XIX.
Ruunikko kuolee.
Juken tullessa kotiin vielä valvoi Hanna ja kuuli reen kahauksen ulkoa. Hän arvasi, että markkinamies tuli, pisti tulen lyhtyyn ja jouduttautui katsomaan, ketä sieltä nyt tuotiin ja myöskin hevoselle jouduttamaan hoitoa pitkältä taipaleelta tultua.
Tallin edessä riisui Jukke ruunikkoa, kun sisarensa joutui sinne. Hanna ei tuntenut ruunikkoa, kun oli niin hoikka ja ruumiskin erilainen, niin epätoivoisesti huudahti:
»Kaupittuko ruunikko?» Mutta ruunikko kun kuuli äänen, niin pääsi iloinen hirnahdus ja kääntyi koreilla silmillään katsomaan Hannaa. Sitten tunsi Hannakin, mutta kauhistuneena huudahti:
»Hyvä Jumala! Mikä Poken on tuommoiseksi pannut? Neljä jalkaa yhdessä ja hoikka kuin läpi pihdin vedetty, ettei liene suoliakaan sisässä… No, missä sinä onneton tuon nyt tuommoiseksi menetit?»
Jukke irvellä ikenin oikein matkimalla vastasi:
»Missä sinä nyt sen menetit! Jossakinpa sinä nyt sen menetit mokoman laukun… Pitäisikö tietää missä se nyt on ollut.» Sen sanottuaan meni huoneeseensa ja jätti ruunikon sisarensa huostaan.
Hanna aukasi tallin oven.
Tallin oven poskessa oli vesiamme hevosten juomiseksi. Sen ääreen pyörähti ruunikko itsestään, kun vaan pääsi talliin ja rupesi juoda harnimaan.
Hanna tiesi, ettei nyt, kun on näin märkänä, saisi antaa paljon vettä ja tahtoi estää sitä juomasta. Ei kuitenkaan raskinut lyödä, kiskoi sitä vaan marhaminnasta, minkä jaksoi, ja kiljui: Heitä pois, heitä pois, elä juo kuoltaksesi, mutta ruunikko oikein jalkatenästä painoi päätään veteen ja joi että kolke kuului kaulasta ja korvat menivät mukaan. Viimein kun Hanna yhä riuhtoi, hellitti juontinsa ja taipui Hannan mukana menemään pilttoonsa.
Sitten Hanna toimitti hyvän appeen ruunikon eteen, pani sylyyksen heiniäkin, kampasi, pani loimen selkään ja ystävällisesti säälitellen puhutteli: »Pokke, voi sinua, Pokke parka, minun hyvä Pokkeni, voi, voi sinua Pokke parka.» Mutta Pokke ei sitä nyt näkynyt malttavan kuunnella, söi vaan apettaan, oikein vihasen näköisesti, niin Hannakin lopetti hyvittelynsä, katsahti vaan lyhdyn valossa vielä kerran ja lähti pois.
Mutta huoneeseen tultuaankin tuntui syvä säälin tunne Pokkea kohtaan ja se Poken ensimmäinen niin rakkaalta kajahtava hirnahdus tuntui mielessä niin somalta, että vaikka oli jo nukkuma-aika, ei voinut ruveta nukkumaan, ennenkun kävisi vielä ruunikkoa katsomassa. Päätti odotella siksi, kunnes ruunikko söisi appeensa, niin veisi sille leivän ja sitä murentaissaan saisi vielä hyvitellä Pokke parkaa.
Juken ruuasta ei Hanna perustanut mitään, koska niin ilkeästi äsken hänelle vastasi. Ajatteli vaan, että saapipa hän ruokaa, kun ruokahuoneen suulla on avain. Ja odotteli milloin luulisi ruunikon saaneen appeensa syödyksi.
Mutta tallista rupesi kuulumaan komina.
Hannalla jylähti pahasti, mutta uskoi, että Pokke sai appeensa syödyksi ja kun aisoista päästyä ei annettu ulkona pehtaroida, niin se rupesi piltossaan pehtaroimaan. Otti lyhtynsä, otti ruokahuoneesta leivän ja juoksi talliin. Silmät meni ensimmäiseksi Poken pilttoon, josta kuului outo jytinä.
Ruunikko oli pitkällään piltossaan, kieli ulkona suusta, silmät pahasti väännyksissä ja tajuttoman näköiset. Maha oli kohistunut ja hirveästi tuskitellen pieksi hevonen jalkojaan ja päätään lattiaan ja kamalan voimakkaasti aivan mahan pohjasta asti puhalteli harvasteeseen korahtavia henkäyksiä ja sieramista roiskahti punanen veri jokaisella huokauksella.
