Kahleeton vanki: Elämäkerrallinen kuvaus

by Heikki Meriläinen

V.

Jukkea nukuttaa.

Päivä oli jo valennut kohta valkeimmalleen. Jukke vielä nukkui henkihieverinä sängyssä. Vaaralasta tuotiin sana, että uuni on jo lämpiämässä, pitää tulla leipomaan.

Äiti toimitti lapsille ruokaa, varusti ruokahuoneen pöydälle leivän, voilautasen ja viilipytyn, josta käski Mantin osottaa Jukkea syömään sitten kuin se heräjää. Muuten varotti lasten olemaan hiljaa, että Jukke saa tarpeekseen asti nukkua, kun ei viime yönä kuulunut nukkuneen. Ja eipä hänellä nyt ollut mihinkään kiirettä kun hänellä oli jalassa Juken kengät, niin vaikka nukkuisi koko päivän, kerkiäisihän tulevan yön seutuna paikata kengät huomiseksi jalkaan.

Äiti valjasti oriin reen eteen, kantoi taikinasaavinsa rekeen ja meni leipomaan Vaaralaan…

Päivä oli jo jälellä puolen kun Jukke kuorsaili ja puhkaili ihan hievahtamatta paikaltaan, mihin oli kerran kallistunut.

Äiti oli jo tullut leivänpaistannasta kotiin, jakanut lapsille voileivät lämpimäisleivästä ja istunut pöydän luokse päivän valossa ompelemaan Matin puolivillaista mekkoa. Mutta Matti ihastuneena uudesta mekon saamisestaan rupesi voileipää syödessään pitämään korkeampaa puhetta.

Tämä kuului Juken unenhoureiseen korvaan, silmät remahtivat auki ja uni pakeni. Silloin hän hyppäsi istualleen, töllisteli ympärilleen, pyyhki univettä suupielistään ja tyytyväisesti virkkoi: »Jopa se kerkesi tulla päivä ihan valkeimmalleen… Nukahdin toki tuohon… Nukuin niin makeasti… Oikein sikeästi nukahdin». Sujutteli ruumistaan, nousi seisalleen, kävellä törkkäili lattialla, punalteli päätään ja vakuutteli: — »Selvisipähän pääni. Teki hyvää tuo nukahtaminen. Tuntuu ihan toisenlaiselle elämä kuin äsken, vaikka niin vähän… Lienenkö tuntia parin ollut tuossa pitkänäni».

Hannan kasvoissa näkyi hauska hymy, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään, ompeli vaan Matin mekkoa.

Jukke yhä hiljalleen käveli lattialla, väänteli ruumistaan ja hieman oudostellen virkkoi: — »Ruumis tuntuu niin kankealle. Miten lienee tuossa niin painunut. Vaan kaksipa siitä, kunhan pääni selvisi… Nukunta se lääkettä on. Vaikka sitä ei toisinaan paljoakaan tarvitse, vaan ilman sitä ei tule ei viikkoakaan aikaan».

Aurinko selvisi pilven takaa. Tuvan sivuikkunasta paistoi se valkoiseen uunin rintaan ja synnytti siihen ihanan, punertavan varjon.

Juken silmät pyöristyivät. Hän siirtyi akkunaan. Oudostuen töllisti aurinkoon, siirti silmänsä kaukana siintäviin vuoriin. Havaitsipa etelän kohdalla seisovan mahtavan Koljon vuoren lähinnä kaikista vuorista, jonka korkeimman kuhmun läntisessä syrjässä oli puolen päivän piiru. Katsahti taas aurinkoon, joka oli jo kauvas jättänyt puolen päivän merkin Koljon vuoressa ja läheni laskuaan, katsoi taas Koljon vuoreen ja taas aurinkoon ja nolostuneena hieman äissään virkkoi: — »No iltako nyt… No kauvampa siinä». — Punalti päätään. — »Jo minä arvelinkin… No sepä kumma… En muista, että minua olisi uni pettänyt».

