XVI.
Jukke ja Kopolan ukko menevät kapakkaan.
Ilta oli jo pimeimmällään, kun Jukke pyysi taas ukkoa lähtemään Siirin pakinoille. Sitä lähdettiinkin. Mutta ennen tahtoi Jukke käyttää ukkoa kapakassa saattamassa oikealle puhetuulelle, ja kutsui ukolle puhemiehen ryypyiksi parasta mitä talosta löytyy ja kehui rahalla maksavansa.
»Se ei suureen kuulu tuhannen markan laidassa, jos tämmöisissä asioissa ottaakin jonkun pullon, joka tuntuu tukan juuressa.»
Pullon ääressä istuessaan kapakan pöydän takana humisevan rahvaan vaiheella, Jukke terotteli ukon päähän kaikkia niitä hyviä puolia mitä hänessä ja hänellä on aviosiippaa kohtaan, jos tuota niinkuin puhemiehen tarvitsisi tehdä niistä selkoa. Mutta ensin oli saatava se kannemieli hyvitetyksi, mikä tuli siellä ajoretkellä käydessä.
Näin karastuina lähdettiin nyt Siirin pakinoille ja verraton muuri tuntui Jukella olevan ukko Koposessa. Nyt ei ollut hänellä kuin katsoa valmista ja tarkata vaan ukon viittauksia ja tehdä sen jälkeen.
Siirin kasvot olivat tuskassa, kuten äskenkin, vaikka lääkäriltäkin oli käyty neuvoa kysymässä. Siiri oli ihan vuoteen omana, johon kasvateäitinsä häntä kylmien kääreitten kanssa hoiti miten lääkäri oli käskenyt.
Siirin kasvateäiti ja Siirikin olivat tyytyväiset kohtaloonsa ja iloitsivat hengessään siitäkin tapauksesta.
He tiesivät, ettei mitään tapahdu ilman Jumalan sallimatta ja nyt näkivät he hengessään, että Jumala esti siten tänä iltana Siirin kihlauksen.
Nyt oli aivan nähtävä, ettei kihlauksesta ole tänä iltana puhumista. Mutta se oli sangen tarpeellista tietää, mitä kasvateäiti nyt ajattelee asiasta. Ja kasvateäiti pyydettiin nyt ukko Koposen huoneeseen, jossa viinipullon ympärillä rauhallisesti saataisiin puhella asiasta. Siihen kasvateäiti suostuikin ja jätti sairaansa itsekseen vähäksi aikaa.
Mutta Siirin kihlauksesta, vaikka ei ollut puhuttu, ei hiirelle eikä heinälle, sen kuitenkin tiesi puolet markkinamiehistä ja tiesivät senkin, että sulhanen on palelluttanut morsiamensa, että se makaa vuoteen omana eikä kihlauksesta kuulu tulevan mitään.
Sillä aikaa kuin Jukke ja ukko Koponen olivat omilla asioillaan, oli
eräs Juken naapureista käynyt Siirin ja Siirin kasvateäidin puheilla.
Tältä oli kasvateäiti kysellyt kaikkia, Juken kotia, kotisuhteita,
Jukkea miehenä, sen sukulaisia, kotilaisia, peltoja ja niittyjä.
Ja nyt Siirin kasvateäidillä oli Juken syntiluettelo aivan valmis. Niin pian kun siis asiasta ruvettiin puhumaan, otti se sen heti käsille ja kertoi Jukelle itselleen ihan juurten jaksain. Pahimpia osia siinä olivat ne, että Juken kanssa yhtenä talona asui Tannilan Antti, joka on tukkilainen. Ja sitä paitsi semmoinen suruton maailman mies, että harrastaa kansakoulujakin, joissa kuulutaan vaan opetettavan lapsia tanssimaan ja laulamaan maailmallisia lauluja sekä harjoittamaan kaikkia ilkeyttä. Ja Jukke itsekin on aivan uskoton maailman mies?»
