XIV.
Jukke hankkii isännän nimeä.
Talvi koveni, järvet olivat jo jäätyneet ja tiet viitoitetut.
Antille oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta tulleet matkarahat ja lähtö tuli Antilla ihan polttavaksi. Ei kulunut aika kotona, vaan jouduttautui matkalle. Tervasi ja paahtoi suksensa, laittoi laukkuunsa uuden viilekkeen, että se kestäisi. Hanna puhdisti muutamia paitoja ja laittoi muutamia sukkaparia.
Yöllä oli satanut siitettä, joka oli kylmänyt lumen pinnalle hienoksi jääkuoreksi ja kimalteli se jääkuori nyt nousevan auringon valossa kuin puhtain silkki. Ja jäiset puun oksat ratisivat hennossa aamun tuulessa.
Silloin Antti oli laittanut suksensa kartanolle lähtevään asemaan ja kaksi sompanekka-sauvaa seisoi vieressä. Hän oli vetänyt pitkät saappaansa suoraksi jalkaansa ja kiinnittänyt niitten suut napeilla housuihin. Pieni puuhkaniekka-turkkinsa oli päällä, lammasnahkalakki päässä, pieni matkalaukku selässä, hohtavin kasvoin ja raikkain askelin käveli kammarista suksilleen.
Äiti ja lapset saattoivat isää ulos ja seisahtivat katsomaan isän lähtöä. Mutta isä pisti jalkansa suksien varpaallisiin, otti sauvat käsiinsä, katsahti iloisen silmäyksen puhdaskasvoisiin lapsiin, nyökäytti päätään ja potalti matkalle. Tuulen nopeudella lähti pakenemaan itää kohti viistoon viettävää vainiota pitkin. Kaksi rinnakkaista pientä viirua jätti kahisevat sukset kiiltävälle hangen pinnalle ja pikku tuokio vaan, niin hiljeni suksien kahina kuulumattomaksi ja kaukana vainioitten perillä vesakon läpi vilkkoi isän karvainen lakki ja silmänräpäyksessä katosi kokonaan pensaitten suojaan.
Silloin irtautuivat äidin ja lasten silmät isästä ja hyypiyksissään palasivat kammariin takasin.
Outo tyhjyys tuntui nyt taas kotona. Alakuloisina keräytyivät lapset akkunaan katselemaan sinne päin, mihin isä meni. Sormi suussa avoin silmin katseli lapsukaiset ja liki itkua murtui mielet, kun tiesivät, että isä meni kauvas.
Äitikin tahtoi itkeä. Mutta salasi kyyneleensä lapsilta, niin poistui ulos, meni navettaan ja navetan pimeään loukkoon, antoi juosta muutamia kuumia kyyneliä, sitten pesi kasvonsa. Hetken perästä tuli kammariin, toi lapsille voileivät käsiin ja yhden jätti itselleen pureskellakseen lasten mukaan ja lapsille ja itselleen huviksi.
Jukke käveli kartanon tienoilla sinne tänne, ja kova hallitseva ääni kuului kaikkialle ylitse koko kotoisen tienoon. Jos vieraskin sattui tulemaan, niin heti sekin huomasi, että Jukke on isäntä. Ja heti se Jukke noin kautta rantain ilmoittikin vieraalle, että hän sitä kantaa isännän nimeä.
Ei koskaan ennen ollut Jukke niin pitänyt isännän nimestä huolta kuin nyt. Mutta nyt kun ihmiset tiesivät, että Antti oli tullut yhdeksi taloksi, antanut rahansa taloon, oli nainut ja vanhempi mies ja Hanna oli emäntänä, niin Jukke pelkäsi, että ihmiset rupeavat emännän miestä kutsumaan isännäksi. Se olisi hirmuinen vahinko ja anteeksi antamaton rikos, jos esimerkiksi Siirin kuuloon sanottaisiin häntä paljaaksi Jukeksi.
Tämä oli kaikkein helpoin nyt saada vakautumaan, kun Antti oli vasta vähän aikaa ollut talossa ja sitä paitsi ei ollut nyt kotonakaan.
Nyt täytyi ottaa jotakin asian nimeä ja lähteä kuljeskelemaan kylillä aivan talosta taloon kertoilemassa asiain menoa, jossa puheessa saattoi ilmoittaa, kuka on isäntä.