Hannasta tuntui vaan hyvälle että sai koko päivän pitää Juken kenkiä ja mieluisesti hymyillen mukautti: — »Tallessa on ikä eletty elämätöin tietämätöin. Tuleehan päivä toinen, jos yksi on mennyt». Otti uunin suusta kahvipannunsa, jonka oli pistänyt lämpiämään, kun siinä vielä oli tämän aamuista kahvia. Laski siitä pöydällä odottaviin kuppiin ja kehotti Jukkea tulemaan unta huuhtomaan suustaan, että sitten paremmin maistaisi ruoka.

Juken puoleisessa kupissa pyöriskeli taas pari pientä vaahtisoretta, jotka näyttivät rientävän Juken puoleiseen laitaan.

Hanna muisti tänä aamuna vaahtisoreitten miellyttäneen Jukkea, niin taas naurusuin virkkoi: »Sinun puoleesi ne aina vaan näkyvät rahat kiertyvän. Minä en näy saavan en pennin kyökkää».

Jukke muisti taas sitä Antin tuhatta markkaa. Sydän hyppäsi, että äsken tosi kun toinen kerta. Tuntui aivan varmalta Siirin kihlaus, Poken kauppa ja Antin tuhat markkaa. Siirti tuoliaan likemmäksi pöytää, istui siihen ja hymysuin katsoi kahvikuppiin, jossa hienon harmaan höyryn seassa vielä hiljaa kierteli muutama pieni vaahtisore. »Sano arpa syitä myöten, elä miehen mieltä myöten». Ja yhä kiinteämmin terottui silmä siihen kiertelevään ja pienenevään vaahtisoreeseen. Ja tarkasti, ilman hengähtämättä seurasi sen kulkua, kunnes se viimein vierähti Juken puoleiseen laitaan, johon se kokonaan sammua tupsahti ihan silmänräpäyksessä. Paksut huulet vetäytyivät hienoon mieluiseen naurunkihnaan ja silmissä loisti leppoinen ihastus, kun otti kuppinsa käsiinsä ja rupesi siitä ryyppimään kahviaan.

Kahvipannu teki sen häpeän, ettei tullut kuin yhdet kupit vaan ja lapset jäivät aivan ilman. Tosin niille ei äiti halunnut paljoa antaakaan, vaan kun lapsilla on osattuutta mieli karvas, eikä osan vähyyttä, niin oli äiti jonkun herneen antanut kullekin. Mutta nyt saivat tyytyä vaan sokeripalaan ja lämpimäisleipäisiin voileipiinsä, joita tähteitä oli vielä heillä käsissään. Äiti korjasi kahvineuvonsa pois, toi pöydälle kaksi lämpimäisleipää, vadillisen lihavuoluja, voilautasen, viilihulikan ja lusikan sen viereen. Kehotti Jukkea rupeamaan syömään.

Jukke tunsi povessaan vinkeän hiukaistuksen, jonka vaikutti näkeminen mieluista ruokaa niin lähellä. Odottamatta toista käskyä, tarttui hän ruokaan käsiksi; unohtaen kokonaan nuoren sulhasmiehen ja arvokkaan talonisännän ryhdikkäisyyden, rupesi syödä harnimaan oikein kilvassa.

Pieni Matti seisattui lattialle katsomaan, kun Juken harjastukkainen pää alituistaan nieskitti, sen mukaan kuin leuvat liikkuivat. Kummeksien sitä Matti katseli pitkän hetken, mutta siitä ei Jukke perustanut mitään, veti vaan kuohkeita leipäpalasia ja rasvaisia lihakimpaleita ehtimiseen toista toisensa perästä puoleensa ja viiliä heitteli sekaan kuni koneeseen. Suu myllysi myötään täynnä kuni tiilentekijän savitynnyri.

Mutta viimein Matti juosta kiimasi ruokahuoneeseen, tarttui äitiin syliksi ja loistavin silmin pehmeällä lapsen kielellään toimessaan virkkoi: »Tuo Jukke työpi monta viiti palatta».

