XII.
Antti perheineen muuttaa Vaaralaan.
Välikirjat oli Vaaralan miesten kanssa tehty ja päätetty peikoine perheineen muuttaa Vaaralaan asumaan.
Viime yönsä vietti Antti Tannilassa.
Katkonaisesti hän nukkui ja säikähtäen heräsi joka kerran. Oli kuin henkihaltijattaret olisivat olleet vihoissaan eivätkä voineet suoda lepoa.
Paljon ennen päivää hän jo kokonaan valveutui ja mieli oli musta kuin terva; hän ei tiennyt mistä se oli. Muusta kuin isänmaallisista asioista hän ei antautunut puhumaan sanaakaan kenenkään kanssa. Mutta siihen hänelle ei ollut toveria, niin sai olla aivan mykkänä, ainoastaan itsekseen hyräili Suonion isänmaan virttä, hyräili useita kertoja ja koko sielu oli auki sille virrelle. Kun lopetti hyräilynsä, niin rinta pullistui, kasvot loistivat ja puoliääneen lausui:
Vaan mitä mahtavinkin vois,
Jos voimaa sult' ei saanut ois.
Havaitsi että päivän valkeus on alussa, niin alkoi toimittautua lähtemään ja oli iloinen että sai itkeä muutamia kyyneliä hyvitteeksi Tannilan henkihaltijattarille. Se puhdisti mieltä paljon.
Valkeneva päivä oli jo hohtavana koitteena itäetelän taivaanrannalla. Auringon kohdalla taivaanrantaa vuorien harjalla kimmelteli hohtava soihtu, josta punertavan kumakka valo virtaili kaikkialle sekä vuoriin että laaksoihin. Ja koko avaruus henkäili, sulouneen vaipuneena.
Tämän hetken valitsi Antti tullakseen Vaaralaan. Mutta Vaaralan kartanopellon vaiheella olevalla särkällä, sen korkeimmalla kummun harjalla, vuosikymmenistä ennen seisoi paja, jonka jäätynyt ahjoraunio nurmipeitteisenä näkyi vielä kummulla. Antti tunsi voimakkaan halun nousta kummulle.
Sen kolkon lumikattoisen ahjoraunion nurkalle pani hän aidaksen palasen ja mitään erityistä ajattelematta istahti siihen aidaksen kappaleelle. Mutta tunsi hyvän olevan olla.
Ja kun heitti katseensa avaruuteen, niin ikäänkuin löysi itsensä jostakin äärettömän suuresta valtakunnan salista, jossa säilytettiin kaikki valtakunnan ikimuistettavat muistomerkit, jossa monien pyhimysten ja kaikkien suurten miesten sankarikuvat vakavina seisoivat muistuttamassa kansajoukkojen ikäkauteisia vaiheita. Mutta hymyhuulin ja rauhan pyhä kajastus otsalla he seisoivat tänä hetkenä.
Kaukana ja likellä, vuorissa ja laaksoissa vaelteli Antin rauhaton silmä. Ja menneitten päivien muistoja, ikäviä ja hauskoja kertyi avonaiseen sydämmeen. Tuo luonnon puhdas ja vakava rauha tyynnytti mielen, rauhoitti sielun, unnutti melkein haaveileviin lemmenhoureisiin. Olo siinä tuntui lystiltä, hauskalta, ettei itsekään tiennyt minkä tähden se niin hauskalta tuntuu. Rinta hieman hytkähteli ja suonissa virtaili lämmin veri.
Kiertyipä ajatukset niihin päiviin, jolloin se ahjoraunio oli lämmin, jolla istui.
»Vuosikymmen taaksepäin kevään auer siniverhoonsa vaatehti kaukaiset vuoret. Etelän lenseä tuuli raskaasti puhalteli auringonpaisteisessa ilmassa. Räystäistä juoksi oistonaan vesi ja kuloiset mättäät kummun liepeillä kiirehtivät näkyviin.
»Tuossa, yksi askel tästä vaan, seisoi aarniopölkky ja pölkyllä ankara alasin. Ja tässä kohisi säkeniä tupruutteleva, valtainen ahjo. Tässä näitten vaiheella hikisenä ja tulehtuneena liehuin tulen ja vasaran avulla kuonnutellen suuria rautoja kaikenlaisiksi työkaluiksi taloon.
»Olin köyhä kiertelevä rautaseppä. Mutta poveni, rohkeutta ja intoa täysi, uhkui eloa, uhkui voimaa.
»Tuolla kartanon vaiheella päivänsä askareilla karjaansa hoitaen käyskeli raikkaasti neitonen nuori, katseli ja kuunteli jyskettä pajan, kuunteli kaikua raskaan moukarin, kuunteli kalketta virkeän vasaran ja elon tuoreutta lainehti heleät kasvot.
»Silloin tunsin ennestään minulle uppo-oudon rakkauden vastustamattoman voiman… Silloinko… Oi silloinko jo onnetar kuiskasi: Tuossa on kotisi, tuossa, jonka akkunat nyt leimuvat kuni tulessa, syttyneet taivaan rannan hohtovalosta… Oi tuossako todellakin on minun kotini… Se on selittämätöntä.»
