Kahleeton vanki: Elämäkerrallinen kuvaus

by Heikki Meriläinen

IX.

Antti miettii Vaaralaan yhdeksi taloksi rupeamista.

Huomisaamun aurinko näytteli jo kasvojaan, kun Tannilan tuvan sivuikkunasta tunkeutuvaa ruusuvaloa kämmenen levyinen kaistale kainosti seisoi tuvan tummassa periseinässä, isän vielä vuoteellaan hervotonna levätessä, kasvoilla hymyilevä tyyneys ja tukeva rinta hiljalleen lainehtien.

Lapset hiljaa hiipien katselivat isää ja olivat mielissään, kun isä oli kotona. Matti ja Kaisu ne mielivät ääneen puhelemaan keskenään, vaan Manti se nyrkkiä puistaen ja kulmiaan kupristaen muistutti pysymään hiljaa, että isä saisi nukkua.

Mutta ovi aukeni kiireesti ja Juken ruskea muoto ilmestyi ovelle.
Katsahti sänkyyn ja kynnyksen yli astuessaan puoliääneen virkkoi:

»Ka, vieläkö täällä nukutaan.» Ja samassa palasi takasi ulos, kun Mantin nyrkistä näki kieltävän merkin, mutta oven lupsautti raskaasti kiinni, että seinä jymähti.

Silloin vavahti Antin koko ruumis, silmät remahtivat auki ja hieman hätäinen silmäys lennähti ympärille. Mutta kun havaitsi, että on kotona ja silmät sattuivat ympärillä oleviin puhdassilmäisiin lapsiin, niin suuriin silmiin ilmautui nuortea ihastus ja pitkästä matkustuksesta pakkasahvassa pöhöttyneet kasvot kuontuivat lauhkeaan hymyyn. Matkustuksesta kangistuneen ja nukkuessa rauvenneen kätensä ojenti lapsiinsa päin ja leppoisasti huomautti:

»Ettekö nyt tahtoisi tulla isän syliin.»

Silloin Matti ja Kaisu kilmasivat sänkyyn ja tukkeutuivat isän kainaloihin kuin kananpojat emonsa siipien alle.

Manti se oli jo mielevämpi, hän ei viitsinyt tulla joukkoon, seisattui vaan sängyn vierelle ja naurusuin katseli toisia.

Isä näki, ettei Manti viitsi tulla sänkyyn toisten joukkoon piehtaroimaan, niin kysyi:

»Onko äiti keittänyt kahvia? Jos on, niin Manti pikkanen, tuoppas sitä minulle tänne.»

Manti pyörähti kuin pulmunen ruokahuoneesen ja heti pienellä tarjottimella kantaa kipsutteli isälle kahvia.

Isä nousi istualleen sängyn laidalle, otti Mantin tuoman kahvikuppinsa, laski sen sängyn vierellä olevalle tuolille ja ojenti seinälle, että Manti ottaisi hänen nuttunsa taskusta sieltä naulasta paperikäärön ja antaisi hänelle.

Manti kiepasi heti ottamaan käärön ja toi sen isälle, josta isä jakoi namusia kullekin. Ja sitten vasta rupesi kahvia itsekin juomaan, kun sai lasten hampaat ratajamaan. Ja hauskalle tuntui seura.

Jukke se navettakartanossa askarteli Hannan apuna, olipa puhdistanut oriinkin, laittanut sille vuoteet, tehnyt appeen ja vaalinut kaikin puolin, Hannalle kannellut vesiä avuksi, pilkkonut puita, korjannut pitimiä ja autellut missä vaan taisi. Mutta nyt kun Hannallakin loppui toimet navettakartanossa ja hän jouti tulemaan tupaan, niin tuli Jukkekin mukana ja alkoi reippaasti kertoilla:

»Orit oli pahansiivoinen. Se kun eilen hikosi eikä minultakaan illalla tullut sitä harjatuksi, niin oli aivan talloihin kuivanut. Mutta nyt minä sen puhdistin taas tuota niinkuin parhaamman jälkeen. Puhdistin koko tallin, laitoin vuoteet uudet, että saattaa siellä nyt poika pötköttää… Tuo ori se on minun huolenani enemmän kuin omat hevoset, aivan joka päivä sitä pitää käydä katsomassa. Nytkin kun arvasin, että sinä matkaraukeissasi nukut pitkään ja kun tiesin, että orit jäi illalla puhdistamatta ja Hannalla ovat aamuasiansa tehtävät, niin paikalla kun heräsin, täytyi lähteä oritta hoitamaan, ja nyt se on kyllä hoidettu.»