Äiti leimautti iloisen katseen Mattiin ja herttaisesti virkkoi: »Anna
Juken syödä. Sillähän on nälkä, kun se on vasta nukkumasta noussut.
Mikähän sinullakin on aina kun nukkumasta nouset».

Matti ei vieläkään näkynyt ymmärtävän asian oikeata laitaa. Mietti hetken ja sitten ketterästi virkkoi: »Minäpä noutenkin aamutella».

»No Jukella on sitä nälempi, kun hän on nukkunut koko päivän syömättä», virkkoi äiti hymysuin ja taputteli kädellään Matin punottavaan poskeen.

* * * * *

Ilta oli jo pimennyt melkein yöksi. Hieno päivän kajaksen kellahtava juova häimötti lännen kaukaisella rannalla. Mutta pohjoisessa metsien latvoilla loihuili valtavat revontulet. Ja kun päivän viimeinen kajas kokonaan vaipui lännen vuorien helmaan, niin silloin revontulien monivärisinä hulmuilevat liekit kulovalkean tavalla kohosivat aina korkeimmalle taivaslaelle ja peittivät kokonaan pohjoisen taivaan kannen.

Tätä liekkien vallatonta taisteloa korkeuden vuorilla katselivat Hanna ja Jukke Tannilan peri-ikkunasta aivan työttömin käsin. Huone sai ikävän kaamean valon ja lapsetkin hyypiyksissään tulivat äidin viereen istumaan. Mutta kun näkivät ettei äiti pelkää, niin eipä hekään pelänneet. Tyynesti, äänettöminä vaan istua ketrottivat kuni kanan poikaset yöpuullaan emänsä vieressä. Suurilla silmillään vaan seurasivat taivaan kannella sinne tänne sinkoilevia liekkivirtoja ja vuoroon aina katsoivat äidin silmiin, että mitä niistä äiti pitää.

Mutta yhtäkkiä ilmautui sekaan punertaviakin liekkiviuloja. Jopa huilahteli ihan veripunaisiakin suortuvia, jotka kuitenkin silmänräpäyksessä vaalenivat toistenlaisiksi. Mutta uusia samanlaisia siellä täällä kaukana ja likellä hulmahteli esiin aivan ehtimiseen. Tämä rupesi äitiä kammottamaan. Rupesi hieman vapisemaan. Tarttui Juken käteen ja hienosti väristen lausui: »Olipa hyvä, kun olit täällä… Tuo ei ole oikeaa… En ikänäni ole nähnyt tuonlaisia… Huh… Mitä tuo nyt merkitsee…»

Koko pohjoinen taivaan kansi aaltoili veripunaisena kuni lainehtiva meri, mutta Jukke ei ollut millänsäkään. Lystin tuulen näköisenä vaan silmät rävähtämättä katseli liekkien hurjaa kilpa-ajoleikkiä ja odotti mitä tuosta lopuksi tulee.

Viimein rupesivat liekit hajoamaan ja muutamia niitä vieri aina etelän vuoriin asti. Mutta silloin rupesivat harvenemaan ja tuokion kuluessa sulivat kokonaan ja katosivat äärettömään tyhjyyteen. Ainoastaan virkeät tuikkivat tähdet jäivät valvomaan ja niukasti valaisemaan syksy-yön kuutonta taivaan kantta. Ja pimeään syvyyteen kätkeytyi uneksiva maa.