Ajatteli Antti niitä päiviä, jolloin hän Hannan tuli tuntemaan, muisteli kaikkia vaiheita, mistä kautta oli elon tie kulkenut tähän ja selvä johdonmukaisuus näkyi siinä matkassa ja näytti se jo ennen hänen syntymistään määrätyksi. Ja tämäkin päivä vaiheineen näytti niin täysin liitetyn siihen johdonmukaiseen elon rataan, ettei se voinut toisin olla.
Tunnon pohjalla kuitenkin kaikui maanalainen järisyttävä kaiku siitä kammosta, että hän autioksi jätti ansaitsemalla saadun pienen kodon. Mutta syvä nöyryyden tunne povessaan nousi seisalleen Antti. Katsahti vielä Tannilan mykkiä huoneita ja lähti kaitasta peltojen välipiennarta kulkevaa suoraa polkua astuskelemaan Vaaralan taloon.
Vaaralan asukkaat ottivat Antin mielihyvällä vastaan ja johtivat perikammariin, jonka kahteen akkunaan avautui idästä länteen kaikki etelänpuolinen taivaan kansi. Ja sen alla silmän siintämä avaruus täynnä vuoria, laaksoja, peltoja, niittyjä taloineen.
Vähäpuheisena ja lyhyesti vaan vastaillen talonväen kyselemisiin istuskeli Antti ja katseli ulos laajaan avaruuteen, jota taivaan rannalla hiipivä aurinko ruusuhohteisella valollaan kultaili.
Tämän kammarin hän tahtoi asuakseen, joka mielellään hänelle luvattiinkin.
Talon ihmiset näkivät, että Antti oli vähäpuheisella tuulella, niin poistuivat kammarista ja jättivät yksinään.
Jukke, joka oli jo ruunikon saanut silloin haltuunsa, kun välikirjat oli tehty, ja tuonut sen Vaaralaan, näki, että Antti tuli jo myötyrikseen, niin haki ruunikolla muun perheen Tannilasta. Pienen tuokion oli vaan Antti ollut yksinään kammarissa ja nautinnolla katsellut talven kahleisiin rauhaisesti kytkeytyvää luontoa, kun juoksevan hevosen ja painokkaan reen kahaus kuului rappusten edestä. Ja kohta sen perästä alkoi kuulua askeleita kammariin päin.
Antti arvasi tulijat, aukasi kammarin oven ja iloinen ihastus levisi kasvoihin kun näki perheensä rientävän vastaan.
Matilla pieni myssy päässä, lyhkänen villanuttu päällä, sievästi napissa kiini. Leveät, lyhytlahkeiset harmaat housut ja pienet lippakengät valkeitten sukkain päällä töpötti jalassa. Pikkuiset valkeat lapaset suorana käsissä ja suu sievässä mytyssä pyöreäsilmäisenä astua hippasi äidin edellä.
Pieni Kaisu, pitkäläntä kolttu päällä, pienet ruojukengät jaloissa, naurusuisena vähän lengoilla jaloillaan astua teutaroi äidin rinnalla. Ja Manti punaposkisena, pienet kirjasuiset lapaset käsissään, astua sipsutti äidin perässä tullessa Vaaralan salissa isää vastaan, josta isän saattamana tulivat kammariin. Äiti iloisena riisui päällysvaatteensa pois, riisui Mattia ja Kaisua ja naureskellen virkkoi:
»Vai sanan puhumatta se isä lähti Tannilasta. Kyllä mekin arvasimme, kun näimme isän lähtevän tänne päin, että tänne se tulee, niin heti mekin panimme pillit pussiin ja…»
»Minkälaiset pillit?» katkasi Manti äidin puheen ja katsoa leimautti äitiin. Äiti taputti Kaisua punottavaan poskeen ja naurahtaen vastasi:
»Tämmöiset pillit kuin tämä Kaisu ja tuo Mattikin.»
Mantilta hykähti lysti nauru, pyörähti pois äidin luota ja pyörähtäessään lystikkäästi virkkoi:
»Ne onkin koko pillit.» Sen sanottuaan riisui hänkin päällysvaatteet päältään, pani ne nauloihin ja kepsasteli kuni kotonaan.
Äiti sai Matin ja Kaisun riisutuksi huonepukineilleen, niin istahti isän lähelle tuolille.
Siihen isän ja äidin luokse kokoutuivat lapsetkin ja kun näkivät isän katselevan kauvas, niin hekin kyselivät kaukaa näkyvien talojen ja vuorien, järvien ja virtojen nimiä.
Niitä mielellään neuvoi isä ja tunsi olevansa taas kotonaan. Mielen pohjaltakin se jäytävä tunne Tannilan jättämisestä tuntui haihtuvan. Ja nyt hän ajatteli että tuo tunnon pohjalta kohoava ääni on vaan raskas kaipion tunne, jonka vaelteleva mies tuntee povessaan kaikkialla ollessaan kaukana kodistaan. Siten tukehdutti sielunsa syvyyteen ne tunnon sanattomat kuiskaukset Tannilan kadottamisesta ja alkoi pitää Vaaralaa kotinaan ja sitä korkealla kivijalalla, suurelle vaihtelevalle luonnolle alttiina seisovaa suuriakkunaista kammaria asuntonaan. Kaikki muu tuntui olevan mennyttä. Mutta siitä vähät, kunhan isänmaa oli jälellä, jonka rauhasta läikkyvät emon kasvot nytkin hymyilivät poikansa puoleen.