XXIV.
Antti epätoivon vaiheella.
Helmikuun kireänä pakkaspäivänä, koska lumen pinta kiilui täynnä pakkasen silmiä ja metsä oli lymyssä raskaan huudetaakan alla, käänti suksensa Antti pohjoista kohti ja virkkoi Hannalle ja lapsille: »Jääkää Jumalan haltuun», tunsi kuumain kyynelten pitävän tietään kasvoja alas, mutta pakkasviima kylmi ne heti ja teki niistä pieniä puraita lyhköseen partaan ja turkin rintakaulukseen.
Pitkän tuokion hiihdettyään, hän seisahti suksillaan, karisteli puraita leuvastaan ja turkkinsa rintakauluksesta ja pyyhki hikeä otsastaan. Tunsi olevansa irti kaikesta ja melkein orpo. Ainoastaan hieno säije kiinnitti häntä kotiin. Mutta tuon kodon ympäryskehto oli niin kamalasti muutteleva, että sekin viimeinen säije tuntui katkeavan.
Tuo pelko säikähdytti Anttia ja pani vapisemaan joka jäsenen. Uusi kyyneltulva purkautui ja sydämmensä pohjasta huokasi: »Eihän toki. Eihän toki.»
Kyyneleet kuitenkin puhdistivat sydäntä niin paljon, että perhe tuosta kodon myrskyistä kohosi kuni sumusta. Siihen sumun mustaan yöhön kätkeytyi ja hukkui kaikki. Mutta rakkauden kultainen side jäi näkyviin ja palkitsi kaiken muun…
Sillä matkallaan oli Antti kesätöissäänkin pohjolassa tukkipäällikkönä ja tuli vasta kotiin Marraskuun lopussa, kuten tavallisesti ennenkin.
Jukke oli tällä aikana kulkenut useita kertoja Lahnasjärvellä kosimassa rikkaita tyttöjä. Mutta sen sijaan, että olisi hän saanut kihlatuksi morsiamen, oli hän saanut itseensä »maailmantaudin», joka hänestä tarttui Topiakseenkin. Nämä veljekset nyt makasivat siinä taudissa vuoteen omina, kun Antti tuli kotiin.
Antti toivoi, että Jumala on ne nyt taivuttava sovinnossa eroamaan. Ja byvittääkseen niitä antoi niille rahaa, että pääsivät lääkärin hoitoon Suvannon kaupunkiin.
Siellä ne viipyivät kuukauden, jolloin sitten jouluksi tulivat kotiin viimeistä parantelemaan kotonaan.
Nyt Antti tahtoi sovintoeroa, vaan siihen Jukke ja Topias vastasivat: »Ei, kun ei. Sen saat kerralla uskoa, että ei ennenkun olet maksanut kaikki velat» ja viittasivat entiseen tuomioon.
Nyt oli velkoja jo niin paljon, ettei Antti voinut niitä mitenkään maksaa. Ja sen sijaan kuin Antti toivoi, että tauti olisi Juken ja Topiaksen sydäntä puhdistanut, oli entinen saastaisuus kohonnut pinnalle, käärinyt kapaloonsa koko sydammen ja tukehduttanut sydämmessä kaiken hyvän. Tunteminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään sekä puhuminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään oli heille aivan mahdoton; joten kaikki puheet kaikissa tiloissa olivat vaan mitä inhoittavimpia ja rivoimpia.
Nyt tunsi Antti kaikkine perheineen olevan ikäänkuin haudattu lokaiseen hautaan, josta nouseminen itseään saastuttamatta näytti mahdottomalta.
Jos itse voikin tukkia korvansa kaikelle tuolle roskalle, niin viattomain lasten herkät korvat olivat auki. Jota aina kuulivat, niin alkoi se kuulua somalta. Ja lapset ennen pitkää alkoivat kertoa Juken ja Topiaksen hävyttömiä sanoja, vaikkapa niitten merkitystä eivät ymmärtäneetkään.
Tuo kuuleminen lastensa suusta kävi isän läpi kuni kylmä virta ja jäähmetytti sen kokonaan. »Kuka kiertää helvetin?» huokasi hän epätoivoisesti tätä nähdessään ja kuullessaan.
Hän koetti miettiä keinoja, miten saada lapsensa pois Juken ja
Topiaksen parista, mutta ei löytänyt keinoja.
