XX.
Juken mieli Lahnasjarven neitosissa.
Siirin kasvot paranivat entiselleen. Joulun pyhinä ei ollut muuta paleltumisen jälkeä kuin hienoa hilsettä kasvopäissä ja näkyi sekin siliävän yhtä sileäksi ja ihanaksi kuin ennenkin. Ja Siiri kiitti Jumalaa siitä, että Jumala sillä tavalla johti asiat, ettei tarvinnut tulla Juken kanssa minkäänlaisiin tekemisiin.
Mutta Jukke piti kaikkea tuota Antin syynä, että hän joutui noihin seikkailuksiin. Eihän tukkilaisten rahoilla ole siunausta. Jos hänellä ei olisi ollut markkinoilla enempi rahaa kuin se viisikymmentä markkaa, minkä omilla rukiillaan sai Purolan Eljakselta, niin hän ei olisi saanut sitä komeaa rekeä, ei olisi ollut tuota tukkilaisen kirottua tuhatta markkaa millä mennä kapakkaan ja joutua sieltä korttikaariin kunniataan menettämään. Ilman Antin kanssa yhdeksi taloksi rupeamista ei olisi ollut tuota kirottua kovaonnista ruunikkoa hänen edessään, jonka kuolemasta nyt häntä syytetään. Ei olisi se jumalaton Antti pilaamassa taloni mainetta. Niin ajatteli Jukke ja piti aivan varmana, että kun hän olisi kotonaan isäntänä ilman Anttia, omain entisten jumalisten vanhempainsa kelpo lapsena, niin ei Siiri eikä Siirin kasvateäiti voisi olla hänestä pitämättä. Mutta nyt ovat menneet rahat, hevoset ja päällepäätteeksi kunnia, että tuskin Siiri huolinee hänestä.
Tämä vahinko ei tuntunut olevan muulla palkittu kuin sillä, että Antti laittaa toisen tuhannen markkaa ja samanlaisen hevosen, että pääsee jostakin vieraalta kirkolta — jossa häntä ei tunneta — hakemaan morsianta, kaksi kertaa rikkaampaa kuin Siiri on.
Ne ukko Koposen sanat: »Ei suinkaan, en minä luule» puhuivat sentään paljon Juken mielessä. Ja kun ukko Koponen oli Juken isän ystävä, vanha hevoslanko — ne olivat kerran vaihtaneet hevosiakin — ja markkinoilla näkyi hänestäkin paljon pitävän, niin oli Jukella kuitenkin hämärä toivo saada Siiri kihloihinsa.
Tuo toivo kuitenkin usein pimeni aivan mustaksi yöksi. Sitä ei hän itsekkään tiennyt, minkätähden se niin aina itsestään pimeni ilman ihtoaikojaan.
Ei tullut joulun pyhinä tietoa Siirin kihlaushommasta, ei uunna vuonna, ei vielä loppiaisenakaan.
Nyt täytyi Juken ihan jalan syten käydä Kopolassa tiedolla asiain menoa ja selittämässä aivan juurten jaksain, minkälainen kirouksen ruutana niissä tukkilaisen rahoissa on. Sieltä se kaikki johtuu. Ilmanko eivät tukkilaiset rikastu! Joka jumalattomassa elämässä ja kirouksessa saadaan, se siunauksetta menetetään.
Mutta ukko vakuutti Jukkea, että turha on hänen ruveta Siiriä pitämään mielessäkään. Ja piti poikamaisena tekona semmoisen talon kuin Vaaralan poikana, vieläpä Vaaralan isäntänä, ruveta yhtä tyttöä paljon suksuttelemaan, joita on tyttöjä kuni sieniä metsässä, ja kertoili, miten Lahnasjärven pitäjäässä on paljon rikkaita tyttöjä.
»On Honkamäessä, on Kukkolassa, on Pöyhösessä, on Anttilassa, on
Kassilassa, on Timosella, on Tuoppalassa, on Kivelässä, on
Säynetlahdessa, on Kosulassa. Siinä on jo tasanen kymmen ja ne ovat
kaikki rikkaampia kuin Siiri.»