Tätä seisattui katsomaan Hanna. Ensi silmäys vei niin sekasin mielen, ettei paikalla käsittänyt, mitä tämä on. Mutta sitten huomasi, että kipeä on Pokke ja tuo pieksäytyminen on tuskan pakosta, niin löi kädellään rintaansa ja oikein parahtaen huudahti: »Voi, voi. Mikä on Pokella», heitti lyhtynsä, leipänsä lattiaan ja tahtoi mennä Poken turpaan käsiksi puhuttelemaan sitä ja houkuttelemaan ylös. Mutta Pokke pieksi jalkojaan, päätään ja koko ruumistaan niin hirveästi, että ei päässyt sen turpaan mistään kautta.
Tallista kuului hätäilemistä, niin kaikki rahvas kokoontui talliin eikä kukaan voinut olla hätäilemättä muut kuin Jukke. Hän katseli vaan huuhkaimen silmillään rauhallisesti ja Hanna kun hätäili ja itki, niin Jukke vaan ivallisesti mukautti: »Olisit antanut enemmän vettä. Mahdoit antaa enemmän juoda. Sen siitä sait.»
Tämä lisäsi Hannan tuskaa, tunsi omaksi syykseen, kun ei edes lyönyt jollakin, kun ei muuten saanut keskeyttämään juontiaan.
Hanna ei voinut olla enää Poken luona, puristui kahden käden rintaansa, itki huutaen ja voivotellen, meni ulos ja huurakehti tuskissaan kartanolla sinne tänne.
Tuli taas talliin muitten joukkoon, vaan siellä taas kuuli Juken kertoilevan toisille:
»Tuommoista se on tuo akkain hevosen hoito. Ne ovat olevinaan. Nytkin niin ylpeästi otti minulta tuon hevosen, tuodakseen talliin ja minä hullu annoin. Olisin potkassut moista hoitajaa, että olisi seinästä palannut, niin ei olisi tuota tullut.»
Hanna kun jotakin virkkoi puolustuksekseen, niin Jukke irvistäen ja katkeran ivallisesti vastasi:
»Mahdoit antaa enemmän vettä.»
Pitkän ajan perästä siirtyi kaikki rahvas tallista pois, tuntien kamalaa vavistusta. Mutta Jukke muisti Lampilan Tahvon Päsämän selällä sanomat sanat, että »siitä on hevonen mennyt». Muisti, miten se verta päristi koko matkan, niin nyt tunsi mielessään sangen hyvälle, kun sai toisen syyksi ja vieläpä Hannan syyksi Poken kuoleman.
»Tulkoonpas vielä puhumaan ja menköönpäs nyt Antillekin sanomaan, kuten se aina uhkaa, jos mikä tulee, sanoa Antille, kuin paremmallekin turvapuulle… Sanokoonpas nytkin Antille, että se on muitten syy», sovitteli mielessään Jukke ja tuntui kuin kaikki asiat olisivat hyvästi. Siihen ruunikon kuolemaan kiertyivät nyt kaikki Juken ajatukset, kaikki muut seikkailut markkinaretkillä tuntuivat paenneen kaukaiseen muinaisuuteen ja oli kuin Siirikin olisi sovitettu sillä, kun Lampilan Tahvo saa tietää, että Hanna on tappanut ruunikon.
Sitä paitsi vahinko tuosta ruunikon kuolemasta tuli aivan pieni, ei oikeastaan mitään. Eihän se maksanut mitään. Ei enempää kuin sekään tuhannen markkaa. Samahan niillekin on, missä ne ovat. Ei tukkilaisen rahoilla ole koskaan paljon arvoa. Se vaan, että tuo ruunikko jos olisi kuollut hänen eteensä, niin ihmiset pitäisivät sen pahana. Ja Antti olisi siitä karkealla päällä, vaan sanokootpas nytkin ihmiset minun syykseni.
Näin ajatteli Jukke venyessään vuoteellaan joulukuun pimeänä yönä ja nukahti rauhaisaan uneen.
Mutta ei nukuttanut Hannaa. Tuskan hiki kohosi ruumiista. Itkien ja voivotellen käveli ulkona sinne tänne eikä tuntenut kylmää, vaikka pakkasvinkka humisi nurkissa ja kylmettyneet kengät narisivat tanteressa.