»Hyvä, hyvä, kunhan tuli hoidetuksi», mukautti Antti ja kääntyi lasten kanssa viehkuroimaan sängyssä ja ottamaan osaa niitten piehtaroimiseen ja leikkeihin eikä tuntenut halua Juken kanssa jatkamaan puhetta.

Mutta Hanna toi isälle uudet, puhtaat sukat ja kengät, jotka oli jo aamulla noustuaan voidellut, istahti hänkin sängyn laidalle, puristi isän käden toiseen käteensä ja sulautuneena hänkin katseli niitä iloisina piehtaroipia, isän antamia namusia nakertelevia, hyöteäverisiä lapsia.

Antti tunsi olevansa nyt täydellisesti kotona…

Äidin käsi isän käteen puristui lujempaan ja herttaisemmin. »Ethän lähde isä enää… Ethän raski heittää tuota pikkuista pulmusparvea tänne ikävöimään… Ei kellään ole niin hyvä olla kotona kuin meillä on… Ethän lähde?»

Antin oli vaikea vastata, mutta ei kuitenkaan voinut nyt olla vastaamatta, kun illalla oli jo samanlaisen kysymyksen antanut mennä ohi. Oli pitkän aikaa ääneti, mutta viimein puristi vaimonsa kättä ja päättävästi lausui:

»Olen liian nuori vielä jäämään kotiin. Sananlasku sanoo: Laaja on urohon tarha. Meillä nuorina, voimakkaina ollessa ei ole ainoastaan hoidettava tämä pieni koti, meitä isänmaa kaipaa enemmän… Sitten kun tulen vanhaksi, vapisevaksi, sitten vasta saatte kotiin viimeisiksi päivikseni.»

Hanna sekoitti vastaukseensa hieman leikkiä ja iloisemmasti jatkoi:

»Hym, kuka sinua sitten vanhana viitsii nähdä kotona?»

»Minusta ei ole mikään niin kaunis kuin vanha ihminen, jos se on leimattu hyvyyden sinetillä. Eikä mikään niin ruma kuin vanha ihminen, joka kantaa häijyyden todistusta», virkkoi Antti tyynesti.

Hanna ei jatkanut puhetta, syventyi vaan ajattelemaan mitä mahtoi Antti tarkoittaa sillä puheella isänmaasta, eikö kotona oleminen ole samalla isänmaan palvelusta, kun siinä kaikin puolin on kelvollinen yhteiskunnan jäsen. Vai onko silläkin tukkityöllä joku isänmaallinenkin merkitys, eikä muistanut mitä Antti tuonoisessa kirjeessään oli maininnut siitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kehotuksesta ja pyynnöstä.

Tuo isän puhe kotoa poislähdöstä ja äidin totisuus vaikutti lapsiinkin, että jokahisen kasvot kävivät totisiksi. Mantilla meni sormi suuhun, siirtyi isän luokse sängyn viereen seisomaan ja nurpeasti kysyi:

»Mihin se nyt isä lähtee?»

Antti taputti Mantia poskelle ja naurusuin lupasi:

»En minä nyt heti lähde mihinkään, hyvä Manti, ole huoletta.»

Manti ei uskonut isän sanaa, luuli vaan häntä hyvittävän, yhä hieroi sormeaan suussaan ja yhä raskaampimielisesti lisäsi:

»Läbdettepähän.»

Isä silitti Mantin päätä ja lämpimästi lisäsi:

»En todellakaan minä nyt heti lähde mihinkään. Olen nyt monta viikkoa kotona, levähdän teidän luonanne, hyvät lapset. Ja sitten kuin tulee kova talvi, kylmää kaikki nuo järvet paksuun jäähän ja viitoitetaan tiet, ettei eksy, ja tulee paljon lunta, että saattaa suksilla hiihdellä, niin sitten vasta lähden… Ja sitten kevään kauniina päivänä tulen teitä perhosia taas katsomaan. Ja sitten meillä on taas yhtä lysti kuin nytkin.»

Nyt Manti uskoi, kasvoihin palasi iloinen loiste ja hypähtäen kiepahti äidin viereen sängyn laidalle istumaan ja halaili äitiä iloissaan, vaikka ei tiennyt syytä minkä tähden hän halaili. Sisällinen mieli se vaan sillä tavalla tunkeutui ulos.

