XXII.
Antti tulee isännän henkirahalle.
Huomenna oli henkikirjoitus.
Jukke nousi ylös aikaisemmin kuin muina aamuina, peseytyi, ajoi partansa, anteli neuvoja työmiehille tämänpäiväisissä töissä ja laittautui henkikirjoitukseen.
Mutta Antti huomasi tämän, niin pisti matkavaatteensa päälleen, sanoi päättävästi: »Minä menen henkikirjoitukseen.»
Jukke tämän kuultuaan hieman lamautui, mutta alkoi leppoisesti sommitella:
»Minulla on siellä muitakin asioita. Minulla on tulevia, isävainaan tulevia ihmisiltä, niin minä saatan siellä nyt, kun ne ovat siellä…»
Antti ei kuunnellut pitemmältä Juken sommittelua, vaan jäykästi lisäsi:
»Minä menen.» Sen sanottuaan meni.
Jukke ei uskaltanut tehdä vastarintaa Antille, pelkäsi, että jos hän
Antin suututtaa, niin Antti ei antaisi rahaa eikä hän pääsisi sitten
Taipaleen Jörkin kanssa hevoskauppaan. Eikä ostamaan eloja eikä
näyttelemään taas satamarkkasia.
Lohdutteli sillä itseään, että ei siellä Anttia panna isännäksi, jos se tahtoisikin. »Eei, ehei toki tukkilaista panna isännäksi, joka vaan kanssa-asukkaan nimellä oli Tannilassakin. Ei, ehei… Mitäs joutavia, että Antti isännäksi!» päätteli itsekseen Jukke ja sovitteli, miten se ihan luonnostaan menee. Hän on ukko-vainajan vanhin poika, siis hän pannaan isänsä sijaan isännäksi. Ja sitten hän on vasta oikein lakimääräinen isäntä. Sitä häpeää ei toki kyläläisetkään salli hänelle, että tukkilainen pantaisiin Vaaralaan isännäksi. Väliin kertoili työmiehille, että nyt hän vasta on oikein lakimääräinen isäntä. Ja taas väliin ajatteli miten nyt, kun hän tulee oikein lakimääräiseksi isännäksi, Taipaleen Jörkki uskoo hänelle hevosensa tulevaan syksyyn asti velaksikin. Sitten kun taas Antti tuopi tukummassa rahaa, niin sitten ei ole vaikea maksaa. Sitten ei taas tarvitse elon ostoon rahaa, kuten nyt. Ja miten Lahnasjärven tytöt pitelevät häntä likeltä, kun hänellä on taas uusia satamarkkasia ja kuulevat, että hän on oikein lakimääräinen isäntä.
Mutta henkikirjoituksessa tulikin Antti Vaaralan isännäksi, Jukke,
Topias ja Joona talonmiehiksi.
Nyt aikoi Antti panna rajoja Juken isännyydelle ja siihen kehotti häntä moni kylänmies, erittäinkin Lampilan Tahvo, jolla tuntui Jukkeen olevan vähän sapen hajua.
Tästä aikeestaan ei kuitenkaan Antti puhunut kotona mitään, antoi muutamia markka-kymmeniä vaimolleen omituiseksi käytelläkseen omiin asioihinsa eikä virkkanut muulle väelle kuin vaimolleen ja lapsilleen, kun huomenna lähti matkalle kesätienestiinsä pohjolan tukkitöihin, otti muinaistarustokokoelmansa mukaansa ja aikoi koota niille lisää silläkin matkallaan.
Parin päivän takaa hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa lohdutteli häntä tähän tapaan:
»Rakas Hanna!
Ollessani kotona, niin äkkiarvaamattomasta onnettomuudesta ja perheeni kohtalosta oli sydämmeni siksi täysi, etten voinut sinullekaan puhua kuin ainoastaan muutaman sanan. Mutta nyt olen taas täällä isänmaan aarteitten keskellä. Eikä kuulu korviini ruunikon pakahduttajan raa'asti kaikuva ääni. Tunnen nyt sydämmeni sulemmaksi ja voin puhua enemmän.