Kun taloon tultuaan otti puheen aineeksi sellaisia kylän yhteisiä asioita, joista ainoastaan isännillä saattoi olla keskusteluja, niin hetihän se siten tulikin kuulluksi, kuka isäntä on. Ja jos ei talossa tahdottu häntä kestitä, niin joutui heti lähtemään toiseen taloon.
Mutta jos talossa kestittiin, niin hyvästi jätellessään isäntää ja emäntää hän kiltisti kutsui muistamaan käydä hänen kotonaan ja vakuutteli:
»Minä olen isäntä. Minä olen meiltä. Meillä ei ole akkavalta. Minä olen isäntä. Minä en pane rautahampaana vierasta tielle. Meillä on muonaa. Minä olen isäntä kotonani.»
Tämä ei kuitenkaan mennyt ihmisten päähän, vaan Jukke kun oli vaan lähtenyt talosta pois, niin sanottiin:
»On se rento poika tuo Vaaralan Jukke.»
Ja jos muutamia päiviä jälempää sattui taas tulemaan, niin kysyttiin kuulumiset:
»Mitäs Jukelle kuuluu?»
Silloin oli Jukella uusi työ selittäessä talon väelle kaikki asianhaarat päästäkseen muistuttamaan, että »minä isäntä olen».
Markkinat alkoivat liketä. Oli vaan kaksi viikkoa markkinoihin. Mutta reki oli liian käymätön Siirin kanssa ajeltavaksi, oli siksi ikävoitto ja vanhanaikasta tekoa, että se täytyi saada ajanmukainen. Ja sen tekijää ei ollut kuin kaupungissa.
Se täytyi lähteä tilaamaan aikanaan, että kerkiää valmistua markkinoiksi, tehdä oikein kirjallinen urkko, että se pitää olla markkinain aattopäivinä valmis. Täytyi lähteä kaupunkiin. Ei ainoastaan reen tilauksen tähden, mutta tarvitsi saada taloon uudenaikaisemmat kahvikojeet, tarjottimet, sokeriastiat, kerma-astiat ja kahvikupitkin, semmoiset kultaranteiset kuin metsäherrallakin näkyi olevan, vieläpä ruoka-astioitakin sekä pöytäveitsiä, hankoja ja muuta sellaista. Lamppuja piti tuoda useita ja parasta lajia, ettei niitä tarvitseisi heti laittaa toisia. Ruunikolle uudet ajokalut piti välttämättömästi saada. Jos ei niitäkään nyt olisi hyviä, niin pitää eturahoja antamalla tilata ne markkinoiksi.
Näistä kaikista ei tarvinnut nyt olla käteistä rahaa, vaan kaikki, mitä oli kauppahuoneista otettavaa, annettiin mielellään velaksi. Ainoastaan reestä ja ajokaluista täytyi olla markkina-aikana viimeinen hinta käteen. Niin ei tullut suuri kolo tuhanteen markkaan, vaikka kaikki nuo tarpeelliset kalut tuotiin. Ja siihen lisäksi muutamia leivisköitä kahvia, sokeria, nisujauhoja, veskunia, luumuja, rusinoita, siirappia ja muuta sellaista, niinkuin vieraan varalle, ja ettei niitä tarvitseisi Siirin kanssa markkinoilta tuoda, vaan Siiri näkisi niitä olevan talossa ennestään. Ei nekään rahoissa tuntuneet ollenkaan, kun tulivat velkakauppaan. Iloisesti hengähti Jukke tavarakuormansa päällä kaupungista palatessaan.
»Hyvästi on taas äidin leivät uunissa. Eivät pala eivätkä paistu.»
Ja suuri itseensä tyytymys lainehti Juken toivorikkaassa povessa.
Hannaa hirvistytti se tavaran paljous, mitä tuotiin kaupungista. Hänellä kävi salainen aavistus, että ei rahoja olekaan viety Rommakkoon ja harkitsi hän sen Rommakosta päin tiedoksi, miten on asiat.
Ja kun sai tietää, ettei Jukke ollut vienyt penniäkään rahoja
Rommakkoon, niin nurisi hän siitä Jukelle.
Mutta Jukke oli pannut päähänsä, että Hannallekin pitää ajoissa näyttää näyttämällä, että se on yksi, joka on toteltava ja se toteltava on hän eikä kukaan muu, niin vastasi ylpeästi: »Se piti niin tehdä. Minä isäntä olen.» Ja jos vielä toisen kerran muistutti, niin sai aivan samanlaisen vastauksen. Ja vaikka uhkasi sanoa Antillekin, niin kuului vastaus: »Minä isäntä olen.»
