XVII.
Jukke varastuttaa rahansa ja viedään korttikaariin.
Jukke ei ollut ennen ollut humalassa eikä hän aikoinut olla nytkään. Mutta muutama ryyppy se kuitenkin tämmöisissä asioissa seuran tekemisen tähdenkin oli tarpeellinen.
Nyt esitti ukko Koponen Siirin maljan — ajateltu Siirin terveydeksi, vaikka siitä hän ei virkkonut. Tämäkin piti juoda ihan kuivaksi joka miehen. Joka kallistettiinkin ihan kumolleen. Ja yli koko humisevan, reuhaavan joukon kuului raikas yhteishuuto: »Siirin onneksi».
Taas ei riittänyt kaikkiin laseihin ainetta, sitä huudettiin lisää ja enempi kerrassaan. Joten tuotiinkin viisi pulloa lisää, mutta pyydettiin maksu paikalla kaikista.
Juken kasvot kuohahtivat, silmät kiiluivat vihasta, hyppäsi seisalleen pöydän takana ja kivahti: »Niin vähä aikaako tässä talossa velkaa uskotaan». Koppasi povestaan punasen juhtinahkaisen, vastaostetun lompakon, löi sen pöytään ja kiljahti:
»Ymmärrättekö mikä tuo on», purki sen auki, otti sieltä neljä suorallaan olevaa kirkasta satamarkkasta, löi ne pöytään ja taas kiljahti talon neidille, joka kainona seisoen odotti maksua: »Ota tuosta, ota korkoineen. Siinä on rahaa. Minä isäntä olen, joka maksan ja jaksan.»
Neiti otti yhden satamarkkasen, aikoi tuoda vastaan tähteet, mutta sitä ei Jukke kuunnellut, otti ne kolme satamarkkasta, löi ne taas pöytään ja kivahti: »Nuo lekeitä ovat. Näyttäkääpä pojat, onko teillä tuommoisia. Juuri tuommoisia. Niitä ei ole vielä taiteltu… Juuri tuommoisia, vasta pankosta nostettuja juuri tuommoisia, näyttäkääpä pojat!»
Löi taas ja huudahti: »Juuri tuommoisia! Näyttäkääpä pojat!»
Jokainen tunnusti ei olevan kellään semmoisia kuin Vaaralan Jukella.
Sitten Jukke pani ne satamarkkaset lompakkoon, lyödä läiskäytti sitä pöytään ja lisäsi: »Tuossa lompakossa on semmoista kuin rahaa. Ja minä isäntä olen, joka osaan rahan hallita.»
Toiset todistivat kaikki oikeaksi ja kehuivat Jukkea »ensimmäisen luokan isännäksi».
Mutta samassa tunkeutui väen tungoksen läpi talon neiti kourassa muutamia hopearahoja ja ojenti ne Jukelle. Jukke kaivoi housuin taskustaan pienen kukkaron, jossa kiilsi entisiäkin hopearahoja, pani ne talonneidin tuomat hopeat siihen, kääntyi ihmisiin ja heläytti sitäkin ja virkkoi kiivaasti:
»Tässä poika, jonka kukkarot kulisee kuparina, housut hopeina soivat.» Pani sen kukkaron housuinsa taskuun ja kääntyi pöytään päin ottaakseen lompakkotaan, lyödäkseen taas pöytään ja sanoakseen: »Onko teillä tuommoista». Mutta oi ihmettä, lompakkoa ei näkynytkään, ei pöydällä eikä pöydän alla.
Jukke tunsi kummallisen huumauksen käyvän läpi ruumiinsa, mutta ei uskonut mistään siihen varkaan tulleen, vaan luuli jonkun narikoidessaan hänen silmäinsä välttyessä pistäneen lompakon talteensa häntä säikäyttääkseen.
Mutta tuo leikki näin markkinatiloissa ei tuntunut hänen mielestään oikein sopivalta. Ja varsinkin kun konjakin vaikutuksesta tunsi olevansa kylliksi rohkea kysymään omansa itselleen, päätti kysyä tiukasti lompakkotaan, katseli tulisesti kaikkien silmiin ja äkäsesti kivahti: »Missä on lompakkoni? Kuka otti?»
»Ei minulla, ei minulla, ei minullakaan, eikä minullakaan», kuului kiinteät vastaukset.
»Mitä leikittelette? Sanokaa heti, kellä on ja antakaa se minulle. Se on minun lompakkoni», kasahti yhä Jukke.
»Ei minulla, ei minulla, eikä minullakaan ole», kuului yhä kieltävät vastaukset. Eikä kukaan sen paremmin ilmaissut mieltään, vaikka kaikki uskoivat, että ukko Koponen oli pistänyt lompakon talteen, kun näki Juken menettelevän sopimattomasti sulhaismiehen menettelyiksi, ja lystikseen vaan tahtoivat katsoa, miten Jukke on kovana lompakkonsa puolesta.
Mutta ukko Koponen uskoi, että juomanlaskija oli pistänyt lompakon talteensa, joka olikin kaikista rauhallisin, laski vaan lasia täyteen ja muistutti ryyppyjen väliä liian pitkiksi, kehotti ottamaan ja lupasi sitten löytyvän lompakon, kun ryypyt kallistetaan lompakon muistoksi.
Tehtiin juomanlaskijan esityksen mukaan, että lompakon maljat kallistettiin tyhjäksi.
Mutta jokahisen mielessä oli samana arvoituksena se lompakkojuttu, kun sitä ei kukaan nähnyt eikä varmaan tiennyt, kellä se on. Kaikki tahtoivat päästä selville, missä se oikeastaan oli ja otettiin puheiksi heti lompakon maljan kallistettua.
Mutta lompakkoa ei ollut kellään. Ei kellään. Kaikki hämmästyivät ja pitivät mahdottomana, että ei lompakko olisi heidän joukossaan, eikä ketään voitu epäillä varkaaksi, vaan se kuitenkin oli totta, että ei kellään ollut lompakkoa.
Viimein kuitenkin selvisi, että silloin kuin Jukke räiskytteli lompakkoaan pöytään, tunkeutui Juken selän takana muuan tuntematon mies hyvin lähelle. Ja kun Jukke talon neidiltä otti vastaan sen tuomia rahoja, ukko Koponen näki menevän sen tuntemattoman miehen ulos.
Nyt selvisi, että kun talon neiti toi Jukelle satamarkkasesta vastaan, niin jokahisen silmät kiintyivät siihen herttaiseen, hienosti puettuun neitiin, ja samassa kurkottivat katsomaan, minkä verran se toi vastaan rahaa, nähdäkseen siitä, minkä verran tämä kekkeri Jukelle maksaa. Siten siinä keskenään hälistessä ja tunkeillessa toisiaan, välttyi lompakosta kaikkien silmät, joten tuntematon mies Juken ja juomanlaskijan välistä pisti kätensä lompakkoon käsiksi, silmänräpäyksessä livautti puoleensa ja puitti tiehensä.
Kaikista tuntui tuo tapaus hieman kummalliselta ja vaikutti se masentavasti. Jukestakin tuntui pahalta, kun meni ne kuninkaalliset sormukset, joihin oli piirretty Siiri Jokelan nimikirjaimet. Mutta näkyipä niitä samanlaisia kuninkaallisia sormuksia vielä jäävän kultasepälle. Ja pianpa se näkyi ne nimikirjaimet niihin piirtävän. Ne rahatkin tuntuivat niin helposti saaduilta. Eikä huomenna tunnustanut olevan lujassa velaksi saadessa senlaiseen asiaan kuin Siirin kihlarahoiksi miehellä semmoisella kuin Vaaralan isännällä muutama kolme tai neljäsataista siksi aikaa — kunnes Antti kotiutuu. Sitä paitse oli nyt naapureille ja ukko Koposellekin näytettävä, miten hänellä on jalo luonne, joka ei pikku pienistä ole millänsäkään. Niin Jukke tekeytyi iloiseksi, kehotteli vaan ottamaan ryyppyjä lompakon peijaiksi ja kehahteli:
»Ei se meissä mitään, vaan köyhiä se koettelee. Tässä on poika, joka ei itke satamarkkasen kuolemaa, ei kahden eikä kolmenkaan. Minulle äiti sanoi jo pienenä, että elä itke.»
Miehet kallistivat ryyppyjä lompakon peijaiksi ja kehuilivat Juken luonnetta mainioksi, miten tuonlaisen luonteen kanssa on hyvä elää pahana päivänä ja miten monelta jo tuonlaisen tapauksen sattuessa olisi itku päässyt tai tullut ihan hulluksi, mutta tämä veitikka ei ole millänsäkään.
Tämä kiihotti Jukkea. Oikein riemastui kertoilemaan:
»Minulla on voimakas luonne, ihan juuri semmoinen kuin talonisännällä pitää olla. Talonisännälle sattuu eteen tuultakin, tuiskuakin, myötäistä jos vastaistakin, niin sillä pitää olla luja luonne. Juuri semmoinen kuin minulla. Ihan juuri semmoinen kuin minulla», kehui Jukke ja muistutti ylimmäistä juomanlaskijaa tietämään, mitä virkansa vaatii.
Juomanlaskija pitikin huolen virastaan ja konjakki puolestaan teki tehtävänsä.
Miehet kerta kerralta tulivat iloisemmiksi, terveemniiksi, rikkaammiksi ja rakkaammiksi. Ja puheleminen kiihtyi innokkaammaksi. Mutta sekaan alkoi yhdeltä ja toiselta singahdella pisteleviä komppasanojakin naapurusten vanhoista känistä. Niitä ei kukaan sietänyt kahta sanaa, ennenkuin otettiin kiini ja toisen syntiluettelosta etsittiin vielä pistävämpi sana, semmoinen joka selvänä ei koskaan olisi tullut sanotuksi. Ja sitä paitsi olivat ne jo kerta sovitutkin, vaan nyt löytyivät sentään uudestaan käsille.
Tästä syntyi se, että ne äsköiset iloiset ja toisiaan halailevat veljet rupesivat siirtelemään ja töykkimään toisiaan pois tieltään.
Ukko Koponen huomasi, että tästä ei lopussa tule hyvää, niin alkoi hommata lähtöä pois ja tahtoi Jukkea mukaansa. Mutta Jukke tahtoi näyttää, kuka isäntä on ja tahtoi asettaa ensin sen riitelevän joukon ja näyttää ukollekin, miten häntä pitää naapurien miesten totella. Arjasi suun täydeltä:
»Hiljaa miehet… Minä isäntä olen!»
»Niin sukillesi ja kengillesi», kuului joukosta pistävä vastaus.
Tuo kiukustutti yhä Jukkea ja uhemmasti lisäsi: »Hiljaa miehet, minä isäntä olen!»
»Herra hengellesi, itsepäällesi isäntä», kuului taas joukosta ivallinen sana.
Tästä kiukustui Jukke ja syöksyi riiteleväin joukkoon erottamaan niitä käsivoimilla, pukki niitä sinne tänne ja kirkui: »Minä isäntä olen. Minä näytän teille että minä isäntä olen!»
Mutta muutama otti Jukkea rinnasta, töytyytti pöydän luo soppeen, sanoen: »Nuole kapustata semmoinen isäntä, eläkä tule mieheen käsiksi.» Jukke hyppäsi kuni harakka aivan tajutonna vihan ja konjakin vaikutuksesta, löi nyrkillään pöytään minkä jaksoi ja ärjäsi: »Minä isäntä olen!» Mutta pöytä särkyi, lasit ja pullot menivät kolisten ja rimisten lattiaan. Talonväki kirkui sitä hätää, että kaikki kaatavat alleen, ja muutamat naiset rukoilivat asettumaan ja ottamaan sen kiinni, joka pöydän särki. Ääntä, sekä talonväen rukouksia että riitelijäin kirouksia ja muuta pauhua, oli huone aivan halkeamassa.
Talonväki kun oli nähnyt riidan syttyvän, oli kuitenkin pannut hakemaan poliisia paikalle varalta, ja juuri kun kuului pöytä rämähtävän palasiksi ja syntyi tuo suuri hätäileminen, syöksyi kymmenen poliisia sisään, joitten kynsiin joutui ensimmäiseksi Jukke ja repäsivät kuni kotka saaliinsa ja lähtivät viedä retuuttamaan vankihuoneelle. Ja samassa sammui ääni kapakassa, kuni ei mitään olisi ollut.
Jukke kahden poliisin keskessä torin halki astua toikkaroidessaan kuiskutteli poliisia:
»Ettehän minua mihinkään pahaan. Ne muut ne siinä. Minkätähden te minua? Minulla on morsian, ettehän minua. Lähtekääpäs takasin, minä neuvon, kutka ne. No lähdetään, eihän nyt mitä kiirettä… Tuota, ettehän minua vie, eihän toki korttikaariin. Kulkaapas, kuulkaapas. Ettekö kuule?»
»Kuulemme», virkkoi poliisi ja riuhtasi vastustelevaa Jukkea taipumaan matkan mukaan.
Toiset poliisit jäivät kapakkaan hämilleen joutuneessa joukossa tekemään selkoa, onko muita syypäitä kuin se joka vietiin. Vaan kun ukko Koponen maksoi Juken vahingon, niin talonväki ei kantanut toisten päälle, niin saivat mennä matkaansa.
Ukko tunsi ikävää mieltä Juken kohtalosta ja koetti kaupungin järjestysmiestä saada taipumaan päästämään sitä irti, vaan sai vastauksen:
»Ei ennen kuin huomisessa tutkinnossa.»