Paras neuvo, mitä voin sinulle kotievääksesi jättää, on se, ettet ota ajatellaksesi taloutemme nurinniskoin menemisestä mitään. Menköön se vaikka Matin pellon ojaan, niin se ei merkitse mitään, kun se kerran on näiksi lähtenyt. Me olemme tyhjästä saaneet tämän mikä on, niin saamme me vieläkin.
Jos Jukke rupeaa vielä kovin suurentelemaan, niin sano hänelle minun sanoneen, että hänen ohjaksensa on sidottu kantoon, hänen isännyytensä päivät ovat luetut ja ruunikon veri on huutava hänelle kostoa…
Se kirottu sovinto meidän talousvälikirjoissa sisältää, että ei saa ennen erota, ennenkun ovat talon yhteiset velat maksetut. Niin koetan tällä retkelläni ansaita ja säästää niin paljon, että syksyllä kotiin tultuani maksan Vaaralan ukko-vainaan aikuiset velat, jotka ovat teidän kaikkien sisarusten ja veljesten yhteisiä, ja silloin eroamme jälelleen sinne minun rakkaaseen Tannilaani. Tämä toivo viihdyttäköön teitä siellä kotona. Minä viihdyn sangen herttaisesti täällä näitten kultaisten aarteitteni lämmittävillä vaiheilla. Enkä muista, vaikka koko Vaarala menisi kuin Sodoma ja Gomorra, kunhan sinä vaan pelastuisit paremmin kuin Lotin emäntä.
Minä ukko Loti olen jo pelastunut ja joudun ajallani teitäkin pelastamaan, kunhan tällä välin varotte itsenne suolapatsaaksi joutumasta.
Olen raitis ja ripeä, ja riennän pohjolan vuoria kohti kuni keväinen peura.
Siellä joutsenten kotimaassa soipi minun lempeni, kaukainen kantelo, siellä virsiäni vetävi riemuisa luonto. Sielläpä, siellä mä viihdyn.
Sydämmen lemmellä tervehtii sinua
Oma Anttisi.»
Tämän kirjeen sai Jukke Hannalta varastetuksi.
Tästä hän näki Antin aikeet ja näki, ettei Antti aio hänelle antaa rahaa enää koskaan. Ja ne sanat, että hänen ohjaksensa ovat sidotut kantoon ja hänen isännyytensä päivät ovat luetut, kaivelivat Jukkea enimmän ja panivat oikein vapisemaan. Hän ei päässyt Taipaleen Jörkin kanssa hevoskauppaan. Eloja hän saisi velaksi sen päähän, että kun Antti tulee kotiin, niin sitten maksetaan. Vaan rahasta rahaa, sitä ei antanut kukaan, ei Kopolan ukkokaan.
Tosin siellä Lahnasjärvellä oli ukko Koposen laskun mukaan kymmenen tyttöä, joita nyt ei luultavasti tänä kesänä kaikkia viedä. Mutta kerityssä ei olisi kerkiämistä. Ja paremmin olisi vara valita, kun aikanaan joutuisi.
Nyt ei ollut Jukella muuta keinoa kuin täytyi ruveta Hannalle hyväksi, että Hanna rupeaisi Antilta houkuttelemaan rahaa ja lähettämään kotiin jo heti edes puolisenkaan tuhatta.