»Minäkö uskoton maailman mies», kivahti Jukke ja keskeytti kasvateäidin puheen. Pani päänsä kallelleen ja sydämmellisesti jatkoi: »Minulle on uskonto kallis oman kuolemattoman sieluni pelastukseksi. Se on ollut kallis sitä myöten kuin rippikoulusta päästäissä rovasti vainaa — siellä maan mustassa mullassa lepää sekin hurskas mies — sanoi, että nyt teillä oma niska paljastuu eteen. Nyt ei enää ole isä eikä äiti, ei kummit eikä holhojat takuussa. Vaan aivan ypöyksin täytyi seista tuomiolla. Ja kun vielä omalla puhtaalla suullani tunnustin ja vannoin ja sitouduin luopumaan pois pahasta ja pahan kielastuksista, niin sitte myöten minulle on uskonto ollut suuresti kiitettävä.
»Rippikouluun asti minä kyllä olin huoleton siitä asiasta, kun oli muut vastaamassa. Olin kuin nokipoika, en perustanut sitä, en tuota, en tätä, vaan nyt. Nyt se ei jouda rikkoihin. Ei päiväänä saa olla ajatelematta siitä… Ja tuossa sanon, että jos se uskonnon asia ei olisi ensi sijassa ja minun ensimmäiseni ja viimmeiseni, niin en olisi ajatellutkaan Siiriä. Vaan olen kuullut, että Siirillä on se asia aivan samalla sijalla kuin minullakin, nimittäin ihan sydämmellä, juuri ihan sydämmellä».
Nyt kasvateäiti ei tiennyt mitä sanoa. Mutta ukko Koponen jatkoi Juken puhetta ja viittasi siihen, että nuo äsköiset Juken panettelijat ovat olleet niitä ainaisia pirulta riivattuja ihmisiä, jotka aina rientävät kahden rakastajan väliin kylmiä kiviä kantamaan. Mutta ne eivät ole kahta totista rakastajaa saaneet erotetuksi eivätkä ne saa nytkään.
Sitten ukko muistutteli vanhain miesten kokemuksia. Miten Mooses vei joukkonsa yli Punaisesta merestä, vaikka sitä maailman mahtavin sotajoukko ahdisti. Muistutteli Iisakin kosimista, miten se uskoi palveliansa hakemaan morsiamekseen tyttöä, ihan tuntematonta, tietämätöntä huntaletta. Mutta hyvin kävi. Ja miten nuori Topias tarvitsi taikakaluja — kalan maksaa, sydäntä ja sappea kosintaretkellä, kuten mekin nyt tuluksia ja tulirautaa».
»Ja siansappea», keskeytti Jukke.
Tuota Juken muistutusta ei ollut ukko kuulevinaan, vaan jatkoi muistelustaan, miten Simson tuli vahvaksi Jumalan voimalla, miten ketutkin antautuivat kiini ja antoivat sitoa kekäleitä häntiinsä ja polttivat kykäitä kuin hurjat.
Näitä muinaisia ihmeitä hän vertauskuvina sovitteli nykyisiin asioihin ja syvästi huokasten hän lopuksi lausui:
»Ne ovat ihmeitä ne. Ja ihmeitten aika ei ole vielä kaikki… Se ei ole vielä kaikki.»
»Ne minustakin ovat ihmeitä ne. Ne minustakin ovat kalliita paikkoja raamatussa ne», jakoi Jukke loistavin silmin.
Ukko Koposen raamatun selitys tuntui Jokelan emännän mielestä pintapuoliselta ja ajatteli siitä hieman muistuttaa, mutta aikaa kului niin paljon että täytyi kiirehtiä kipeän Siirin luokse, ryyppäsi lasinsa pohjaan, kiitteli seurasta ja lähti.
Juken ihastuneet silmät seurasivat emäntää siksi, kunnes se astua löpösteli oven suuhun ja siirtyi toisiin huoneisiin ja askeletkin sekautuivat muitten liikkujain kävelyyn. Sitten kääntyi ukkoon ja turvallisella mielellä alkoi:
»Niin se on, voidellen nahka lauhtuu. Vihamiehet pahuukset ne vihallaan koettavat kaikkea. Miten nyt ovat tuolle emännälle valhetelleet ja saattaneet uskomaankin. Vaan nyt kun saatiin puhua totuuden sanoja ja tuo viinilasi se teki kanssa luultavasti paljon, niin nyt se on entisellään. Voidellen nahka lauhtuu, sanotaan ja tosi se onkin».
Ukko kaatoi pikarinsa viiniä täyteen, täytti Jukenkin lasin, kalistettiin niitä ja maistettiin. Puheltiin Siiristä, kihlauksesta, Siirin perinnöstä.
