X.
Jukke kielittelee Hannaa.
Antti oli päässyt syömästä ja kallistui sängyn päälle pitkäkseen, että eikö tulisi uni, jotta univelka tulisi kuitatuksi, ehkäpä siinä pääkin selviäisi ja mieli puhdistuisi, ajatuksetkin kokoutuisivat ja antautuisivat paremmin tahdon palvelukseen kuin nyt. Mutta ei siinä tullut unta. Otti sen Kirjallisuuden Seuran kirjeen, katseli sitä siinä aikansa kuluksi, kun muuten tuntui olevan siinä pitkänään niin soma olla, tunsi verensä lämpenevän, silmät kävivät loistaviksi, hytkäytteli ruumistaan, viskasi kättään ja ravisteli päätään.
»Mitä on ajatella kotioloista, sen pikkumaisista, vähäpätöisistä asioista, kun saa palvella koko isänmaata ja koko kansaa… Silloinko tahtoisi kiintyä vaan pikku mättääseen, kun on omana koko kunnas… Ei, ei… Lapsille on koti siinä, missä äiti asuu, ja minulle on matkamaja siinä, missä lapset ja äiti ovat. Minun kotini on isänmaa.»
Katseli taas kirjettä.
»Suuresta merkityksestä isänmaallemme… Tuo on liioteltua. Jos saisin olla edes pieninkään seiväs siinä rehdoaidassa, joka kiertää isiemme verisiä ansioluetteloita. Tämä on suurta… Mitä maksaa tämä pikku Tannila sen rinnalla, vaikka menisi Matin pellon ojaan… Vaikka menisi kuin tina tuhkaan, ettei näkisi ei luun suremaa, niin se ei merkitsisi mitään, kunhan perheellä on suojaa ja sijaa, missä ne voivat elää ja asua. Se on vaan voitto minulle ja minun toimelleni, ettei minulla ole haittaa kotoisista huolista», hykerehti Antti mielessään.
Mielessä oli suuri aarre, kun tunsi omistavansa voimia, että voi lähteä kokoilemaan muinaistaruja aina niin kaukaa, mihin vaan Suomen kielellä voi päästä ja missä Väinölän kansaa on koskaan asunut. »Sielläpä saa itse tunkeutua kansan syvimpään muinaisuuteen, omin silmin näkemään, omin korvin kuulemaan niitä kärsimisiä, niitä ponnistuksia, mitä isillämme on ollut kestettävänä erämaan metsissä, mitä iloja, mitä mielen ylennyksiä on erämaan vilpitön luonto kaukana sivistyksestä, kaukana opista, kaukana yhteiskunnan keskuuksista asuville asukkailleen suonut. Ja mitkä toiveet heidän elämätään ovat tukeneet.»
Mitä enemmän hän ajatteli matkastaan ja matkansa tarkoituksesta, sitä enemmän seiviämistään selvisi, että oli Jumalan sallima eleen muuttaminen Vaaralaan ja Hannan pääseminen lapsuutensa kotiin. Siinä viihtyy hän monta kertaa paremmin kuin Tannilan yksinäisyydessä. Ja vaikka mielen pohjalla tuntuikin yhä syvä kammo Vaaralaan muuttamisesta, niin tuntui se aivan välttämättömältä sinne tuleminen; hyvä vaan, että Jukke ja Topias rupeavat hoitamaan yhdessä tätäkin Tannilaa ja hyvä, ettei ajatukset tahtoneet taipuakaan tekemään selkoa sen asian vähäpätöisemmistä puolista. »Se arvo, pitäisivätkö minua vertaisenaan tai miniän tai mieronkiertolaisen vertaisena, on yhdentekevä. Perheeni pitää minusta aina ja missä tahansa rakastaa minua ja ystäväni tuntevat minua. Siinä on kylliksi. Hyvä, ettei ainakaan Jukke minulle erityistä myötätuntoisuutta osottaisikaan, joka on aina kantanut halveksivaa mieltä», sovitteli mielessään Antti ja kasvoissa näkyi rohkea eloisuus ja silmät säteilivät virkeästi katsellessa lattialla leikkiviin lapsiin. Muuten vaan tuntui somalle ja mukavalle, kun oli kotona. Siinä vakautui mielikin ja ajatukset tuntuivat asettuneen. Mutta kun raukeus oli vielä ruumiissa, joka tuntui kaipaavan lepoa, niin kääntyi syrjälleen, korjasi päänsä alle pientä tyynypallukkaa, ummisti silmänsä ja heittäytyi hetkeksi nukkumaan.
Tällä aikaa tuli taas Jukke Tannilaan ja löysi Hannan navettakartanostaan askarehtamasta ja näkyi hänellä olevan jotakin sanomista. Katsahti ympärilleen näkyikö Anttia. Mutta kun ei näkynyt, niin rykäsi, nyökäytti päätään ja alkoi:
»Luulisi tuota Anttia outo muuksikin, kun se noin rakkaasti osaa sukerehtaa perheensä kanssa, kuten äskenkin. Oikein ilkeäkseni kävi, että pois piti lähteä.»