Jukke ei sekautunut sanallakaan perheen puheisiin, veteli sikaariaan, kävellä törkkäili lattialla edestakasin, silloin tällöin heitti vaan nurkkasilmäyksen sinne sängyn puolelle ja ajatteli:

»On hupsun kummaa tuommoinen lekerrys.»

Mielessään hykähteli aina väliin: »Tukkilaisen isänmaa, hym, tukkilaisen isänmaa, missähän se on… Pajupensaan takanako joen rannalla nukkuessa laukkureppu pään alla, kun nälkä suolissa huutaa… Vaiko lautalla vorokkia kiertäessä, kun etuvartiosta on kuulunut huuto huikea että ankkurin vei. Vai laukeavalla ruuhkallako, jossa joutuu rälliä polkemaan tukkien päällä ja kilistelemään silmiään, että joko pitää lähteä ahventen puolelta pölkkyä katsomaan vai vieläkö on toivoa ihmisten ilmoista. Hym. Tukkilaisen isänmaa… Kaikkia sitä kuulee… Ja toinen viisas uskoo sitten minkä tuo Hanna … kyllä minä vielä selitän sille, missä se on tukkilaisen isänmaa. Hym. Tukkilaisen isänmaa… Vie koirille semmoinen valtakunta».

Viimein alkoi kuitenkin tuntua pitkältä se yksinään oleminen. Ja kun ei siitään kukaan hänestä perustanut, niin rupesi näyttämään, että hän on liiaksi koko talossa. Niin sanan puhumatta astuskeli ulos ja lähti kävelemään kotiinsa. Ja sillä matkalla haihtui mielestä se kumma tukkilaisen isänmaasta. Vaan samassa selvisi kuin päivä se yhdeksi taloksi rupeus. Että kun se nyt alkaa höperöidä kesänsä talvensa maailmalla, niin mikä sen talon pidosta tulee. Mutta sama sille, missä hän on milloinkin, kunhan vaan rahaa tuopi. Antaa sitten miehen palvella isänmaata, vaikka pakran varrella tai tarpomalla jokirämeitä… No, niin se on kuitenkin, että minun se on ruunikko. Tottapahan arpa sanoi. Ja se on kuin sanottu, että Siirin kanssa kyllä sovitaan. Ja siellä markkinoilla, siellä syntyy kestit. Silloin ei ole paljas siipi ja haarikka pöydällä… Onni se on ihmisen purje. Sen alla sitä ei tule ikävä elämän laivalla viilettäessä. Vaan ne ovat yhdet, jotka sen saavat mastoonsa. Onni, se ei nouse joka miehen mastoon. Se on sananlaskukin, että onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala jokaisella. Ja tosi se onkin, ajatteli mielessään Jukke ja muhkeilla mielin likeni kotiaan.

Hanna kun näki, että Jukke meni pois, niin jatkoi äsköistä puhettaan:

»Onko se todellakin totta, että jo talven aikana lähdet pois kotoa?»

»Kyllä se on totta, että tästä kelin tultua lähden matkoille. Täytyy lähteä, ei auta», vastasi Antti vakavasti.

»Mistä se on tullut senlainen määräys?» kysyi Hanna hieman oudoksuen.

»Ei tuota virallista määräystä ole tullut mistään, vaan muuten se on niin, että kyllä sitä täytyy lähteä. Annappas kun näytän tuota Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjettä.»

Antti hyppäsi sängystä, kaivoi matkalaukustaan kirjeen ja virkeämielisenä istui Hannan viereen sänkyyn, aukoi kirjeen ja jatkoi:

»Se Suomen Kirjallisuuden Seuran johtokunta kirjoittaa tässä muun muuassa näin:

Koska kansamme muinaistarusto on epäilemättä vailla niitä syntysanoja, joilla Väinämöinen valmisti sotivenosensa, niin toivomme teistä löytävämme niitten sanojen etsijän ja löytäjän, joilla kansamme muinaisuuden satakaari valmistetaan.

Verrattomasta arvosta ovat kokoelmanne rakkaalle isänmaallemme kansamme muinaiskehdon tutkimisessa.

Sydämmestämme toivomme teille runsainta myötäkäymistä matkallenne.

Hyvin kunnioittaen

j. n. e.»