Hanna pani tulen kattolamppuun, asetti sen niin suurelle kuin taisi. Haki vielä ainoan kynttilänsä pöydälle palamaan, että tulisi enemmän valoa. Koko ruumista karsei salaperäinen pelon tapainen arkuus. Istahti pöydän taakse penkille, otti sukan kudelmansa, puistalti itseään ja syvästi kaihoen sanoi:

»Huih, kun tuntui ilkeälle. Olivat niin kamalat nuo revontulet. Koko ruumistani luistelee niin oudosti… Mitähän hänestä hyvä Isä näyttänee. Ei se pateetta mene tuonlainen ilmestys… Sota mahtanee tulla… Huih, miten tuntuu oudolta… Olipa toki onni, kun olit täällä. Minua hurmasi yhden kerran silloin kuin hoilahti koko taivas punaiseksi ja tämä huonekin näytti ihan punaiselta. Niin hurmasi päätäni ja vihlasi sydäntäni että pyörtyväni luulin. Ja likeltä se olisi pitänytkin, jos vaan olisin ollut yksin noitten lapsisirkkain kanssa… Kuoluvuottahan ne vanhat tietäjät kuuluvat nyt ennustavan. Sen edelläkö lienee tuo ollut. Ja minäkö kuolen ensimmäiseksi, kun minuun kävi tuo ennustus niin pahasti».

Matti ja Kaisu tulivat äidin viereen istumaan, panivat päänsä hänen helmaan ja Matti nyrpeästi virkkoi:

»Ei äiti taa kuolta».

Äiti taputti Mattia poskelle: »Eihän toki Jumala salline sitä. Ei joutaisi äiti vielä kuolemaan, kun on Matti ja Kaisukin niin pikkuiset».

Manti remautti iloisen katseen äitiin: »Enpä sitä ole minäkään vielä hyvin suuri».

»Et ole sinäkään vielä liian suuri. Kaikki tarvitsette vielä äitiä ja isää, mutta milloin tulee isä… Kaukana ehkä on isä vielä… Jumala pitäisi tervennä häntä siellä ja meitä täällä, niin sitä hauskempihan pitkän ajan perästä taas olisi tavata isän meitä ja meidän isää», lohdutteli äiti.

Matin poskia pullisti hyvä ajatus. Silmät harreilivat, pää kallisteli sinne tänne, puoleen ja toiseen, katsahteli sitten äitiin, Kaisuun ja Mantiin ja iloisesti alkoi kertoilla:

»Tittä kun itä tuopi nitua ja linkilöitä ja ja lutinoita ja ja tokelia ja ja pipalia ja ja makeitia ja ja … ja ja nitua, niin tittä myö taahaan niin tuulia kämpäleitä nitua ja ja kolkean läjän kitinöitä ja makeitia. Niitä tyyvään tittä monta viiti päivää».

Äiti kutoi käsillään sukkaa ja hymyillen katseli toimessaan tuumailevaa
Mattia.

Jukke ei vieläkään muistanut ruveta kenkien paikkuuseen. Oli vaan eksynyt omiin ajatuksiinsa. Hän oli päättänyt, ettei hän siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta rupea puhumaan, ennenkun Antti tulee kotiin ja sitten jos Antti ei muuten taipuisi ruunikon kauppaan eikä taipuisi mitenkään antamaan sitä tuhatta markkaa markkinarahoiksi. Sillä Siirin kanssa ne sujuisivat asiat sitä paremmin mitä enemmän olisi rahaa. Ja eihän ne tyhjään menisi, jos niitä vähän tuhlautuisikin, kun Siirillä on neljä tuhatta huoltajan takana, jotka ovat irti silloin kuin on häät pidetty. Mutta nyt oli muuten sangen hyvä tilaisuus siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta ottaa puheeksi kun Hannalla tuntui olevan niin suuri turvallisuuden tunne häneen ja puutokset täällä kotona ovat suurimmallaan, jotka halventavat kodin arvoa. Niin näytti se olevan ainoa paras tilaisuus ruveta siitä puhumaan. Katsahti lamppuun, kynttilään, katsahteli Hannaan, lapsiin erikseen itsekuhunkin ja taas lamppuun, kynttilään, Hannaan, lapsiin ja Hannaan. Karasti kurkkuaan ja hieman arasti virkkoi:

»Minulla tuli itsestään tässä mieleeni semmoinen ajatus… Semmoinen soma aatos, että en malta olla sitä sinulle sanomatta».