Jos ne laittaisi johonkin taloon ja hoitaisi sinne omilla rahoillaan, mietti ja ajatteli hän, niin sekin on mahdotonta. Sillä Jukke ja Topias sillä lainvoiman voittaneella tuomiolla pakottaa pysymään yhdessä ja panemaan rahansa talon yhteiseksi. Jos rahansa panisikin talon asioihin, niin ei sekään pelasta. Sillä velkaa on niin paljon, että rahat menevät kuni suola suureen mereen. »Kuka kiertää helvetin?» huokasi taas Antti ja levottomana käyskeli monta päivää kuni aituukseen salvattu elukka, etsien veräjää tai heikkoa kohtaa aidassa, josta hän pääsisi omalle syntymälaitumelleen. Mutta ei löytänyt ei veräjää ei heikkoa paikkaa aidassa. Kaikki näytti olevan kuni uhasta aidattua.
Lapsien kohtalo ei lähtenyt mielestä, ei lievennyt, vaikka katsoi mihin päin.
Oli Tammikuun iltahetki. Nousevan myrskyn vihainen tuuli ravisteli pensaita, ravisteli kummun huudehuntuisia kuusia ja kiskoi niistä mukaansa kuuran kiteitä, jotka usvana pölisten pyörteisinä laumoina kiirehtivät viidakon helmaan.
Myrsky oli syntymässä ulkona. Samanlaisen tunsi nousevan Antti sielussaan.
Viikkokausia kestänyt raskas mieli pyrki sydämmestä ulos jotakin tietä. Sillä kyynelten tietä ei enää se päässyt. Kyyneltä ei enää tullut silmään.
Järkensä tunsi jähmettyvän. Ei voinut ajatella mitään, ei tuntea mitään, ei puhella mitään, ei rakastaa mitään. Ainoastaan vihata hän voi.
Elämä oli kokonaan kuni sammunut. Hämärtyvä sumuinen illankuhja vaikutti mieleen hämärryttävästi ja mustensi viimeisenkin elämän valon.
Hän muisti erään kokeneen miehen sanoneen, että jaloudesta hulluuteen on vaan yksi askel… Tämän muistettuaan Antti epätoivoisesti huudahti: »Enkö saisi astua sitä askelta… Ah, enkö…» Ja toivon lohduttavan voiman tunsi virtailevan suonissaan.
Monta kertaa onnellisempana itseään katseli hän niitä mielettömiä ihmisiä, joilla ei ole mitään ajatusta, ei mitään tunnetta. Ei tietoa elämästä, ei kuolemasta, ei pahasta, ei hyvästä, ei Jumalasta, ei perkeleestä, ei ajasta, ei iankaikkisuudesta. He ovat saaneet armon siirtyä pois näitä kaikkia näkemästä ja tuntemasta…
Tätä siirtymistä toivoi nyt Antti sydämmensä pohjasta. Mutta ennen kaikkea olisi tahtonut nähdä jonkun ukkosen salaman sytyttävän tuon kirotun Vaaralan tuleen ja yhdellä leimauksella polttavan tulena taivaalle ihan juuriaan myöten, ettei jäisi ei rikkaa ristiin.
Tästä pienestä aatteen viittauksesta liikahti Antin mieli eri alalle ja syntyi koko pitkä sarja ajatuksia. Ja mielikuvitus loi siitä koko juhlallisen näytelmän. Mitä enemmän hän ajatteli mahdolliseksi sitä tapausta, että ukkosen salama sytyttäisi Vaaralan, sitä todellisemman näköiseksi selvesi sen tapauksen vaikuttava puoli. Hän ihan näki ne kohisevat tulipatsaat, jotka hillittömässä raivossa riehuen syöksyilivät siintävään korkeuteen, tupruuttaen tervamustaa savua ja riuhtoen kokonaisia kekäleitä mukaansa. Liekkien hurjissa pyörteissä kohosivat ilmaan, mutta sieltä humisten viskautuivat matkan päässä alas.