Huomeniltana päätettiin laittaa oikein kihlajaiset. Ja jos vielä tulisi puhetta Juken uskottomuudesta ja muista sellaisista niinkuin esteistä, niin oli huomautettava siitä, miten Juken vanhukset olivat heränneitä ihmisiä. Miten ukko-vainaakin ihan viimmeiseen hengenvetoon rakasti körttiröijyä ja piti päällään sitä milloin vaan sillä tarkeni ja äidillä, vaikka on jo vanha ja voimaton, on vielä körttiröijy tänäkin päivänä, semmoinen mörkkipohjainen, tummaruutunen pumpuliröijy. Ja milloin vaan kylään tulee Korhosen Kusti seuroja pitämään, niin silloin nähdään ämmä körttiröijy päällä menevän seuroihin. Ja kun sieltä on tullut, niin riisuu hän heti, käärii sen hyvästi myttyyn ja pistää pussiin talteen. Niin siitäkin näkyy, miten herännyt hän on. Ja semmoisen äidin lasten on mahdoton olla uskottomia.
Kalistettiin taas lasia ja maistettiin, lisättiin pullosta ja kalistettiin ja maistettiin. Eikä unhotettu Kopolan muoriakaan, joka istui joukossa pöydän luona, kuunnellen muitten tarinoita ja hymyillen ystävällisesti.
Mutta viini alkoi tuntua tuimalta ja niin pieni seura yksitoikkoiselta markkinaelämäksi. Ukko Koponen ja Jukke päättivät siis pistäytyä kapakassa ottamassa iltasen alle karkeammat naukut. Ja siellähän muutenkin sai nähdä markinameininkiä.
Kapakka kiehui täynnä väkeä kuni muurahaiskeko. Oli siellä monta Juken tuttuakin, mikä oli tullut kellon vaihantaan, mikä saadakseen osan tuttavien harjakkaista, mikä itse ottamaan kapakan ryypyn, mikä lystikseen katsomaan sitä kapakan iloista meininkiä.
Tuttavat kun vaan näkivät Juken, niin huusivat: »Onnea kihlaukselle» ja samassa manasivat kihlajaisia. Jukke ja ukko eivät olleet sitä kuulevinaan, tungettelivat vaan läpi nuojuvain väkijoukkojen, mistä löytäisivät tyhjän pöydän, johon saisivat kutsua jonkun omituisen pullon.
Jopa yhden pöydän ympäriltä lähellä oven poskea kohosi pois muutama kellojen harjakaisten pitäjäjoukko. Sen pöydän otti nyt Jukke ja ukko Koponen ja siihen nyt Jukke tilasi ukon ehdotuksesta parasta konjakkia pullon ja kaksi lasia.
Mutta kun Juken tuttavat näkivät aikeen niin, ennenkun pullo ja lasit tuotiinkaan, kokoutuivat aivan seinäkseen pöydän ympärille tervehtimään ja toivottamaan onnea, jopa innostuivat ja nostivatkin Juken sulhasmieheksi ja Vaaralan isännäksi.
Tästä seurasi se, että piti tuoda pöydälle lisää lasia ja toinen pullo konjakkia. Mutta lasit kävi vielä vähäksi. Niitä piti tuoda vielä lisää, ennenkun riitti joka mieheen, niille, jotka olivat Jukkea nostamassa. Ja Pihkamäen Niilo, se oli pisin mies joukossa, sille viittasi Jukke ja päätään nyökäyttäen virkkoi: »Sinä Pihkamäkeläinen, minun koulukamraatini, ole sinä laskijana. Sinä olet isäntä niinkuin minäkin, me olemme isäntiä me.»
»Kyllä me olemme isäntäväkeä ja veljet ja ystävät», virkkoi Niilo iloisesti ja rupesi täyttämään lasia.
»Veljet ja ystävät, ihan veljet ja ystävät kuin saman äidin kantamat!» toisti vielä Jukke ja katseli mielissään joukkoa.
Sitten Kopolan ukon esityksestä juotiin Juken malja ihan pohjaan asti, niin yksi kuin toinenkin.
Ylimmäinen juomanlaskija ei ollut huoleton virassaan, vaan laski heti täyteen lasit, mutta ei tullut kaikkiin. Täytyi saada talosta lisää, jota heti tuotiinkin.