Hanna ei ymmärtänyt tuon kirjeen sisältöä. Ajatukset ihan seisoivat siihen ja mielestä tuntui somalta, mutta ei tiennyt, minkä tähden se niin somalta tuntui. Mielessä pyöri Väinämöisen sotivenonen, kansamme muinaisuus, muinaistarusto, Kirjallisuuden Seura, isänmaa ja kaikkea mitä vaan kirjeestä kuului. Mutta ei ollenkaan selvinnyt, mitä ne mikin merkitsivät, tuntui se aivan mahdottomalta tullakaan sitä ymmärtämään, vaikka kuinka koettaisi. Mutta somalta se vaan tuntui ja mieleen vakautui se ajatus, että on kai se nyt paljoakin arvokkaampaa tointa kuin tukkilaisen virka ja eihän aina tarvitse nimittää tukkilaiseksi. Ja saattaahan vielä olla niin, että siitä hyvinkin suuri virka paisuu, kun jaksaa retkeillä. Silloinpa veli-Jukkekin näkisi, että on ne ihmisiä tukkilaisetkin. Ja yhä paremmaksi kuontui mieli ajatellessa, kuin Antti pääsee toisenlaiseen toimialaan, ettei aina tarvitse olla tukkilaisena.

Nyt ei enää Hanna kieltänyt Anttia lähtemästä, mutta kääntyi häneen ja alkoi vaikeroida:

»Mutta minä en jaksa hoitaa tätä taloa. Saat myödä tai antaa arennille tämän talon… Minä menisin Vaaralaan kotiini. Nyt kun isä on kuollut, niin siihen on jäänyt maatilkku minullekin… Se isävainaan uhkaus, että hän minut tekisi perinnöttömäksi, oli vaan turhanpäiväistä uhkausta. Se on kuolintaudissaan sanonut, että pitää antaa osansa Hannallekin, ja nämä velimiehet eivät tunnu sitä kieltävänkään. Mutta Juken kanssa olemme hommanneet, että rupeaisimme yhdeksi taloksi. Nyt sinä panisit rahasi Vaaralan velkoihin ja kaikki talous tulisi yhteiseksi. Tätäkin maata, jos ei myötäisi, hoidettaisiin yhteisesti niin kauvan kuin sovittaisiin. Siinähän kasvaisivat lapsemme isommiksi. Ja kun ei alettaisi sopia, niin eroaisimme sitten tänne ja jakaisimme Vaaralasta minun osani syrjämaaksi tai möisimme velimiehille. Tai jos sopisimme yhdessä elämään ja kuolemaan, niin sehän olisi sen parempi. Rahvaan kattilahan se on aina rasvasempi… Niin olemme Juken kanssa tuumanneet… Ja hyvään tarpeeseen siihen nyt onkin minun menemiseni, kun ei ole emäntää talossa ollenkaan. Se Elsan huuringainen siinä nyt on, mutta kauvanko tuon aika tuossa kulunee. Ja kovin onkin mitätön kappale taloa hoitamaan… Niin silloin sinä saisit huoleti viipyä jos kuin kauvan poissa kotoa, kyllä ne kodit hoidettaisiin.»

Hannan esitys tuntui Antista oudolta. Oli kuin kylmää vettä olisi niskaan tiputtanut, niin pahaa vaikutti joka sana. Tuntui se uppoavan aivan ytimiin, että pani ihan värisemään eikä kyennyt puhumaan mitään vaimolleen vastaukseksi. Tuo asiallinen puoli tuntui aivan selvältä, hyvältä ja edulliselta, mutta se oudolta kaikuva puoli oli aivan selittämätöntä, mikä se oli joka sen teki niin syvästi vastenmieliseksi.

Ei sittenkään, vaikka Antti koetti oikein koettamalla ajatella, mitä sanoisi vaimolleen vastaukseksi, kun tämä sitä juuri odotti, voinut sanoa mihinkään päin. Mutta jotakin täytyi sanoa, sillä Hannan mieli olisi muuten tullut pahaksi. Pitkän aikaa allapäin ja kasvot jähmeänä mietittyään kääntyi hän vaimoonsa ja vakavasti alkoi:

»Jukke se on tainnut muuttaa karvansa aivan toisenlaiseksi kuin ennen, kun se nyt niin kohteliaana köpelehtää ja tuli minua hakemaankin Suvannolta. Ennenhän tuo on ollut niin ylpeä, ettei minun aikanani ole usein käynyt talossakaan.»