Hannan kasvot hieman punastuivat, vilkasi kiinteän kysyvän silmäyksen
Jukkeen ja tyynesti hymyillen hieman leikillisesti kysyi:

»Mikäs aatos sieltä nyt tulee? Anna vaan tulla lämminnä käsiin».

Jukke rykäsi. Suu vetäytyi niepseään naurun kihnaan ja hyväntuulen näköisenä alkoi: »Niin… Minun mieleeni juolahti ajatus että, että me rupeamme yhdeksi taloksi».

Sen pitemmälle ei Jukke kerinnyt, kun Hanna leikin varjossa kysäsi:
»Niin, kuka ja kuka?»

»Sinä ja minä!» virkkoi Jukke naurahtaen suusta sanaa katkasten vastaukseksi.

»Mistä sinä nyt semmoisen löysit?»

»Tuli vaan omia teitään mieleen,» vastasi Jukke tosissaan. »Mutta se ei olisi hulluinta, jos se oikein ajatellaan».

Hanna ei jatkanut sitä puhetta, hymyili vaan itsekseen ja painoi päänsä kumarruksiin ikäänkuin kätkeäkseen kasvojaan ja neuloi vaan neulettaan.

Jukkekaan ei oikein arvannut mitä sanoisi, joka miellyttäisi. Odotti eikö Hanna sanoisi aluksi jotakin, mutta sitä ei tullut, niin Jukke alkoi kertomuksensa oikein taloudelliselta kannalta.

»Sen minä kyllä sanon että Antista ei ole isännäksi… Siitä ei tarvitse pahastua. Sen minä kyllä olen merkinnyt, että Antilla ei ole isäntämiehen luontoa semmoista kuin esimerkiksi minulla on… Minulla se juuri on isännän luonto».

Ravisti hieman päätään ja lisäsi:

»Minä saattaisin hallita vaikka kuinka suuren talon. Siihen on minulla aivan syntymäluontainen taipumus… Niin — katsohan kun minä selitän, miten lautasiaan myöten ne menevät kaikki asiat. — Nyt niinkuin sinä tiedät, meillä on täysi ele. Joka puolelta ihan kukkuripää ele. Sanalla sanoen Takkulaisen sanaan mitä meillä puututaan, sitä meillä ei tarvitakaan… Mutta meillä kun on tuota vähän niinkuin tuota, niinkuin velan suonta. Mutta tämä teidän eleenne aivan luineen lusikoineen joutaisi rahaksi. Niillä maksettaisiin velat, tupsautettaisiin aivan yhteen sanaan. Ja vieläpä jäisikin rahoja tuota niinkuin käsirahoiksi talon hoitajalle, niin silloin ei olisi asiat enää kierossa. — Mutta katsohan. Jos nyt esimerkiksi Antti tuopikin rahoja, niin ne tässä tätä pientä talon nurkkaa hoitaessa hupenevat kuni kuumille kiville ja puutokset ovat arvollaan. Mutta meillä on toisin, meillä on talo täyteläinen. Omat miehet tekemään työtä, niin meillä ne näkyy rahat, meillä ei hupene tuhat markkaa kuin tina tuhkaan. Ja kyllä Antti sen itsekin tietää, että minä olen isännäksi sopivampi kuin hän. Siihen on minulla ihan luontainen luonnon taipumus. Se on minulla ihan luontaista ja sen minä sanon, että se talo ei ole autio, jossa minä olen isäntänä».

Hannan mielessä tuntui, että pitäisi siihen jotakin sanoa, mutta ei selvinnyt, mitä oikein sanoisi. Tuo tuuma yhdeksi taloksi rupeamisesta jylähti mieleen niin somalta ja kummalliselta. Vaikka hän sitä aatetta koetti karkottaa luotaan, niin kuitenkin se kodikkaisuus, vieraanvaraisuus ja ystävyys, mitä Vaaralassa päivällä osotettiin, paistoi mielessä niin kirkkaalta, herttaiselta, puhtaalta ja lämpimältä kuin kesäaamu. Ja tuntui se aivan eksyksissä olemiselta asuminen Tannilassa vierasten ja kateellisten ihmisten keskessä.

