XXI.
Antti saa tietää ruunikon kuoleman.
Huhtikuun päivät olivat puolessa. Suojasti puhalteli lounas ja hienosti tihkutteli pilvinen taivas, kun Antti kulkeutui kotiin päin.
Hiihtäminen oli raskas vesisateen sipsulla hyyhmäistä sohjuista tietä, niin tullessaan Lampilan kohdalle pistäysi taloon huoahtamaan. Tahvo kiirehti tervehtimään väsynyttä miestä ja iloisesti virkkoi:
»Tuleepahan mies meren takainen, vaan ei tule turpehen alainen.»
»Näkyyhän se maa omansa perivän», virkkoi Antti vakavasti ja käänti puolimärän karvalakkinsa takaraivolleen, kädellään pyyhkäsi punertavaa hikistä otsaansa ja lämpimäisen näköisenä istahti penkille.
Lampilan ihmiset olivat kaikki pirtissä, mikä kankaittensa, mikä rukkiensa takana, mikä ompelustensa kanssa askartelivat. Samoin miehet, mikä kutoi verkkoa, mikä korjailla kaperteli vanhoja astioita. Mikä mitäkin kahmerehti; märän ilman takia eivät olleet lähteneet ulkotöihin.
Kaikkien kasvoissa liikkui veret Antin astuessa pirttiin ja umpimielisinä askarrellessaan salaperäisesti silmäilivät Anttia, silmäilivät aivan herkeämättä, eikä kukaan kiirehtinyt puhelemaan niin avonaisella tavalla kuin aina ennen Lampilassa.
Tämä kummastutti Anttia ja tuntui se oudolta, mutta tästä kuitenkaan ei
Antti ollut tietävinään mitään, sanoi vaan tyynesti:
»Täytyy hieman huokasta, pyrkii väsyttämään tämmöisellä takkalalla talvitamineissa hiihtäessä.»
»Tokihan sietänee levähtää. Mistä asti lienetkään hiihtää pakannut jo tänä päivänä ja kelilläpä kelin päiväiselläkin tuommoisella rutjulla», mukautti Tahvo ja kehotti riisumaan ketineitään vähemmäksi.
»Ei nyt tämmöisellä sipsulla viitsi pitkältä kulkea. Tuolla Puiroaniemellä olin yötä, sieltä olen hiihtää lykellyt aivan yhtä myötään», virkkoi Antti ja alkoi päästellä laukkuaan ja turkkiaan irti.
»No jo tuota siinä on taivalta täksi keliksi. Yli kolmen peninkuorman. Jo jäisi minulta tekemättä se matka tällä kululla», toisteli Tahvo ja kehotteli heittämään kaikki päällysvaatteensa pois, etteihän nyt tulta kiireempää ole.
Antti riisui pois laukkunsa ja turkkinsa, kopisti lakistaankin irtonaisen veden, pisti sen naulaan ja käsillään pyyhkien hien kanssa tuhraantunutta hiusmartoaan istahti penkille. Mutta tuo kaikkien yhä kestävä salaperäinen silmäileminen tuntui väkistenkin hieman oudostuttavan, että ei tuntunut puhelemiseen halua. Otti taskustaan pienen valkean kampansa ja alkoi lyhköisiä tukkiaan kampailla otsalta suorastaan takaraivolle päin. Ja tuntui se hyvältä ja raitistavalta.
Tahvo näki, että kaikilla oli se sama mielessä, mikä hänelläkin, niin pelkäsi, että jos hän alottaisi pitemmän keskustelun matkasta ja matkan vaiheista, niin joku ehkä hyvinkin tyhmästi ja äkkipäätä sanoa pollistaisi sen oriin kuoleman, niin päästäkseen ennen muita asiaan käsiksi alkoi:
»Oletko saanut äskettäisin kirjettä kotoasi?»
»En, en koko matkallani.»
»Etkö muutenkaan ole kuullut mitään kotoasi?» lisäsi Tahvo.
»En mitään. Miksikä?» lisäsi Antti ja katsoi tuikeasti Tahvon silmiin.