»Rikkaampia?» keskeytti Jukke ihastuen.
»Rikkaampiapa tietystikin!» lisäsi ukko varmasti. »Ja sen sanon, että sinne kun ajaa, niin siitä metsästä ei tarvitse tyhjänä lähteä. Ja ne eivät ole niin tarkkoja, esimerkiksi uskonnon asioissa, kuin tämä Siiri. Tämä se niin nenällä haistellen valihtee, vaikka kaikkein vähimmän kai sillä uskonnolla velliä höystetään.»
»Sitä minäkin samaa sanon», keskeytti Jukke. »Vähän kai siitä vatsa täyttyy, vaikka pitäähän sitä hupsuille mieliksi olla olevinaan niinkuin markkinoillakin.»
»Hm. Markkinapuheista sitä ei ole paljon taikaa», mukautti ukko ja kehotti Jukkea: »Menehän Lahnasjärven kirkolle. Tuo sieltä emäntä taloosi, joka näkyy kaivolta kotiin ja jätä Siiri oman onnensa nojaan.»
Nyt valkesi Jukelle uusi päivä.
Nyt tarvitsi olla kotona helpommilla töillä, syödä hyvää ruokaa, että lihoisi, tulisi puuhkeammaksi, verevämmäksi ja kaikin puolin julkeammaksi, että vieraalla kirkolla näyttäisi erotetummalta kuin tavallinen talon poika.
Hän tiesi sen, että hänen sisarensa Elsa on sen tähden lihava ja punaverinen, kun lehmiä lypsäessään juopi lämmintä maitoa. Ja aina sen lehmän maidon, jossa on rasvasin ja voimakkain maito. Ja ennestään jo tiesi sen, että kerma on terveellistä ja hyvää.
Nyt hän alkoi juoda lämmintä maitoa. Joka kerran kun lehmät olivat lypsetyt ja maito laitettu hulikoihin, luikasi Jukke kuin rosvokissa maitohuoneeseen ja joi hulikan tai kaksikin lämmintä maitoa.
Ja sillä välin kun ei ollut lämmintä maitoa, hän kuori vanhempain hulikkain päältä kermat ja voileivän kanssa söi suuhunsa.
Tästä seurasi, että karjan antia ei riittänyt perheenkään syödä, sitä vähemmin ollenkaan myödä. Tämän tulkitsi Jukke siten, että Hanna lapsilleen juottaa maidon ja syöttää kerman ja sentähden kuivaa emännän kynsiin lehmien anteet.
Tämän uskoi Topias hyvin ja rupesi vihaamaan Hannaa ja Hannan lapsia.
Hanna koetti puolestaan selittää, että syy on siinä, kun Jukke juopi maidon ja syöpi kerman, mutta Topiaskin tahtoi enemmän uskoa Jukkea kuin Hannaa. Sitä paitsi, olihan se mahdotonta, että yksi mies jaksaisikaan juoda koko talon maidot ja kermat, vaan olihan luonnollisempaa, että Hanna kolmen lapsensa kanssa voipi sen tehdä.
Nyt laittoi Hanna omituisen lukon maitohuoneesensa, säilyttääkseen siten maitonsa ja kermansa, mutta Jukke laittoi oman avaimensa ja kulki omalla ajallaan, ja se sieltä tultuaan aina kävellä vökästeli hyvällä tuulella.