Tämän vaiheella hän näki Juken taudin pahkottamine kasvoineen hätäisenä pöllistelevän ja juosta pökkerehtävän sinne tänne, väliin kirkuvan hätäisen epämääräisiä sanoja. Tätä vastaan hän itse katseli mitä rauhallisemmin niitä järisyttävän kamalia, mutta verrattoman hauskoja vasta siintävässä korkeudessa sammuvia liekkiouruja. Tuntien rinnassaan riemuisia liehauksia, että haihtuupa nyt maailmantauti Vaaralasta, haihtuu sen nurkista ainainen sydäntä ellosteleva, inhoa herättävä taudin rohtojen vinkerä katku. Haihtuu ainiaksi, ainiaksi, ainiaksi…
Näki hän tuskin palosta pelastuneen lehmikarjan pötkyssä hännin laukkailevan vainiolla ja väliin aina yhteen ryhmään seisattuvan pystyssä korvin katsomaan sitä hirmuista näkyä, siitä taas kamalasti suhahtavan sieramiinsa, siitä taas pölähtävän laukkailemaan kiilivässä kimmassa siksi, kunnes taas seisoivat kylki kylkeen kiini ja terottivat korvansa ja silmänsä kohti jyrisevää paloa. Näkipä parin hevosiakin korskuen laukata vihlasevan vainioitten perille metsäin rinteeseen, jossa vasta pyörähtivät hätäisin silmin katsomaan takansa, josta taas potaltivat metsään että kellojen räikinä vaan kuului tömisevästä metsästä. Näki salamia räiskyttelevän ja ankarasti jyrähtelevän ukkospilven käärivän savenharmaaseen huntuun koko tienoon. Kuuli kohisevan sateen maata jyristäen lähenevän, joka pienessä tuokiossa tukahdutti sen hurjana riehuvan palon suhiseviksi kekäleiksi. Niitten vaiheella hurjina aaveina näki käyskelevän epätoivossaan tuskittelevat ihmiset, mutta kuitenkin pakenevan etsimään sateen suojaa palamatta jääneessä lautakattoisessa riihiladossa. Ainoastaan Juken näki pöllistelevän huuhkaimen silmillään niitä ruskean tuhkan peittämiä uuniraunioita ja suhisevia kekäleitä, murenneita muodottomia kivijalkoja, joilla äsken seisoi vielä rakennukset, mutta nyt vaan muutamia lapiollisia tuhkaa ja märkiä sysiä. Näki hän välähtävän salaman, kuuli jyrähtävän pilvessä ukkosen, tunsi kiihtyvän yhä tuulen ja rankkenevan sateen. Mutta Juken, eräs kuonaiseksi palanut sarantorauta kädessään, näki hän yhä kaahkailevan raunioitten vaiheella eikä tajuavan mitään siitä lätisevästä sateesta, joka valoi kuni ämpäristä eikä siitä kaatavasta tuulesta, joka seurasi ankaraa pilveä.
Tuo mielikuvituksen luoma mahdollisuus oli kuin selvää merkillistä unta, jonka toteutumisesta voisi olla aivan varma. Kysymys vaan, että miten se toteutuu.
Mutta Antti nähdessä tuota mielikuvituksen loitsimaa paloa ja syventyessä sen armottomaan vaikutukseen, keräytyivät hänen ympärilleen turvattomat lapset etsimään suojaansa kuni puun juurella lähetessä kohisevan sateen.
Mutta samassa vetäytyi esiin kuni kätköstään ajatus:
Lapsille on perustettava kansakoulu.
Tästä ajatuksesta syntyi toinen satumaailma, toinen se ihmeellinen palo. Mutta tämä ei haihtunut kuin uni. Vaan voittamattomalla mahdilla rupesi tunkeutumaan todellisuuteen ja yksi kaksi voitti alleen sielun, voitti tahdon, voitti sydammen. Eikä ennen päästänyt rauhaan, ennenkun oli päätös valmis, että perustetaan kansakoulu säilyttämään lapsia sortumasta siihen likahautaan, minkä partaalla ne nyt ovat kotona, ja kasvattamaan niitä elämää varten, sillä aikana kuin veloista syntynyt ukkospilvi salamoillaan sytyttää ja hävittää yhteisen kodin…
Antti päätti nyt jättää Vaaralan aivan Juken valtaan. Ei ajatellut katsoa päin, ei perin. Pysyköön se Juken hommilla pystyssä vähän tai kauvan. Ja aikoi siis Antti perustaa omille ja kylänsä lapsille kansakoulun ja antaa sille mitä hänellä on.
Suurena voittona katseli nyt Antti kotirettelöitä, joiden tuottama oli tämä kansakoulu-aije. Sillä jos koti olisi ollut onnellinen, ei koskaan olisi pälkähtänyt päähän kansakoulu-aijetta.
Totinen pyhälle tuntuva ilo elämän voitosta täytti nyt Antin sydammen. Ja kammarinsa akkunasta katsellessaan talvisen myrskyn huuhtomaan ilmaan ihastuneena huudahti: Oi suuri Jumala, ole kiitetty. Joka annoit minulle kokonaisen sydammen, että voin iloita, voin surra, voin elää, voin kuolla… Hän muisti Daavidin sydämmelliset sanat: »Hän kätkee pyhäinsä sielut jumalattomain käsistä ja vanhurskaille koittaa valkeus ja ilo hurskaille sydämmille…»