Tuo Tahvon uudistettu ja asialliselta kajahtava kysymys ja sitä paitsi kun kaikkien silmät katsoivat niin tutkivalla tavalla Anttiin, se vaikutti pahasti ja tuntui väristävän läpi ruumiin. Mutta Antti pelkäsi olevan tulossa ilmi hyvinkin pahaa, ehkä jonkun lapsen kuolema, ja olisihan mahdollista pahimmassa tapauksessa Hannankin kuolema, niin jäykisti itsensä ottamaan vastaan, tuli mitä tuli, ja jouduttautui kysymään: »Onko siellä mitä erinomaista tapahtunut, sanokaa jos tiedätte.»
Tahvo ajatteli vielä kierrellä, eikä olisi tahtonut sanoa aivan suoraan, vaan Antin tuikea kiinnitetty katse ja tiukka kysymys tuntui vaativan suoraa vastausta, niin kiirehti ennenkun muut kerkiäisi sanomaan:
»Ei muuta sanottavaa, vaan se Juken körppö tappoi oriisi.»
»Tappoi?» kysäsi Antti kiinteästi ja suonissa kulki kuni kuuma virta läpi ruumiin.
»Tappoi kuin susi, niinkuin emäsusi», lisäsi Tahvo vastaukseksi ja vihasta kiehui tummat silmät.
Antti koetti pönkittää itseään, ettei hän toki niin lapsellinen ole, että nyt yhden hevosen kuoleman antaa itseensä mitään vaikuttaa, vaan väkistenkin valtasi lamauttava paino eikä tiennyt mitä sanoisi, tuntui se vaan, ettei se ole totta. Sanoihan viimein Tahvolle hyvin nurkuvalla painolla:
»Elä nyt viitsi niin paljon narikoida. Onhan työtä tosissakin.»
»Ei jouda leikiksi. Kyllä näet, kun menet kotiisi», virkkoi Tahvo päätään punaltaen. Samassa koko rahvas puhkesi ääneen ja jokahisesta suusta kuului:
»Kyllä se on tosi, kyllä se on tosi, niin se teki, kyllä se on tosi.» Ja siitä kiuhtuivat oikein kilpaan kertoilemaan, että heittivät työnsä ja työttömin käsin, mikä ivaten mikä surkutellen, alkoivat Juken markkinaretkestä selkotella, että yhtenä porinana meni koko pirtti.
Antti ei virkkanut sanaakaan, puri hampaansa yhteen ja ravisteli päätään. Mieli oli vaan kiini oriissa, oriin kamalassa kuolemassa ja siinä, että ei saa enää nähdä sitä kaunista ja rakastettua ruunikkoaan, niin että ne Lampilan ihmisten yhteiskertomukset menivät vaan humisten läpi päästä ja tunsi olevansa kuni myllyssä. Vähitellen tunsi raskenevan mielensä aivan liki kyyneliä, niin koppasi turkkinsa, pujotti sen päällensä, pani laukkunsa selkäänsä, tupsautti suortuvaisen lakin päähänsä ja kuuntelematta isännän ja emännän ystävällisiä puolipäivälliselle pyytämisiä nyökäytti päätään hyvästiksi ja työntyi suksilleen.
Lampilaan tullessaan ajatteli hän viipyä talossa niin kauvan kuin iltamassa ehkä jäähtyisi lumi siksi, ettei olisi sukseen niin takkala, jolloin heti lopettaisi matkansa, mutta nyt tunsi halun kiirehtiä kotiin, halun, joka oikein taikavoimalla veti kotia kohti ja teki koko olennon keveäksi, että tuntui kuni lentoon riitelisi.
Mutta sydämmessä oli kamala pelottava kammo juuri kuin rakastetun haudalle rientäessä, jossa tiesi tapaavansa vaan haudan syvyydessä makaavan puoleksi lahonneen luurangon, jonka epämääräiseksi muodostunut hämärä kuva vielä kumminkin muistutti entistä olemusta. Ja missä ikänä silmänsä lensi tiepuolen metsäryhmiin, luuli näkevänsä siellä ruunikon luurangon ja lauman riiteleviä kotkia kiskomassa viimeisiä lihan suonia. Ja pelko siitä, että hiljankin ennen kotiin pääsemistä sattuvat hänen silmänsä siihen kamalaan näköön, jossa hän voisi ainakin pyörtyä, jo vapisutti kamalasti.