Tämä seikka katkasi Hannalta elämän livun. Koti ei enää tuntunutkaan kodilta, vaan joutui jo ensi viikolla kantamaan ikävää mieltä Antin suhteen, kun sen rahojen kanssa niin menetellään. Ainoana lohdutuksenaan säilytti sitä, että erotaan pois ja palataan Tannilaan takaisin ja silloin jaetaan hänen osansa Vaaralan taloudesta pois, kuten Jukke oli hommannutkin ja itse sen esittänyt sille jälelle yhdeksi taloksi ruvetessa. Ja kun mieli meni hyvin pahaksi, niin sanoi hän sen aatteensa Jukellekin, vaan Jukke ylpeästi vastasi että »lähtisihän se kärpänenkin tervasta, mutta siinä on mutta.» Sen pitempään ei Jukke siinä suhteessa ilmaissut mieltään, eikä sitä mitä se »mutta» merkitsi.
Hanna uudisti tuon uhkauksensa, vaan siihen sai Jukelta vaan sen lisäyksen että:
»Tästä kammarista saat perheinesi kyllä siirtyä pois. Tukkilaisen perhe kyllä tulee aikaan perheen pirtissä. Muusta muuttamisesta ei ole puhetta mitään. Täällä tietään, täällä on isäntä.»
Tuo pisti Hannan sieramille. »Tästä kammarista pois!» virkkoi hän kiuhkeasti. »Se olikin sanan paukonen. Niitä ei mene monta kymmeneen. Tästä kammarista perheineni pois… Puhu toki koirille sellaista ja muista, että minä en ole sinun ruotilaisesi, että sinä työnnät mihin soppeen tahdot. Tästä kammarista pois! Suuret sanat eivät suuta halkaise… En lähde kuin polttamalla tästä kammarista, koska se niiksi tulee, että sinä käskemällä aiot pakottaa siirtymään, sen saat uskoa tällä sanalla.»
»Kyllä minä näytän», mutisi Jukke ja meni pois.
Mutta Hanna huusi jälkeen: »Näytä vaikka tulta ja rakeita, tule vaikka tulen väkenä, niin en hievahda askeltakaan…»
Tämä oli ensimmäinen kinastus yhtenä talona ollessa.
Eikä tämä suuri riitakaan ollut. Tuommoisiahan toki lienee sisarella ja veljellä ollut jos kuin paljon jo elämässä. Kinastelevathan lapset jo usein keskenään ja ne kun jäävät jälelle, sulavat heti kuni ampiaisen purema, vaikkapa se ensin kokoaakin vähän pahkalle ja kihelmöipi haavaa. Mutta tämä ei sittenkään sulanut. Tämä pistos oli myrkyllisempi kuin ampiaisen purema. Tämä vaikutti sydämmeen, tämä vaikutti sielun hermostoon.
Tuo hyväin toiveitten pettyminen, Antin onneton kohtalo ja lapsien tuleva orjuus koski nyt Hannan sydämmeen, niin että monta päivää makasi kipeänä. Mutta sängyssä oli hyvä tilaisuus itkeä ilman lasten tietämättä.
Että Jukke ei vienyt Antilta saatuja rahoja Rommakon velkaan, vaan tuhlasi noihin ylellisyyslaitoksiin, oli paha asia. Mutta suurien lamppujen valaisemat huoneet joulukuun pitkinä iltapuhteina näyttivät niin tavattoman hauskoilta, ettei sitä tiennyt aavistaakaan. Sekin kohta vertyi melkein hyväksi ja tunnusti Hanna mielessään, että asiassahan nuo vielä ovat nekin rahat.
Mutta se haava, mitä hän itkien sairasti, ei koskaan parantunut terveeksi. Pieninkin viittaus siihen suuntaan, että hän on orja ja lapset orjan lapsia ja näkeminen, ettei hän ole oma herransa, vaikutti haavaan ärsyttävästi ja esti sen paranemista. Eikä veli koskaan tuntunut veljelle. Mutta sitä hartaampi kiitos kohosi sydämmestä Jumalan puoleen siitä, että Hän oli siunannut hänelle lapsia, jotka häntä rakastivat ja joita hän sai rakastaa, ettei rakkaus ollut vaan kuollut sana, vaan sai pitää ja nähdä sitä käytännössäkin.