Hanna hymyili itsekseen, että nyt sinä kettu olet kuitenkin käpylaudassa, mutta kylmästi ja ivallisesti kuitenkin nykäsi että »Rommakkoonko sinä veisit ne rahat, kun saisit?» Tuo sana pisti Jukkeen kuin olisi puukolla vihlonut, hänen kasvonsa punasteli, hän ravisteli päätään ja tuntui, että pitäisi nyt taas sanoa, että »minä isäntä olen». Mutta ei se tuntunut nyt sopivan ohjelmaan. Hän tekeytyi vaan lauhkeaksi ja tuumaili: »Tuota, kyllä minä Rommakon velasta huolen pidän.» Ja rupesi kertoilemaan: Tässä on nyt äärettömän tärkeitä töitä teetettävänä, työmiesten palkoiksi tarvitaan rahaa. Tässä on suuri huoli isännällä, ennenkun saadaan kaikki asiat jälilleen. Muistutti miten hänellä on hirveän paha mieli siitä ruunikon kuolemasta, ettei tahdo öissä tulla unta silmään. Miten se hänen mieltään painaa, kun silloin markkinoilta tultua oli niin huoleton, ettei hoitanut itse sitä ruunikkoa, ettei olisi saanut liiaksi vettä. Miten hän ei saa rauhaa ennen kuin saa Antille nimikoksi laittaa samanlaisen hevosen. Miten hänellä on jo Taipaleen Jörkin kanssa valmis kauppa, ettei puutu muuta kuin rahaa. Että nyt kun Antti lähettää vaan puolen tuhatta markkaa, niin saa nähdä, että ensi syksynä on tallissa samanlainen hevonen kuin ruunikkokin. Ja miten kaikki asiat pääsevät käymään kuni öljyssä, kunhan vaan saadaan edes puolikaan tuhatta markkaa rahaa.
Hanna lupasi vasta sitten, kun Antti tulee kotiin, esittää rahojen antamista Jukelle. Mutta samassa ajatteli toista. Ajatteli, että Juken täytyy muuttaa nahkansa ja tulla toiseksi mieheksi, ennenkun hänen näppiinsä rahat pantaisiin…
Jukke oli nyt koko kesän hyvä Hannalle ja Hannan lapsille. Ei koskaan kieltänyt lapsilta ruokaa eikä muuta toimeentuloa. Ja mieli oli kiinnitetty Lahnasjärven neitosiin. Oli kait se kuitenkin totta, että niitä on kymmenen, että niitä on jälellä vielä ensi talvenakin. Ja tällä välin kyllä kerkiää kasvotkin enemmän punakoitua ja ruumiskin lihoa täyteläisemmäksi ja muutenkin taipua isännän ryhdille — arveli itsekseen Jukke ja heitti mielestäänkin Lahnasjärvellä käynnin tulevaan talveen. Mutta usein meni aina rekihuoneeseen istumaan uuteen komeaan rekeensä. Istui reen oikeanpuoliseen laitaan. Hymyillen katseli sivulleen ja kuvitteli mielessään, miten tuossa tulevana talvena Lahnasjärven punaposkinen, mustatukkainen ja sinisilmäinen neiti istuu ja kainosti katselee muhkeaa Vaaralan isäntää tähän viereensä, koska Taipaleen Jörkiltä ostettu liinakko juosta holpottelee Rajamäen metsäisiä taipaleita. Ja miten se siirtää kätensä lähelle, josta hän ottaa käteensä ja lämpimällä, pehmoisella kädellään puristaa sitä, puristaa kauvan. Hellittää väliin vähän ja puristaa taas. Ja toisella kädellään hoitaa ohjaksia. Siitä hän viimein puhkiaa puhumaan sydämmensä syvimmistä salaisuuksista, sen rikkauksista, sen tunteikkaista mielen ylennyksistä, sen tähän asti salatuista kokemuksista nuoruuden maailmassa, sen vakaantuneesta, murtumattomasta rakkaudesta luoma-päivänä valittua aviosiippaa kohtaan, siitä, miten ensimmäinen silmäys todisti povessa, että »sinä olet se ennen maailman luomista valittu osani. Juuri sinä olet se, jonka kanssa on jo aikojen alussa elämän tieosa pantu yhteiseksi.»
Otti taskustaan pyöreän peilinsä, johon aina katsoi, miten se lihominen edistyy. »No, jopa sitä sentään on jotenkin, kunhan syksyllä joutuu uutisperunat ja lehmät tulevat nurmiin ja lypsävät kermaisempaa maitoa, niin kyllä tulee hyvä. Aivan hyvä.»
Näissä mietteissään ja toiveissaan vietti Jukke kesän ja koetti kaikkia työmiehiä pitää mielissään, että ne kutsuisivat häntä isännäksi ja kiittäisivät aina Lahnasjärvelle asti kuulumaan.