytyä, mutta silmät vaan vetäytyivät välinpitämättömän ja samean näköisiksi ja kasvoissa kuvastui lamauttava väsymys. Katsahti sänkyyn, jossa lapset niin herttaisen näköisinä nukkua kyyhöttivät, mutta äidin tyhjä sija sängyn laidassa näytti niin houkuttelevan näköiseltä. Puistalti taas päätään. Silmät vetäytyivät sängyn puoleen ja itsekseen virkkoi: — »Mutta minua tuntuu nyt rupeavan niin ihmeesti raukasemaan, että minä en jaksa kahta korvaani kantaa. Minäpä hieman köllötän tuossa sängyn laidassa.» — Sen sanottuaan kallistui siihen äidin sijalle vuoteelle. Pari kertaa kankeasti lupisti silmiään, suu vetäytyi auki, hengitys raskeni ja kohta muuttuikin raskaaksi kuorsaamiseksi.
Lasten unimielisiin korviin alkoi kuulua kuorsauksen jyrinä. Silmät kirkastuivat, levesivät pyöreiksi kuni suitsirenkaat. Lapset yksi kerrallaan kilmasivat lattialle, hieman arasti katselivat vielä nukkuvaa. Ja kun tunsivat sen Jukeksi, niin jättivät siihen ja rupesivat hilmerehtämään omissa askareissaan.