Tätä mieltään ei kuitenkaan Hanna mitenkään ilmaissut. Ja tätä paitsi olihan Tannilassa isällä koti, jossa hänen perheensä asui ja johon hän oli perheelleen kodin laittanut, ja siltä puolen katsoen näytti vaan houraukselta ruveta ajattelemaan Vaaralaan muuttamista. Mutta mielessä yhä tuntui, että jotakin asiallista pitäisi sanoa Jukelle vastaan. Vaan kun mielessä väkisinkin pyöri tuo selittämätön arvoitus, niin ei parhaimmalla tahdollaankaan löytänyt varsinaista sanottavaa. Niin tekeytyi leikilliseksi ja leikin varjossa virkkoi:

»Aivanhan sinä nyt puhua leskuttelet kuin sinulla ei olisi poskiluitakaan. Mies puhua vestelee kuin valmista asiaa, vaikka asiassa ei ole hihaa eikä helmaa. Mikä isäntä se on, jolla ei ole emäntää?»

Jukke kekautti päätään: »Kyllä isäntä emäntiä saa, jos haluaa. Kyllä sitä hevosia saa, jolla talli on».

»Ei se ole otettava niinkuin leipä kaapista».

Juken mieli meni Siiriin ja hämmentyi siihen ne talousajatukset. Mutta kun taas oli ajatellut muutamia kertoja päänsä ympäri, niin alkoi tuntua liiaksi lyhyeen loppuneelta se yhdeksi taloksi hommaustuuma, ja etsi hän taas syitä päästäkseen uudestaan alkuun, vaan kun oli äsken jo puhunut puolestaan pääkohdat täydessä laveudessaan, niin tuntui se, että siihen oli Hannan vastattava. Niin tekeytyi totiseksi ja tutkasi:

»Mutta sanoppa todellakin ajatuksesi tässä asiassa. Eihän puhe asiata pilaa, eihän siltä tarvitse siitä tulla kokoakaan, vaikka siitä tuumitaan valmiiksi, mutta eihän tuo mahdotontakaan ole. Sanohan suusi puhtaaksi».

Hanna ei saattanut enää tekeytyä leikilliseksi eikä kuitenkaan tahtonut mieltään ilmaista. Otti totisen muodon, venytteli sukankudelmataan, mitteli sen pituutta ja venytteli sitä sekä leveydelleen ja pituudelleen ja totisesti virkkoi:

»Sehän on vanha sananlasku, että sinne naula menee, mihin kurikka ajaa. Minä menen mihin Antti viepi… Mutta meillä on tässä tätä maan nurkkaa siksi, että rypysijaksi, että kun Antti heittää pois ne kulut, kun on päästy velattomaksi, ja rupeaa hoitamaan maataan, niin me eletään tässä kuin mesi mättäässä. Paljon päälle me emme pyrikkään».

»Hym! Anttiko heittäisi pois matkustukset. Ei, ehei veikkonen! Eihän tukkilaisten aika kulu missään muualla kuin siellä. Tukkilaiset ovat kuin omituinen kansa, ei niitten aika kulu maatyössä enempi kuin mustalaisten. Anttikin on siihen siksi lyöpynyt, että sille tulee ikävä maatyössä», virkkoi Jukke päättävästi.

Tuo sana »tukkilaiset» hipasi Hannaan kolkosti. Ei hän koskaan soisi Anttia tukkilaiseksi mainittavan, mutta minkäpä sille teki, kun se kuitenkin oli tukkityössä, niin tukkilainenhan se oli. Mutta hänen mielestään olisi kuitenkin Jukke voinut olla nimittämättä häntä tukkilaiseksi. Tunsi mielensä hieman ynseäksi ja tympeästi vastasi:

»Kyllä se ei siellä lystikseen ole, vaan mistähän runsaamman palkan saa, niin siellähän sitä on. Ja ihmisiä ne ovat tukkilaisetkin».