»No, hyvänen aika», virkkoi Hanna totisesti. »Mitä siinä nyt oli äskenkin sinun mielestäsi niin liikaa?… Mikä se sitten on Antti muu kuin rakas perheelleen? Rakas ja hyvä hän on aina minulle.»
»Hym … kun ei olisi muita rakkaampia kuin sinä… Ei se ole kaikki kultaa joka kiiltää», vastasi Jukke ylenkatseellisesti ja kylmästi.
Hanna tunsi ilkeän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa, puistalti itseään ja syvällä inholla virkkoi:
»Hyi… Minä en usko semmoista Antista… En usko, en vaikka.»
»Usko eli elä, se on vallassasi. Vaan minä uskon ja sen tähden käypikin minuun niin pahasti kun se sitten joukolleen näyttäytyy niin hyvänä», kertoili Jukke tosissaan.
Hanna inholla puistalti päätään ja kylmästi lisäsi:
»Hyi… En minä viitsi kuunnella koko puhetta. Hyi… Mikä sinun nyt pani puhumaan Antista sellaista?»
Jukke rykäsi ja jatkoi:
»Eipähän erityisesti mikään ole pannut puhumaan. Vähä kai siitä minulle on saapaa tai lähtevää, kun ei sinua liikuttane. Sanoinpahan vaan sen tähden, kun näyttää tuo elämä niin liposalta, että jos sinä siihen humallut, ettet raskisikaan lähteä Tannilasta pois eikä tulisi siitä meidän yhdeksi taloksi rupeuksesta mitään, ennenkun se kerkiää rahansa hurvitella.»
Hannan silmät tulistuivat, kasvot kuohahtivat ja vihaisesti lisäsi:
»Huih… Sentähdenkö sinä sitä olet ruvennut puhumaan, että minä paremmin taipuisin sinun kauppoihisi yhdeksi taloksi rupeamiseen… Päinvastoin toki vaikuttaa se puheesi minuun… Olisinko hullu, kun laittaisin Antin teidän halveksittavaksenne ja joka päivä osotettavaksenne sellaiseksi. Jumala varjelkoon toki. Meillä on koti tässä, pitäkää kotinne ja sillä hyvä.»
Jukke murnisteli muotoaan, punalti päätään, rykäsi ja tekeytyi asialliseksi:
»En minä sitä luullut, että se sinuun niin koskee. Olisinhan minä tuon nytkin niinkuin ennenkin voinut olla sanomatta, jos tuoksi olisin tiennyt. Ja ensi kertahan tuo vasta olikin, se kuin illalla ja nyt sanoin, ja saattaahan tuo olla viimeinenkin, kun se sinuun niin pahaa tekee… Ja kukapa Anttia muuten miehenä sen vian vuoksi halveksii? Kyllä Antti siltä miehenä menee. Kyllä minä pidän Antista. Jos minä en Antista pitäisi enempi kuin tavallisesta tukkilaisesta, niin olisinko minä lähtenyt sitä hakemaan Suvannoltakin ja mitäpä hänessä onkaan moittimista, mieshän se on kuin mies. Ja kyllä me sovitaan Antin kanssa.»
Hanna ei puhunut mitään, ynseämielisenä vaan askarteli karjansa kanssa, niin Jukke yhä jatkoi ja tekeytyi ystävällisemmäksi:
»No, koska se sinuun niin pahaa teki, niin minä lupaan, etten enää koskaan virka mitään Antin niistä asioista. Kyllä minä saatan pitää suuni kiini tästäkin lähtien, kuten tähänkin asti. Jokahinen pitäköön tapansa… Mutta sitä minun piti vaan sanoa, että niistä rahoista pitäisit huolta, ettei se niitä kerkiäisi hurvitella.»
»Minä pitäisin huolta! Hyh… Minä pitäisin huolta Antin rahoista! Se joka tietää saaneensa rahat, niin se pitää huolen niistä itse», virkkoi Hanna ylpeästi ja kävellä reimotti tupaan eikä perustanut Jukesta mitään.
Jukke oli kahdella päällä tullakko perässä tupaan ja mietti ympäri päänsä tekosyytä, mitä hän asianaan pitäisi, Antin puheille tullessaan. Mutta ei löytänyt mitään, niin kävi tallissa katsomassa oritta ja omantunnon vaivaisena käveli metsään sieltä aikojaan myöten mennäkseen kotiinsa, kun metsän yksinäisyydessä saisi mietityksi keinon, miten Hannan saisi hyvitetyksi. Mutta pahalta se vaan tuntui, kun Hanna niin sanoi kieltävästi siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta.