XVIII.
Jukke pääsee putkasta.
Huomenna Suvannon kaupungin torilla kuhisi markkinat parhaillaan. Väkeä lainehti koko tori kuin meren selkä ja tavarakuormatkin peittyivät väen suojaan. Ainoastaan muutamia tavara-ulkuja kohosi väen seasta näkyviin, kuni luotoja meren pinnalle, joita vastaan laineet särkyivät ja toisella puolen syntyi pieni tyynenholma. Tämä näkyi Juken pohmeloiseen silmään vankihuoneen rautaristikkoisesta ikkunasta ja vapaaksi pääseminen pelotti enemmän kuin vankihuoneen kammo siellä vankina ollessa.
Tuli kuitenkin hetki, jolloin Jukke laskettiin vapaaksi ja täytyi tuon kauppatorin kautta kulkea majapaikkaansa.
Portin pielessä seisoi Jukke kauvan miettien, miten päästä tuon salmen yli ja sitten tuota poikkikatua tuonne kosken rannalle majapaikkaansa. Jokahinen jäsen vapisi kuni virrassa häpeän kauhusta ja pohmelon heikkoudesta. Jokahisen ihmisen luuli hänet tuntevan ja osottavan sormellaan: »kas tuossa se nyt on, Jokelan Siirin sulhanen, palaa korttikaarista…» Viimein kuitenkin puri hampaansa yhteen, lukitsi korvansa, ettei niihin mitään kuuluisi ja puhaltautui ikäänkuin tulipalon läpi kauppatorille, josta väkijoukkojen läpi mennä pökkerehti poikkikadulle, jossa harveni väki. Sitten juoksujalassa melkein hengähtämättä kepyesti juosta vökelti majatalonsa talliin, jonka loukossa koukkusiinsa kyyristyneenä vilusta väristen seisoi ruunikko parka, eiliseltä jäleltään, suitsi suussa, länki päässä, karvat pystyssä vaahden kanssa tallostuneina ja kuurettuneina. Ruunikko kun näki viimein Juken, niin päästi oikein rakkaasti valittavan hörhötyksen, katseli koreasti Jukkeen ja rupesi tulemaan Jukkea vastaan, vaan jalkojaan ei tahtonut saada mitenkään kuontumaan liikkeelle. Hiljalleen kuitenkin vetäytyi Juken luokse lattialle. Jukke seisoi eikä tajunnut, maassako hän on vai taivaassa.
Päässä jyskytti kohmelo kuni seitsemän seppää, korvissa kuhisi kuni koski, sydän juhmitti kuni pellavasaunassa ja mielessä kuohui tuskainen epätoivo. Ajatukset eivät saaneet selville, mikä on tehtävä, mikä jätettävä. Ruunikko kuitenkin hörhöttäen likeni ja alkoi nykiä, niin siitä tointui Jukke ja toimitti ruunikolta ajokalut pois päältä, loimen selkään, ruokaa eteen ja seisattui taas ajattelemaan — mikä on tehtävä, mikä jätettävä.
Otti taskustaan pyöreän kuvastimen, johon katseli onko hän miten muuttunut. Punalti ihastuneena päätään: »Ei tuota siksikään, kun vaan saisi pestä kasvojaan. Ehkäpä talon väki ei tiedä koko asiasta, koska täällä ei näy ihmisiä.»
Se oli totta. Talossa ei tiettykään Juken seikoista mitään.
Tämä talo oli lasarettikartano, eikä ollut ketään muita majamiehiä kuin Jukke, joka vanhustensa tuttavuuden takia sai lasaretin hoitajan huoneessa olla majalla. Tallissakaan ei siinä tapauksessa ollut muita hevosia. Eikä käynyt ihmisiä ketään, niin siten välttyi kuulemasta Juken seikkailuja.
Jukke meni sisälle ja heti sisälle mentyä huomasi emännän käytöksestä, että se ei tiedä mitään, niin alkoi kertoilla:
»Asioita on muutamalle ihmiselle luotu enemmän kuin toiselle. Saa olla kuin tulisten hiilten päällä yönsä päivänsä.»
»Missä olette olleet yötä?» keskeytti emäntä. »Me odotettiin illalla tänne. Vaan kun ei alkanut näkyä, niin lukitsimme ovet, arvasimme että jossakin se on muualla.»
Jukke vavahti, vaan tekeytyi rohkeaksi ja kertoili:
»Tuolla Landerin kamarissa, Kopolan ukon huoneessa minä kutjotin, se alkoi pyytää väkivetoon jäämään sinne, niin jäin kuin jäinkin.»
»Mutta jo tuo teidän orit on ylpeä», lisäsi emäntä, »lienee se koko iltikka, kun se illallisen illan ja koko yön on hirnua pauhannut ja kuoputtanut lattiata, että on luullut tallin särkyvän. Vaan tänä aamuna ei ole kuulunut mitään. Miten se mahtaa pysyä käsissä semmoinen äytäri?» kertoili emäntä, eikä tiennyt, että orit hirnui vilussa ja nälässä. Kun aina kuuli liikettä ulkoa, niin rupesi telmimään, että eikö kuultaisi, mutta kun ei ollut apua, niin täytyi kyyristyä loukkoon.
Jukke ei oikein keksinyt mitä sanoisi tuohon emännän puheeseen vastaukseksi, mukauttihan vaan, että kyllä se sentään pysyy käsissä ja käänsi puhetta toisaanne.
Emännän kanssa puhelusta elpyi Jukke, pesi kasvonsa, kopisteli vaatteitaan ja lähti taas tapaamaan ukko Koposta. Mutta portista kadulle astuessa taas sävähti koko ruumis kylmäksi, kuni vedellä valaen, ja tuntui, että jokahinen häntä katsoo ja osottaa sormellaan: kas tuossa.
Meni kuitenkin Kopolan ukon luokse. Ukko näki, että Jukke on arkana, niin heittäytyi ystävälliseksi ja leikillisesti alkoi kysellä:
»Mitä sinne yhteiseen majaan kuuluu?»
Jukke ei jatkanut eikä kertonut kuulumisia, alkoi vaan selitellä: »Koko homma oli niitten oman kyläläisten syy. Ne varsin laittoivat poliisit oven taa kuuntelemaan, että he kun riidan alkavat, niin silloin poliisit hyökkäävät minun niskaani. Eihän siihen minun syytäni ollut, ei napin eestä. Se oli aivan niitten pirullisten vihamielisten naapureitten, jotka kadehtiessaan tuota Siiriä minulta sen tekivät. Mutta katsotaanhan kannasta rekeä, vielä se käypä härkä jäniksen tapaa. En ole Vaaralan akan poika, jos en vielä kerran kosta niille.»
»Siirin sen kävi onnettomasti», keskeytti ukko.
Jukke pöllistyi: »Miten niin?»
»Sen kasvot oli kylmännyt niin pahoin», jatkoi ukko. »Ne kohosivat suurille vesirakoille ja kuka tietää miten käypi… En kuitenkaan usko kovin pahaa, kun saatiin kuitenkin katsoa pakkasen jälki.»
Juken tuhkan harmaista silmistä näkyi valkeaiset ympäri terästen ja kesken ukon puheen vapisten kysyi: »Mutta miten arvelette kihlauksen tänä iltana?»
»Se kyllä on tällä kertaa jäänyt», vastasi ukko varmasti. »Siirin piti mennä pois. Huppukorvissa meni rekeen ja äitipuolensa kanssa lähtivät äsken kotiinsa.»
»Kotiinsa?» huudahti Jukke epätoivoisesti.
»Kotiinsa», jatkoi ukko. »Ja parastahan se oli. Siellä se kyllä paranee. Minä käskin panna jäniksen sappea viinaan ja sillä voidella.»
»Eikö sian sappea?» kysyi Jukke.
»Ja sitten käskin jäniksen kuulla paistella», jatkoi ukko. »Sen minä olen nähnyt hyväksi. Ja luulen nytkin, että kun niin tekevät, niin tuskin tulee arpea ollenkaan. Se kun tuli alussa kuitenkin katsotuksi pakkasen jälki, ettei tuska pääse sydämmeen painumaan niin siinä jäniksen kuussa on semmoinen hiimosti, että se ajaa tuskan pois. Siinä on tuulen väki.»
»Kotiinsa? Aivan huppu korvissa?» keskeytti Jukke. »No tiesiköön ne minusta, missä minä olin?»
»Ei suinkaan. Mistäpä ne sen tiesivät?» mukautti ukko.
»Vai ei toki», jatkoi Jukke ihastuneesti. »Sitä ei pidä sanoa Siirille eikä Jokelan emännälle. Jos joku siitä sattuisi kertomaan, niin teidänhän sopii sanoa, että se on valhe, minä olin paikoilla, niin kyllä ne nuo vihamiehet eivät pääse pitkälle sillä juorulla, kyllä ne Siiri ja Jokelan emäntä teitä uskovat. Minä jos esimerkiksi itse kieltäisin, niin luulisivat minun vaan puoleeni puhuvan. Kyllä se niin pitää tehdä.»
»Kyllähän se on paras niin», mukautteli ukko. »Parempihan se on paha valheena, sanotaan. Ja kukapa sitä kertookaan? Eikä se nyt ole mikään kumma koko asia. Olen minäkin ollut korttikaarissa yötä, vaan miessä minä sentään menen», vakuutti ukko, kun tiesi Juken olevan ilkeissään.
»Sitähän minäkin», ihastui Jukke. »Ettehän luule Siirin olevan milläänkään?»
»En luule», vakuutti ukko päästäkseen Jukesta erilleen ja alkoi toimittautua asioilleen. Sanoi pitävän tänä päivänä lähteä pois markkinoilta. Mutta Jukke ei päästänyt ukkoa käsistään, ennenkun ukko lupasi hyvittää Siirin ja Jokelan emännän ja antaa tiedon kihlauspäivästä ja paikasta.
Sen ukko lupasikin oikein kättä puristaen. Joulun pyhinä aikoi antaa siitä jo tiedon.
Nyt Jukke ei tuntenut halua markkinoimaan. Enemmän pelotti kuin halutti. Yhä vaan tuntui, että jokahinen häntä sormellaan osottaisi markkinatorilla, että kas tuossa. Ja kun Siiri oli mennyt, niin eihän sitä asiallista asiaa ollutkaan markkinoitavana. Meni nyt katsomaan ruunikkoa ja aikoi lähteä pois. Mutta ruunikko seisoi yhä yhtä kurjan näköisenä. Ei ollut syönyt heiniään, joita äsken annettiin.
Janottaa mahtaisi, vaan mikäpä viitsi tuolta koskelta käydä juottamassa, kun on niin kurjan näköinen ja siellä voisi sattua tuttuja, jotka osoittaisivat että: »Kas tuossa», ajatteli taas Jukke. »Sai jäädä sen juottaminen hämärään. Mutta pimeällä ei kukaan tunne. Ja sitä paitsi, eihän sitä kauvan mene kotiin, jos pimeälläkin lähtee, kun antaa ruunikon mennä senlaista kyytiä kuin eilen Tihisen lahdella. Sitten kyllä kotona kelpaa ruoka. Ja nyt se kyllä jaksaa juosta, kun se on hoikistunut. Nyt siltä pääsee askelet … jos nyt olisi Siiri reessä… Jos olisi… Koukkusissaan se nyt tuossa seisoo käyköttää, vaan kyllä siltä löytyy jalat, kun pannaan aisoihin, ja vielä kotiin päin… Jos olisi Siiri reessä… Ah, jos olisi… No, vielähän kerran onkin… Joulun pyhinä siitä saadaan tieto. Luultavasti itse tulee ukko silloin meille sanomaan, ajatteli Jukke hämärää odotellessaan tallissa. Ja väliin aina katseli pyöreään kuvastimeensa, onko tuota muuttunut. No ei tuota siksikään. On tuota nuo silmät vähän pöheiset. Se konjakki se. Ja eihän se ollut se nukunta oikein… No, kotona sitten… Kyllä minun sentään pitää kotona olla helpommalla ja saada hyvää ruokaa, että veret tulisivat helakammiksi, niinkuin esimerkiksi Siirillä, nuo veret ne ne kaunistavat paljon… No, kotona sitten…»
Ilta oli jo hämärtynyt jotenkin pimeän kuhjaksi. Jukke veti aisoihin kankeasti kömpivän ruunikon.
Mitäpä tuosta juottanee. Ei vedestä väkeä lähde, sanotaan, ja tosi se onkin. Paremmin jaksaa juosta kun on hoikempi. Kyllä sen ruunikon pitääkin nyt näyttää askeleensa, kun pääsemme selälle. Ei me rupea siellä kauvan paleltumaan, ajatteli itsekseen Jukke, kahden sadan markan reen eteen valjastellessaan koukkusissaan värisevää, kurjaksi hoikistunutta ruunikkoa.
Istui Jukke sitten rekeen, vetäsi mustan nahkapeitteen jalkainsa päälle aina kainaloihinsa asti, pisti sen puoleen ja toiseen kaustassa oleviin koukkuihin, sitä vasten laitetuista renkaistaan, ja ajatteli: »Jos olisi Siiri tuossa rinnalla. Jos olisi… No sitten vasta ehkä uunna vuonna.»
Sitten otti villalankaiset taplukkaat palmikko-ohjakset käsiinsä ja oikasi ruunikkoa matkalle.
Ruunikko oikein hartian voimasta rupesi liikuttelemaan aivan tajuttomaksi kangistuneita jalkojaan. Jukke nyki ohjaksilla, että juoksemaan, mutta ruunikko ei voinut. Se vaan kaiken vointinsa koetti kävellä, kun vielä näki että kotiin päin lähdetään, jossa kuitenkin vielä toivoi hoitoa.
Jukke nyki, riuhtoi ja reutoi ohjaksilla, mutta ei se parannut. Mitä enemmän nyki ja riuhtoi, sitä enemmän täyttyi sydän kiukusta, puri hammasta ja toivoi kunnes päästäisiin metsään. Kyllä ruunikolta lähtisi juonet. Lähtisi varmaan.
Jo päästiin metsään, josta sai koivuisen kaarakan.
Oikein irvellä ikenin ja vihasta puhisten tuli kaarakoineen Jukke rekeen ja uhkaili: »Nyt et ole akkain edessä ruunikko. Nyt et juonittele akoille, nyt lähtee juonet.»
Ruunikko näki homman ja ymmärsi mitä nyt hänelle tulee, niin ystävällisesti hörhöttäen ja lempeästi katsellen koetti tehdä ymmärrettäväksi vaivaansa, ettei hän voi paremmin kulkea.
Mutta mieletön ei ymmärtänyt kielettömän kipeästä.
Ruunikko jo pelvosta, kun vaan Jukke otti ohjakset, potalti laukan ja rupesi laukata suohmittamaan minkä jaksoi, kun ei jalat sujuneet juoksemaan.
Mutta tämä ei Jukelle välttänyt. Tie laskeutui järvelle, jossa ei ollut haittaa vastaantulijoista eikä myötämenijöistä, niin Jukke asettui oikein polvilleen rekeen, josta saattoi opastaa. Reutuutti ohjaksilla asettumaan juoksemaan ja kähisten vihasta irvellä ikenin kirkui: »truu, soo, truu soo, truu soo. Etkö saata juosta? Truu soo, etkö juokse? Truu soo… Tokko juokset. Truu soo»… Otti kaarakkansa ja rupesi pieksämään. »Vai et juokse, vai et juokse. Lähtee sinulta nyt juonet. Vai et juokse. Luuletko akkain edessä nyt olevasi. Vai et sinä juokse, vai et juokse. Tässä on semmoista, joka opettaa juoksemaan. Vai et juokse. Tokko loppuu juonesi. Vai et juokse.»
Väliin aina Jukke reutuutti ohjaksilla ja koetti hillitä juoksemaan, mutta ruunikko oli siitä kurin hirmuisuudesta niin raivostunut ja mennyt oikealta tajultaankin pois, ettei ymmärtänytkään enää muuta tehdä kuin laukata. Siitä taas Jukke uudestaan pieksämään ja uhittelemaan: »Vai et juokse, vai et juokse, etkö juokse, vai et juokse.»
Tällä tavalla tultiin pitkin Päsämän selkää. Mutta viimein rupesi ruunikko päristämään ja turskuttamaan hirveästi.
Tämän kuuli Lampilan Tahvo. Markkinoilta palatessaan sattui edelle. Tahvo luuli olevan jonkun humalaisen palaamassa markkinoilta, joka silmisikana päissään rääkkää hevostaan. Sääliessään hevosta asettui Tahvo Juken eteen ja kun pääsi lähelle, niin hyökkäsi ruunikon turpaan ja ärjäsi: »Et saa tappaa hevosta. Mikä helvetistä karannut sinä olet. Tapat hevosen pieksämällä. Varo vaan nyt sitä, että kun nykäsen itsesi tuohon hangelle ja annan tuossa taivaan kasvojen edessä siitä samasta kepistä että naukuu, niin tiedätpä käyneesi markkinoilla.»
Lampilan Tahvo oli Jokelan emännän, Siirin kasvateäidin, veli.
Tämän tunsi äänestä Jukke jo kun ensi kerran Tahvo ärjäsi. Se ääni meni salaman tavalla läpi jäsenien ja silmänräpäyksessä pani vapisemaan miehen. Mielellään olisi Jukke ottanut selkäänsä sen luvatun selkäsaunan, kun tietäin sillä pääsevänsä, ettei tule tämä Siirille ja Siirin kasvateäidille tiedoksi. Jukke tiesi Lampilan Tahvon sellaiseksi mieheksi, joka ei kesken päästä käsistään, ja onneton se, ken Tahvon suututtanee.
Oli kuitenkin keinoja jälellä: pimeän päähän tekeytyminen toiselle nimelle ja toiselta kirkolta kotoisin.
Ruunikko vapisi kuni tuskassa, tunsi olevansa turvan takana, kun Tahvo piteli suitsen päähisestä. Oikein painoi päänsä Tahvoon kiinni, ja siinä hartiain voimasta huokua rehmitti, että joka jäsen meni mukaan ja veri juoksi sieramista lumihangelle.
Tämän huomasi Tahvo ja kauhistuen virkkoi:
»Voi hirmuista, kun veri tulee aivan tohtonaan sieramista hevosparalta… No noita pöljiä Jumalan vaivasia, niitä ei tarvitse ei kylvää eikä kyntää, niitä, kasvaa itsestään kuni sieniä metsään. Mennyt on siitä hevonen.»
Jukke ei virka sanaakaan reessä, painoi vaan kasvonsa turkkinsa kauluksen sisään umpipäähän ja ajatteli antaa luulla humalaiseksi ja puhukoon mitä tahtoo, kyllä korvat kestää.
Tahvo otti tulitikulla tulen nähdäkseen hevosparkaa minkälainen se oikeastaan on, mutta paikalla välähti ruunikon otsassa tuttu pilkku Tahvon silmiin ja koko pää oli tuttu, että paikalla huudahti: »Mitä kummaa. Tannilan Antin oriko tässä? Voi hirmuista. Seitsemän kertaa hirmuista. Pitääkö todellakin uskoa että Tannilan Pokke on tuossa?»
Rupesi katselemaan tarkemmin ja olihan se kun olikin.
Nyt hän kävi kyytimieheen käsiksi. Hän oli eilen nähnyt Vaaralan Juken ajavan sisarensa ja Siirin kanssa tällä Tannilan Pokella. Ja silloin jo hän oli aikonut pistää likasen sormensa Siirin ja Juken väliin, sillä hän toivoi Siiriä omalle pojalleen. Nyt se uhkaus ei saanut jäädä kalain päähän, vaan oli paras panna käytäntöön. Otti taas tulitikulla tulen, antoi sen kouransa sisässä syttyä suurimmalleen ja kirkkaimmalleen, sitten käänsi kouransa aukon rekeen päin ja tunsikin Juken Jukeksi ja reen siksi reeksi, jolla eilen Jukke kyyditsi Siiriä ja sisartaan Jokelan emäntää. Nykäsi ohjasperät pois Juken käsistä, ettei pääsisi ajamaan silloin kun hän heittää suitsen päähisen käsistään.
Hän luuli Juken niissä harmissaan, kun viime yönä pidettiin korttikaarissa, juoneen itsensä siaksi humalaan ja siten raivostuneen tuolla tavalla ajamaan hevostaan ja aikoi nyt säikäyttää. Hyökkäsi Juken turkin kaulukseen, tarrasi niskasta, kiskasi Juken ihan kimppinä hangelle ja ärjäsi:
»Nyt korttikaariin vielä kerta», otti käteensä sen koivuisen patakan, jolla Jukke oli ruunikkoa löylyttänyt, tarjosi sillä ja lisäsi: »Mutta selkääsi täytyy ensin saada ruunikon puolesta.» Juken silmät eivät ole koskaan olleet niin suuret ja hätäiset kuin nyt ja parkasemalla huudahti: »Elä Tahvo kulta. En minä vasta.»
Tahvolta olisi päässyt nauru, kävi niin somasti mieleen tuo Juken lapsellisuus, mutta oli ruunikon kurjuudesta niin läpitsensä kauhuksissa, että jaksoi pidättää naurunsa ja huusi: »Mutta mitä, sen lurjus, teit kuitenkaan, kun menetit tuommoisen hevosen. Tämä on Jokelan Siirin kosiomies, konttoaa korttikaarit, tappaa hevoset ja elää kuin paha mustalainen…»
Nyt tunsi Jukke parhaaksi heittäytyä kuni kettu selälleen metsäkoiran käsissä, päästäkseen helpommalla. Niinpä Jukkekin ei virkkanut mitään, vaikka Tahvo olisi mitä porissut. Siten Tahvoltakin meni viha, ettei saanut syytä lyödä yhtään kertaa. Uhkasi vaan sanoa Antille tuon hevosen pitelyn ja Siirille, minkälainen mies Jukke on. Joka on julma juhdalleen, on varju vaimolleen, on sananlaskukin ja vakuutti sen, että Jokelan Siiri ei ole Juken reessä syltäkään enää.
Sen sanottuaan meni rekeensä ja lähti ajamaan kotiinsa.
Sama tie oli Jukellakin. Hän pyöräytti ruunikon Tahvon jälkeen ja ruunikko koetti mennä ihan kynttä kantta Tahvon reen perässä. Verta päristi Tahvon rekeen ja valoi Tahvon ihan verellä. Mutta Tahvo ei raskinut ruunikkoa estää tulemasta niin likelle, kun näki, miten se turvautui häneen. Arvasi, että juuri pelvon tähden se nytkin tahtoo niin likellä asua.
Juken povessa oli ääretön sekamelska. Se pyörteili kuin kosken alla järämässä vesi pyörteilee. Pyörteet hyökyilevät edes ja takaisin, puoleen ja toiseen, ne sivuuttavat toisensa, muuttavat taas suuntaa eivätkä tiedä, kenen vuoro on ensimmäiseksi sukeutua suoraksi virraksi ja lähteä kiitämään toiseen putoukseen.
Jukenkin povessa pyörteili korttikaarissa olo, lompakon menettäminen, ruunikon kohtalo, Tahvon uhkaus, Siirin paleltuminen, Kopolan ukon lohduttavat sanat: »ei suinkaan» ja »en luule» — eikä tiennyt mikä niistä pyörteistä voittaa toisensa ja joutuu virran kuiluun ensimmäiseksi.
Järki oli aivan sekasin, ettei voinut ajatella mitään. Tuntui oikein pahalta, kun jäi vastaamatta Tahvolle siihen uhkaukseen Siirin kohdasta. Se ei mitenkään saisi jäädä vastaamatta ja selittämättä toinen puoli, mutta ei selvinnyt, mitä sanoisi. Olisihan siihen nytkin tilaisuus juosta vaan Tahvon reen kannoille ja siinä puhua. Vaan kummallinen kumma, kun ei selviä mitä sanoisi.
Siten kului taival, että Tahvo pyörähti kotitielleen, johon ruunikko yritti mennä perässä, mutta Jukke käänti ruunikon suoralle omalle tielleen.
Ruunikko hirnahti ystävällisesti Tahvosta erotessa ja hirmuinen pelko povessaan lähti rientämään kotiin ja jokahiselle huokaisulleen päristi verta sieramistaan.