Tuon viimeisen lauseensa sanoi Hanna pontevasti, jotta Jukke kuulisi, ettei hän siitä pidä, että Anttia sanotaan »tukkilaiseksi», näpisti suunsa kiini, josta näkyi, ettei hän enää tahtonut puhua asiasta, ja näytti kyllästyneen näköiseltä koko seuraan.

Jukke kun näki Hannan pahentuneen, niin mielessään hieman katui sitä, kun oli Antista niin sanonut, mutta arveli kuitenkin, että ei sen arvo siinä alennut. Vaikkapa hänellä nyt olikin tuhannen markkaa rahaa, niin eihän hän sentään periältään ole kuin petäjäleivällä huhmaren vieressä kasvanut pahasen mökin poika. Viitalasta hän on kotoisin, se ei tule paremmaksi, vaikka hänellä olisi kymmenen tuhatta rahoja. Joka lantiksi lyödään, se lanttina pysyy.

Mutta Hannalle mieliksi aikoi hän nyt puhua Antista parempaa. Ei niin pahaa, jossa ei jotakin hyvää. Olihan Antissa hyvätkin puolensa; jos ne hyvät puolet eivät olleetkaan niin erittäin suuresta merkityksestä, niin oli ne jotakin ainakin Hannan mielestä. Ja totisesti alkoi:

»Se sillä Antilla on kiitettävä puoli, että se on niin taipusa eukkoonsa. Olen nähnyt, että sinä saat pyörittää vaikka ympäri sormesi, sinä saatat sitä vetää nenästä, vaikka kaivoon taluttaisit. Sen olen nähnyt, ja jos sillä sitä tapaa ei olisi, niin en puhuisi mitään tästäkään yhdeksi taloksi rupeamisjutusta. Ja sinä kun kerran ruvennet tähän asiaan, niin kyllä sinä saat Antin taipumaan… Minulla on tämä sinun joukkosi huolessa ihan kuin oma joukkoni. Ja tuntuu minusta, että tämä on enemmän sinun joukkoasi kuin Antin, niin haluan laittaa sen semmoiselle jälelle, jossa ei ole honkien hosuttavana. Niin, Antti kun tulee kotiin, niin sinä saatat sille tästä tuumata. Minulle on se … no en huoli sanoa… Sinun kanssasi kyllä sovin, sinusta olen aina parhaiten pitänyt. Niin, Antti vaikka kulkekoonkin tukkitöissä, se on sitä parempi, kunhan vaan rahaa tuopi, ja silloinhan hänellä ei ole joukostaan huolta. Sanalla sanoen, se sillä Antilla on mainio ominaisuus, että sinuun taipuu. Kun se kerran sinuun taipuu, niin kyllä me se saadaan sujumaan mihin tahdotaan ja mihin tarvitaan. Hän kun on nyt päässyt rahatienesteihin käsiksi, niinkuin näyttää, niin annetaan tienata; kyllä me saatamme hoitaa rahat ja talot. Ja siinä tapauksessa se Antti täyttää ihan miehen sijan tässä yhteiskunnassa, paremmin ikään kuin muuten mitenkään.»

Tuossa Juken puheessa ilmaantui jotakin semmoista epämiellyttävää, niin Hanna toivoi sen loppuvan mitä lyhempään. Katkaistakseen Juken puhetta, muistutti kenkäin paikkuusta, mutta Jukke sanoi hänellä olevan kotona toiset kengät itselleen huomiseksi, lupasi ne kenkänsä Hannalle siksi aikaa, kunnes hän kotonaan Joonalla paikkuuttaa ne kengät. Mutta avojaloin hän ei voinut mennä kotiin. Kun ei sopineet Hannan repaleet hänen jalkaansa, niin pani omat kenkänsä kotimatkaksi ja aikoi ne aamulla tuoda tai lähettää. Hanna pelkäsi, että hän voisi jäädä aivan kengittä huomiseksi, niin kielteli Jukkea viipymään täällä ja paikkaamaan ne paikoillaan. Mutta Jukke vaan nyökäytti päätään ja tarmokkaasti huomautti:

»Jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa. Minua tarvitaan kotonakin. Ei pala kotonakaan kauvan tuli, jos minua ei alkaisi näkyä».