Porstuan ovessa oli yläosa lasista laitettu ristikkopuitteisiin. Se avatessa kääntyi pimentoon soppeen, jossa takana oli musta seinä, ja siten tuosta oven ristikkolasista syntyi kuvastin, johon Jukke näki melkein koko ruumiinsa. Tämän luokse seisattui aina Jukke sovittelemaan itseään oikein isännän ryhdille. Hän sovitteli koko ruumistaan miten sitä parhaiten näyttäisi isännältä. Pani kasvonsa jäykäksi, päänsä pystyksi, vähän kekalleen taakse päin. Mutta se suuri, paksuhuulinen suu täytyi olla vähän väärässä, ennenkun se oikein isännältä näytti. Ja hartiat täytyi olla vähän kierossa ja oikealle jotenkin kallellaan ja kenkäin kantapäät ulospäin lintassa. Silloin se vasta koko olento kantoi isännän kuvaa. Sellaisessa asemassa käyskeli Jukke, annellen ankaroita käskyjä työväelleen ja kun muilta silmät välttyivät, tuli taas kuvastimensa ääreen tarkastamaan, onko ruumis pysynyt siinä asennossa. Jos se ei ollut, niin laitettiin se taas uudestaan. Kohotti kätensäkin ylös, puisti sitä ja huomasi, että niin on tehtävä työväelle käskyjä annellessa.
Mieli oli nyt kokonaan eronnut Siiristä ja oli se siirtynyt Lahnasjärven kymmeneen Siiriä rikkaampaan neitoseen, jotka eivät niin välitä uskonnosta eikä muusta vähäpätöisyydestä, kuten Siiri.
Mutta sitä ennen oli vielä saatava poskiinsa enemmän punotusta ja muutenkin pitäisi lihoa vähän turkin täyteisemmäksi. Ja työtä ei saanut tehdä, että kädet hienoneisivat, valkeneisivat ja pehmeneisivät, että kuontuisivat mukavasti ja lepposesti Lahnasjärven tyttöjä tervehtimään.
Mutta hevosta ei ollut Jukella nyt semmoista, jolla olisi viitsinyt lähteä kosintaretkelle Lahnasjärvelle, eikä saanut keltään velaksi. Taipaleen Jörkin kanssa oli oriin kauppa jo valmis, että kun Antti tulee kotiin, niin se ostaa Poken sijaan. Ja kyllä se Antti ostaa kun saadaan uskotetuksi, että Hanna tuhmusissaan tappoi Poken. Ja sitten siihen ei Hannalla olekaan puhumista, kun se Antti nyt Poken sijaan ostaa hevosen nimikokseen ja antaa sen hänen hoitoonsa.
Mutta talvi kulki kevättä kohti päivä päivältä eikä Anttia näkynyt eikä kuulunut. Ei kukaan tiennyt, missä on mies ja milloin kotiutuu.
Topias ja Joona tekivät hevostöitä ja hoitelivat hevosia. Kirvestyöt ja käsityöt teetettiin kaikki vierailla viikkotyömiehillä ja urakkamiehillä. Ei rekeä hevosen perään tehneet talon miehet, se ostettiin, jos entinen särkyi. Eipähän tuo paljoa maksane, antaa vaan muutamia jyväkappoja. Astiasta kun vanne katkesi, niin ei kannattanut panna sen sijaan uutta, astia sai särkyä. Eihän tuo uusikaan paljoa maksa, muutaman jyväkapan tai parin vaan. Halkoja ei kannattanut itsensä pilkkoa. Eihän tuo paljoa maksa, muutaman parin jyväkappaa vaan syli. Kotipinollakaan ei kannattanut hakata rankoja haloiksi. Eihän noitten hakkuutus paljoa maksa, muutamia jyvätynnyriä vaan. Metsässä ei kannattanut karsia seipäitä, ei aidaksia, ei rankoja eikä mitään kirvestyötä tehdä. Eihän nuo paljoa maksa vieraallakaan teettäessä, muutamia elotynnyriä ja liharaajoja vaan.
Ja niin tarvittiin Vaaralassa kymmeniä vieraita työmiehiä joka päivä. Jukke maksoi niille palkan runsaasti, että ne kiittäisivät häntä hyväksi isännäksi, kiittäisivät, että kuuluisi Lahnasjärven kirkolle asti. Ja hyvältä se tuntui, kun työmiehet sanoivat häntä isännäksi.