»Kyllä se Jukke nyt sinusta pitää», virkkoi Hanna. »Se kun näkee, että sinäkin olet mies ja elätät joukkoasi, niin täytyyhän sitä hänenkin tulla ymmärtämään. Ja kun näkee, että sinusta muutkin pitävät, niin siitähän sitä hänkin saattaa pitää. Eipähän se niin tyhmä mies liene, ettei saata muuttaa karvaansa, kun näkee, että on muutettava.»

»No eiköön se ala emäntää hommata?» kysyi Antti. »Siinä kait tuo nyt olisi emännän tila.»

Hanna punalti päätään ja ajatus alta vastasi:

»Ei. Siitä ei ole kuulunut mitään. Ja kyllä se itsekin sanoisi minulle, jos hänellä olisi mitään sellaista ajatusta. Eikähän se minua siihen emännäksi niin hartaasti hommaisi, jos sillä olisi itsellään eukon ottopuuhat. Luulen, että se ajattelee poikamiehen elämää kaikista selvimmäksi, kun sillä on jo paras lapsen huimuus mennyt ohi. Ja mikä on sen parempi kuin olla yksinään.»

Antti taas ajatteli, miten hän jatkaisi puhetta, ettei tarvitsisi puhua siitä yhdeksi taloksi rupeuksesta, vaan pää kun tuntui niin paksulta ja ajatus jäykältä, että puhuminen mitään tuntui käyvän mahdottomaksi, niin teki pienen tekosyyn päästäkseen toistaiseksi erilleen ja aikoi lähteä oritta katsomaan ja raitistelemaan ulkoilmassa. Mutta ensin hän tapansa mukaan tahtoi pestä kasvonsa ja karistella unen töhmeet itsestään.

Hanna joudutti Antille pesuvettä ja siirtyi taas askareilleen karjansa hoitoon.

Antti pesi kasvonsa, kampasi päänsä, pani pienen matkaturkkinsa päälleen ja alkoi lähteä ulos.

Mutta lasten silmät tulivat hätäisiksi ja surumielisinä kaikki yhdestä suusta kysyivät:

»Mihin se isä menee? Ettehän mene pois?»

»En, en, hyvät lapsikullat, mene kauvas. Käyn vaan oritta katsomassa ja tulen heti takasin», virkkoi isä ja katsoi lämpimästi lapsiin.

Lasten kasvot tyyntyivät ja silmiin palasi iloinen loiste, vaan hieman epäillen silmäilivät isää jälkeen, että olikohan tuo totta, ettei menisi kauemmas. Ja Manti meni porstuaan katsomaan, että menikö se talliin. Mutta talliin se meni, kuten aikoikin, niin palasi rauhallisena toisten luokse tupaan.

Kun Antti aukasi tallin oven, niin ruunikko kääntyi katsomaan tulijaa. Viljaisen näköisenä hän seisoi puhdistettuna kiiltokarvaisena hyväksi vuodennetussa piltossaan ja pitkien otsajouhiensa alta välinpitämättömästi katsoa murjotti, kuten ainakin vierasta, jolle hän ei tahtonut mitään lempiään teetellä. Antti kun näki, ettei ori ole mitään vailla, niin palasi tallista ja lähti katselemaan kotia ulkopuoleltakin. Ja kun tiesi, ettei siitä esityksestä yhdeksi taloksi rupeamisesta pääse vastaamatta, ja että niin pian kuin Hanna ensi kerran siitä puheeksi ottaa, täytyy siihen jotakin sanoa, niin otti varsin tilaisuutta siihen valmistautuakseen ja sitä ajatellakseen oikein kaikilta puolilta ja meni kävelemään vainioitten perille, samalla nähdäkseen, miten kesätyöt ovat päättyneet.

Nyt tahtoi Antti syventyä siihen kysymykseen aivan juurta jaksain. Mutta mieli oli niin täysi ja ajatukset hapuilivat sitä ja tätä niin raivokkaasti, ettei niitä tahdonvoimilla voinut saada asetetuksi mihinkään määrättyyn tehtävään. Vaan täytyi niitten antaa aikansa valloissaan hujailla tuulen teillä ja taittaa oksa sieltä, toinen täältä.