»No eihän sinulla nyt siellä imevää ole kotonakaan, jos nyt tämän yön täällä viipyisit?» esteli Hanna. Mutta Jukke ei totellut, toimittautui vaan tielle, kun näki että kello oli kohta yhdeksän.

Hanna saattoi Jukke-veljeään rappusille asti ja ystävällisesti virkkoi: »Aivan tervapimeä. Miten sinä osaat mennä… Voi, voi, kun et ollut yötä». Puistalti ruumistaan ja lisäsi: »Hyi, kun minulla on vielä nahkassa se äsköinen kamaluus niistä revontulista. No, ole nyt täällä yötä, voithan aamulla mennä varhain. Palaa vaan takaisin tänne huoneesen minun huvikseni. Et tule turhiin, usko pois».

»Akka tieltä pyörteleksen, ei mies pahainenkaan», virkkoi Jukke ja jalkatarkalta lähti astua haromaan öistä kartanoa hieman häämöttävää porttia kohti.

Hanna paitahihaisilla käsivarsillaan rintaansa puristaen hieman viluissaan seisoi rappusilla ja kuunteli kunnes Juken epätasaiset askeleet pakenivat kuulumattomiin ja Juken peikkomaiselta näyttävä mateleva olento kokonaan suli mustaan yöhön, palasi tupaan lasten luokse ja revontulien kamakka muisto oli kylmänä kivenä povessa. Eikä haluttanut enää valvoa, teki vuoteensa ja laittautui nukkumaan.

Tavalliselle sijalleen lastensa vaiheille kallistui Hanna, jossa vielä unettomat silmät johtuivat tuvan peri-ikkunaan tervehtimään pohjoisen taivaanrannan välinpitämättömän näköisesti vilkuttavia tähtiä.

Niitä autuaan otsan puhtaasti viattoman näköisiä silmiä katseli Hanna ja pyhän hienosti sulavan mielen ylennyksen tunsi johtuvan sielunsa himmeihin kammioihin. Käänti hieman päätään, niin silmiin avautui tuvan sivuikkunasta etelän ja lännen rinta lukemattomine tähtineen. Siinä laskeutuva ehtootähtikin iloisena liekehti levitellen kultasiipiään jääneille iloiseksi hyvästiksi, rientäessään autuasten maahan. Siihen asettui Hannan kuljeskeleva silmä.

»Tuolla … tuolla tuon sinikannen, tuon tarhan tuolla puolen on se asumus, jossa ei päivän murehet eikä huomisen huolet paina mieltä.

»Siellä on pieni Saimikin, se kultaperhonen… Vuosi sitten se kultakäpynen kiikkui tuossa rinnoillani ja sommitteli kieltään sanomaan ymmärrettävästi. Mutta siellä on hän. Ei paina mieltä ikävä, ei huoli. Ei elon vuoria himmennä autere hämärän toivon.

»Siellä on Saimi, sisaruksista nuorin. Siellä oli hänen osansa, mutta missä on meidän, jotka ryvemme täällä elon tunkioissa. Missä on osa näitten kolmen vieressäni nukkuvan, joitten liina on vielä puhdas, mutta jos he viipyvät täällä, missä on heidän osansa — missä…»

Hiipivä uni ummisti silmät, käsi unohtui suoraksi lasten päälle kuni hyvän enkelin suojeleva siipi. Kasvoihin palasi viehättävä hymy ja rauhallisesti lainehti rinta.