Mutta sitä hän ei kuitenkaan nähnyt. Se oli viety toisaalle päin vaaran louhiseen rotkoon, jossa kotkat, koirat, ketut, ahmat ja ilvekset olivat tehneet tehtävänsä.
Ja nyt siellä vaan yläällä ilmassa joutilaana loikaili joku kotka, muistellen vaan entisiä onnellisia päiviä laakson pohjassa ja silmäili alas laaksoihin ja vuorien rinteisiin eikö kova onni lähettäisi sinne taas uutta lahjoitusta yhtä runsasta kuin entinenkin.
Niin tuli Antti kotiin ja kammaristaan löysi hän lapset, jotka hyppäsivät kuni pulmusparvi vastaan avosylin ja ilahtivat: »Isä, isä, oi isä tuli.» Ja tarrasivat syliksi isään.
Antti kun oli laukkunsa riisunut, ripustanut naulaan ja heittänyt päällysvaatteensa päältään, istui keinutuoliinsa, pyyhkimään oistonaan juoksevaa hikeä kaulastaan ja kasvoistaan. Kaisu ja Matti tunkeutuivat niin likelle kuin taisivat. Mutta Manti juoksi navettaan äidille sanomaan ja kartanota juostessaan jo huusi: »Isä tuli, isä tuli, isä tuli», ja räpitti käsiään kuni lentäjä.
Hanna pesi kasvonsa, riensi iloisena tervehtimään isää ja koetti salata kaihoista mieltään. Mutta ei mihinkään voinut panna niitä punaisia, itkusta hämärtyneen näköisiä silmiään eikä pitkällisen kaihon kalvistamia kasvojaan. Ne puhuivat yksinään totisempia sanoja, kuin kenenkään kertoileva kieli. Se näkö jähmetytti Antin yhäkin enemmän. Se jähmetytti koko olennon, ettei hän tajunnut, missä hän oikeastaan on. Iloiset, lähelle tunkeutuvat lapset, äidin herttainen, iloinen puheleminen, äidin kärsineet, kalvistuneet kasvot, Tahvon kertomukset ruunikosta, tunteminen kodin rakasta kodikkaisuutta suli yhteen aivan selittämättömäksi arvoitukseksi, että elämä tuntui vaan kamalalta unelta, joka ei merkitse mitään, vaan herättyä menee kuni tuuleen ja silmäin auettua avautuu eteen elämän todellisuus.
Antti koetti kätkeä itseensä kaiken, ettei näyttäisi perustavan mistään mitään, sillä tavalla lieventääkseen Hannan mieltä.
Hanna istui Antin viereen ikäänkuin pitelemään häntä, ettei pääsisi livahtamaan ulos, jossa se menisi ensimmäiseksi katsomaan ruunikkoa. Ja siellä säikähtäisi kuoltakseen kuultuaan ruunikon kohtalon, ja tahtoi siitä saada ilmoitetuksi Antille. Mutta miten se menisi niin keveästi, ettei se kotiintulohetkeä kovin kauhistavaksi saisi. Kotvasen mietittyään kysyi:
»Kävitkö missään talossa tullessasi tällä kylällä?»
»Pistäysin Lampilassa!» kuului lyhyt alakuloinen vastaus.
»Kuulitko siellä mitään meidän kotiseikoista?» jatkoi äiti.
»Kuulin… Kyllä se Tahvo kertoi», vastasi taas Antti lyhyesti.
Hannasta tuntui hyvältä, kun Antti sattui Tahvon puheille ensimmäiseksi, että sai kuulla asiain oikean laidan, ennenkun Juken lumoamat ihmiset pääsevät kertomaan. Ja mietti jatkaa siitä vielä puhetta. Mutta Antti kun tunsi; että Hanna tahtoisi siitä puhua, niin laittoi tekosyyn lähteäkseen ulos ja saadakseen siten keskeytymään toistaiseksi siksi, kunnes hän voisi oikein kuunnella ja ottaa osaa.
Ulos tultuaan jo lähimmällä halkorantteella joutuikin Antti Juken työmiesten pariin, jotka joutuivat heti ilmoittamaan haikeaa mieltään sen kamalan vahingon yli, mikä kohtasi sillä aikana taloa. Ja joutuivat juurten jaksain kertomaan, miten Hanna polonen oli sattunut antamaan märäksi hionneelle ruunikolle liiaksi vettä, josta oli se kamala seuraus, että ruunikko kuoli ja vietiin tuonne Teiriharjun rotkoon, jossa tuo kotka vielä nytkin lentelee.
Antti pysyi vaan umpimielisenä. Ei virkkanut sanaakaan vastaan eikä myötä. Katseli vaan, kun Jukke käyskeli hartiat kaltossa oikealle, suu vähän väärässä, ja kättään puistaen anteli työmiehille neuvoja ja määräyksiä. Anteli varsin näyttääkseen Antille, että se on hän joka johtaa töitä. Ja joutui Antillekin kertomaan, miten nyt ovat työt niin hyvällä jälellä, että ei koskaan ukkovainaan aikana ole näillä vuosin olleet siinä määrässä.
Tätä vakuuttivat työmiehetkin, että tähän taloon ei ole ollut kuin voitoksi isännän kuolema. Että kyllä nyt on isännän puutos kaukana Vaaralasta.
Tähänkään ei Antti Jukellekaan vastannut mitään. Tuntui vaan tuo Juken läsnäolo niin pahalta, että tahtoi lähteä kävelemään päästäkseen erilleen moisesta puhetoverista. Etsi aitan avaimen ja meni aittaan katsomaan elovaroja. Mutta Jukke arvasi mitä vasten Antti menee aittaan, niin luikasi perässä ja alkoi kertoilla:
»Tuota, minun on täytynyt tässä noille työmiehille annella vähän eloja. Tässä on ollut vähän rahan puutos, niin olen annellut vähittäin eloja, että vähenevän ne näkyvät. Hannan joukko suurentaa paljon elon menoa, lapset päiväkaudet jauhavat kuni mylly ja Hanna ei niitä opeta pitämään rupeamata ja syömään vaan silloin kuin muutkin syövät. Vaan nyt ei ole elo hyvin kallista ostaissa, ainoastaan kolmekymmentä markkaa ruistynnyri.»
Juken liurosteleva puhe ja se, kun näki aitassa hinkalot tyhjinä näillä vuosin, vaikutti Anttiin katkeran vihan ja harmin, että tuskin olisi veri lähtenyt, jos olisi puukolla pistänyt. Mutta puri hampaansa yhteen eikä päästänyt sanaakaan, vaan meni kylän tielle käyskelemään kunnes povi hiemankaan huoppeneisi, että voisi palata perheensä luokse puhumaan niitten kanssa muutamankaan sanan.
Viimein tulikin kammariinsa ja istui keinutuoliinsa. Silmäsi laukkuaan naulaan ja kun muisti siinä piilevän aarteen olevan jostakin arvosta isänmaalle, niin kaikki muu näytti vähemmältä ja mieli tuntui kuontuvan.
Lapset kiertyivät ympärille niin likelle kuin taisivat. Mantilla näkyi olevan jotakin sanomista. Se sormi suussa kainosti nojasi päänsä isän kylkeen ja hiljalleen keinutteli isän keinutuolia. Eikä kuitenkaan rohjennut sanoa mitään. Niin isä kääntyi Mantiin ja ystävällisesti kysyi:
»Mitä se Manti tahtoisi sanoa isälle?»
»Tuota sitä, että milloinka sitä mennään Tannilaan asumaan?» virkkoi
Manti kainosti.
»Pitäisikö sinne mennä?»
»Pitäisi», jatkoi Manti ja pyöritteli sormea suussaan.
»Minkä tähden?»
»Sentähden kun nuo Jukke ja Topiaskin ovat meille ja äidille pahoja.
Eivät anna meidän syödäkkään.»
Isä taputti Mantia kasvoon ja lupasi: »Tulevana syksynä, sittenkun kesällä ensin kasvaa pellot kauniita eloja ja niityt heiniä, mennään sitten Tannilaan. Kyllä se äiti antaa teille ruokaa, jos ei Jukke ja Topias antaisikaan.»
Siihen Mantikin rauhoittui, luuli tulevan syksyn olevan hyvinkin likellä, muutamien viikkojen päässä vaan. Ja tuntui hyvälle kun tulevana syksynä päästään Tannilaan, jossa ei olekaan Jukke varastelemassa kermapyttyjä ja juomassa maitohulikoita tyhjäksi eikä kiroilemassa, jos on voileipä käsissä.