Tuo aineellinen puolihan on aivan selvä, eihän siinä mitään ajattelemista olekaan. Jukke ja Topias ovat toimeliaat miehet ja toiseksi aivan viinan maistamattomat, joka on suuri asia. Niillä on talo täyteläinen kaikin puolin. »Jos niillä nyt tuhat kolminen on velkaakin, niin se ei ole mitään, sitä en minä kauvan maksa tienaamallakaan kun muuten maitten viljalla talot hoitavat. Ja mikäs nyt olisi hoitaessa, jos tämäkin meidän ele siihen vielä tulisi lisäksi. Tämähän joutaisi rahaksi ihan järkeään ja kun minulla nyt on tuhat markkaa joutilaita rahoja aluksi, niin voipi lopettaa sen vertaisen velan milloin tahtoo. Ja sittenhän tuosta velattomasta pesästä saattaisi erotakin milloin näyttää asiat sen vaativan. Tämä Tannilan puoli kun jätetään myömättä, niin tähän voipi siirtyä milloin tahtoo. Ja se, että minä ensi vuosina en tule kuitenkaan olemaan paljon kotona, niin minullehan se on sangen huoletonta. Tulen levähtämään vaan aina kotiin ja saatan taas lähteä kuin jänis haavalta, milloin vaan asiat vaativat. Ja mikä paras, niin on Hanna talouden päällä, jonka tietää, ettei tarvitse jälkeen haravamiestä eikä honkiin horjahtele. Sitten jos Jukke tai Topias ottaa emännän, eivätkä tyytyne Hannan hallintoon, niin niitten perinnöllähän voivat sitten ostaa Hannan osan ja meille jää koti Tannilaan. Köyhiä ne eivät ota. Sehän on merkki siitä, kun Hannalle ovat kainia kantaneet sentähden, että se meni köyhään naimiseen rikkaan ehdolla. Se on totta, että jos ne eivät saa rikkaita, niin ne elävät ilman ja siltä varalta ne juuri siihen Hannaa hommaavatkin… Se puoli, että minulle olisi se arvotonta muuttaa Vaaralaan vaimoni kotitaloon asumaan, on kuitenkin pieni asia. Se on kyllä vanha sananlasku, että vaimonsa kotona miniän lusikalla syötetään, mutta enpä minä kauvan ole aina heidän miniänään. Sen pikemmin malttaa taas lähteä. Niin sille, missä arvossa ne sillä kotona oloajalla pitävät, on sama. Miniän lusikalla minua ei syötetä niin kauvan kuin on Hanna emäntänä, se on vissi tosi. No niin… Mutta mikä on kuitenkin tuo kammo, joka varistaa mieltäni?… Tuntuu kuin vankila perisi, jos menisin Vaaralaan… Mutta se ei ole mahdollista… Mutta mikä on kuitenkin tuo synkkä aavistus tunnon syvyydessä?… Lienee se vaan joku syrjävaikutin, joka vaikuttaa veriin jotenkin estävästi niitten säännölliseen kulkuun ja sieltä koituu sitten mieleen. Ja tottapa se niin on, kun en jaksa ajatellakaan mitään, ei mitään kokonaista. Lentelevät vaan ajatukset kuni poutapääskyset siintävässä korkeudessa ja liitävät tietämättömään kaukaisuuteen ilman mitään asiaa… Lienee se, kun illalla tuli valvotuksi myöhään ja toissa yönäkin tuli vaan pari tuntia nukuttua. Sieltä se mahtaa koitua… Mutta miksi se juuri tuolla tavalla vaikuttaa. Tuntuu kun menettäisin kunniani, luotettavaisuuteni, rehellisyyteni, vilpittömyyteni ja vielä isänmaan rakkautenikin. Mutta kaikki tämä on mahdotonta… Mahdotonta. Seitsemän kertaa mahdotonta.»

Nämä ajatukset tunkeutuivat itsestään Antin mieleen hänen käyskellessään vainioittensa perillä ja kokiessaan miettiä asioita. Pää tuntui paksulta ja tahdon voima kokonaan lamautuneelta. Ajatukset vaan pieniksi pirstaleiksi hajauneina sinkoilivat siellä ja täällä, likellä ja kaukana.

Hän ei ollut vielä syönyt aamiaistaan. Tunsi ruuan halua ja muisti, että Hanna huusi jälkeen, ettei mennä kauvas, hän laittaa ruokaa, niin odottavat siellä syömään. Lapset ikävöivät kotona, kun hän aikoi käydä vaan tallissa, ja hän palasi kotiin.

Mieli tuntui täyteläiseltä, mustalta ja kömpelöltä.