Kun Jukke tuli aina työpaikoille käskyjään ja neuvojaan antamaan, niin työmiehet olivat valmiit kehumaan, että tässä talossa nyt menee työt eri tavalla; ne menee ihan kuin laukalla siihen ehtoon kuin ennen ukko-vainaan aikana, kun omilla miehillä tehdä kitkutettiin vaan mikä kerittiin. Mutta nyt, nyt on eri hurakka. Ei luulisi, että onkaan entisen Vaaralaisen, sen tarkan kinnarin poika tuo nykyinen Vaaralan isäntä.
Niin kehuivat työmiehet aina Jukelle itselleen ja vakuuttivat ei löytyvän toista koko kirkolla semmoista.
Tästä Jukke aina riemastui kehumaan itseään: »Semmoinen se juuri pitää olla isäntä kuin minä olen. Siihen on minulla ihan syntymäluonne, siihen on ihan synnynnäinen taipumus. Se menee minulla ihan kuin vettä valaen tuo isännän toimi. Ne ovat nuo asiat ihan kuin otsaan kirjoitetut, että mikä nyt pitää ensin tehdä. Ja nuo akat ne eivät meillä kauvan riitele, kun minä kerkiän sanoa, että minä isäntä olen. Meillä ei ole akkavalta.»
»Kyllä sen näkee aivan ensi päivänä, että kyllä tämä talo on nyt saanut isännän», vakuuttivat työmiehet, ja samassa olivat valmiit jahkailemaan sitä, kun Hanna tappoi isännältä niin hyvän hevosen.
»Elä sun sano enää», mukautti Jukke, päätään punaltaen, ja innostui selittämään: »Ne ihmiset ovat hulluja valeita uskomaan, kun Lampilan Tahvo vihallaan on nostanut sen puheen, että minä olisin markkinoilta palatessa ajanut sen henkimeneyksiin ja pakahduttanut, ikäänkuin minä en olisi hevosella ajanut niin monta kertaa ja paremmalla kuin Lampilan Tahvo. Vaan se sen sisarensa kasvatetytön, sen Jokelan Siirin, päältä kantaa vihaa minulle, niin se nostelee kaikkia.» Ja muistutti vielä Jukke, että on hänellä Taipaleen Jörkin kanssa hevoskaupat. Kunhan hän sen noutaa sieltä, niin sanoo hän Tahvolle, että tuleppa nyt ottamaan kiini, kun olet sanonut ennenkin ottaneesi.
Työmiehet siihen vakuuttivat: »Kyllä tämmöisen talon isäntä saa hevosen sijaan, vaan onhan se ilkeä, kun se menee niin ylenkäden, kun toisen tähden, semmoinen hevonen kuin ruunikko oli.»
»Se on tullut, joka on tullut», mukautti Jukke päätään nyökäytellen ja kehui luonnettaan lujaksi, oikeaksi isännän luonteeksi, joka kovankaan onnen kohdatessa ei murehdu yhden hevosen kuolemasta. Ja muistutti työmiehiä, että Antti kun tulee kotiin, niin sille kertoisivat ruunikon kuoleman niinkuin se oli, ettei Antti pääsisi uskomaan Lampilan Tahvon vihallaan nostamia valheita.
Hanna se hoiti kuitenkin emännyyttä Vaaralassa.
Hänen päivänsä eivät ilostuneet. Ei kyyneletöntä päivää viettänyt siitä kaihosta, kun ruunikko on mennyt ja millä viihtyy Antin mieli ruunikon kuolemasta. Se ainoa oli joka hyvitti mieltä, että nyt on niin paljon syytä eroamiseen, että kun Antti tulee kotiin, niin tahdotaan eroa ja jaetaan Vaaralan maasta osansa ja mennään Tannilaan jälleen. Sillä toivolla hyvitti lapsiakin, silloinkun ne saivat kovia sanoja enoiltaan, että mieli murtui itkuksi.
Mutta isää ei tietty, missä hän on ja milloin hän tulee kotiin.
Ainoastaan yksi kirje Vienan rannalta tuli Maaliskuussa, joka kuukauden vanhana saapui kotiin. Siinäkään hän ei puhunut kotiintulostaan mitään eikä siitä mihin päin hän kulkee, kun vaan sen että hän on terve ja työssään onnistuu hyvin…