Kantoi aina mieleen, ettei se ole totta, että Pokke olisi kuollut. Tuntui se vaan, että siellä tallissa se piltossaan seisoo loimi selässä ja syödä rouskuttelee mieluista apettaan.
Se tuntui niin todelta, että täytyi aina mennä katsomaan. Mutta liikahtamatta kuni kivi makasi pitkällä pituuttaan ruunikko, jalat ojennettuina suoraksi kuni puikot.
Tuli aina kammariinkin Hanna, jossa lapset sikeästi nukkuivat. Mutta ei ollut huvempi sielläkään. Ei voinut olla ääneen valittamatta. Jos voivotuksensa olisi puristanut äänettömäksi, niin itkun puuskat kuitenkin parahtivat ääneen, että lapset siitä vaan olisivat heränneet. Täytyi lähteä ulos, jossa yön pakkastuuleen sopi huokaukset, sopi voivotukset, sopi itkun purkaukset, sopi tuskainen sydänkin. Mutta ei sopinut sydammen tuskat, ei haikea mieli. Tallin seinällä naulassa paloi lyhty. Ja kun taas tuntui mielessä, että Pokke seisoo piltossaan, päätään puistellen ja pemautellen apettaan purra rouskuttelee ja siirtelee jalkojaan toisiin sijoihin, meni hän taas talliin, ja silmät menivät yli pilton seinän pilttoon, josta aina Poken leuhuava harja näkyi ja johon aina Pokke työnti koreasilmäisen pilkkaotsaisen päänsä, kun kuuli hänen äänensä tallin ovella. Mutta sitä ei nyt siihen tullut. Aivan hievahtamatta makasi vaan Pokke entisessä paikassaan.
Kävi vielä koettamassa päätä vieläkö oli notkea ja lämmin. Mutta jäykkä ja kylmä oli kuin jäinen ranka, veripuraat olivat hyytyneet sieramiin ja ulos jäänyt kieli oli hampaitten välissä kuni pihdissä.
Täytyi ruveta vakaantumaan, että Pokke oli kuollut.
Otti lyhtynsä pois seinältä, lähti sen kanssa pois. Tallin edessä katsahti lyhtynsä valolla Juken kumaltelevaa nahkapeitteistä rekeä ja tunsi kammon siihen. Jos viisi hirtehisen raatoa olisi ollut siinä, niin ei vapisuttavampaa kammoa olisi tuntenut kuin siihen rekeen sinä talviyönä.
Huokauksien seasta kuului sanat: »Kun kurja annoin liiaksi vettä, onneton annoin liiaksi vettä. Olisin jollakin lyönyt, että olisi heittänyt juomasta. Voi, voi onneton, kun annoin liiaksi vettä.»
Pokke kuitenkin kuolleenakin tuntui rakkaalta. Ja tuntui se anteeksi antaneelta. Sen pään pohjiin meni hän taas istumaan vuodatellen kyyneleitään. Ja tuntui se kuin olisi saanut Pokelle puhua jotakin, saadakseen varmemman anteeksi antamisen vakuutuksen.
Siten hiljalleen huojistui mielen kaiho, taukosivat itkun purkaukset ja saattoi palata kammariinsa ja kallistua lastensa vaiheelle sänkyyn sulattelemaan lisää pakahtunutta sydäntään ja ainoastaan hengen silmällä katselemaan tuota kovan onnen kutomaa verkkoa, johon tällä kerralla hän oli kaikista kamalammin kytketty. Eikä huomannutkaan, kun uni vei puoleensa, ja unissaan näki hän Juken yltä päältä verissä, aivan samanlaisessa veressä, jota roiski Poken sieramista, pieksäytyessä kuoleman tuskissaan. Sitä koetti Jukke puhdistella itsestään, mutta se kihosi ikäänkuin vaatteitten alta, että jos sai vähän vähemmäksikin ja välistä melkein puhtaaksikin, niin kohta oli aivan entiseltään ihan yltä päältä veressä.
Tästä unestaan heräsi Hanna ihan kuni joku olisi nykäissyt ja samalla selvisi mielessä kuni päivä, että Jukke oli syypää Poken kuolemaan.
Ja päivän valjettua tulikin tieto, että Lampilan Tahvo on Päsämän selällä ottanut Jukelta hevosen kiini, kun on humalapäissään ollut ajamassa hevosen kuoliaaksi.
Tämä helpotti enemmän kuin puolen. Mutta mieleen kuitenkin jäi sulamatta se kysymys, että millä hyvitetään Antin mieli… Millä hyvitetään… Millä…