XXV.
Jukke näyttelee velkakirjoja.
Kului päiviä, viikkoa kolminen, kun kansakoulu oli olemassa kylän keskellä, päivään kaltevalla rinteellä. Kun opettajaneiti päästi oppilaansa aina välitunnille, niin kymmenittäin näkyi punaposkisia nuorukaisia suksillaan ja kelkoillaan kiitävän mäkeä alas. Tuokion perästä rinnakkain hiihtäen ja kelkkojaan työnnellen hauskan kanssapuheen kestäessä palailivat takaisin sekä rakentelivat hyppyriä ja teiskuja alasmenoladulleen. Kello kun soi, niin silloin tuli kilpa, kuka ensimmäiseksi joutuu paikalleen. Mutta tullessaan ei kuitenkaan unohdettu jättämättä suksiaan ja keikkojaan lähtevään asemaan. Ja taas kun tunti oli mennyt ja lupa tullut lähteä, niin silloin kirkastui kaikkien kasvot, usahtivat kuni pulmuset pälvestä ja yksi humahdus kuului kuin olivat ulkona ja yksi huokasu vaan, niin taas näkyi lettinään hilpeitä nuorukaisia luistavan alas mäkeen kuni tuulispään ajamina. Siellä joukossa Manti, Matti ja Kaisukin.
Tätä katseli nyt mielihyvällä Antti.
Nyt oli Antilla koulu ja koulu vaan elämän palkkana, sitä hän hoiti kuni lintu poikasarjaansa, metsän varjoiseen pesäänsä kantaen niille ruokaa; jos ei likeltä saanut, niin etsi kaukaa eikä tyhjänä tullut koskaan.
Rahojaan ei koskaan Antti enää antanut Vaaralan talouteen kuin ainoastaan Hannan kipeimpiin tarpeisiin. Mutta kouluun hän antoi kaikki, mitä hänellä oli.
Jukke ei uskonut, että Antti antaisi hävitä sen yhteisen talouden, vaan luuli, että Antti kokoaa rahoja, sitten kerralla maksaakseen kaikki velat ja päästäkseen siten erilleen. Niin nyt hän teki uhasta velkaa, siinä ajatuksessa, että Antti kun ryhtyy maksamaan, ei jaksaisi kaikkia maksaa, että jäisi vielä kiini. Tai jos ei rupeaisi maksamaan, niin sen tuomion voimalla pakotetaan antamaan rahansa taloon.
Tätä tuomiota piti Jukke passinaan aina velkaa saadessaan ja selitti velan antajille, miten se Antti pakotetaan antamaan rahansa taloon, joilla tämä velka aivan silloin ja silloin, juuri sinä päivänä, maksetaan. Ja uskotteli miten Antilla on rahaa jo kolme tai neljäkin tuhatta kasassa, vaan se kokoaa niitä siksi, kunnes hän maksaa kerralla kaikki velat, niinkuin sen täytyykin tehdä, ennenkun pääsee erilleen. Siihenhän on jo valmis tuomio, siitä ei pääse mihinkään, sen täytyy, sen täytyy maksaa kaikki. Siitä ei pääse puuhun ei pitkään. Sen täytyy.
Kauppias Frants oli Suvannon kaupungissa mies, johon kaikki turvautuivat, aina silloin kun ei muualta saanut velkaa pitemmäksi aikaa. Hän oli hyväsydämminen mies ja tahtoi auttaa, kun kuuli olevan tositarpeen.
Tämän puoleen kääntyi nyt Jukke, kun muut alkoivat kyllästellä antamasta. Sieltä hän sai aina mielellään velkaa, minkä verran milloinkin tarvitsi, milloin kuormallisen tavaraa tai kaksi, aina sen mukaan kuin tarvitsi.
Muut velkamiehet alkoivat ikävöidä maksua eikä alkaneet uskoa Juken selityksiä, että Antti tulisi maksamaan, ei sitäkään kihlakunnan tuomiota, joka pakottaa Antin maksamaan kaikki velat. Alkoivat vaatia lain kautta Jukelta saamisiaan.
Nyt meni Jukke kerrassaan suuremman asian kanssa kauppias Frantsin pakinaan. Nyt kertoili taas aivan alusta alkaen kaikki taloussuhteet Antin kesken. Kertoili, miten Antilla on nyt kohtsillään, aivan nyt ihan kohta, muutaman parin kuukauden perästä monen tuhannen markan saalis. Luki taas sen kihlakunnanoikeuden tuomion, oikein sormellaan viilettäen, erinomaisella painolla ne kohdat, jossa Antti pakotetaan maksamaan kaikki velat. Loistavin silmin osotti kauppiaalle, miten tämä tuomio on jo lainvoiman voittanut. Miten nyt, jos Antti ei mielellään antaisi kaikkia rahojaan, niin voidaan pakottaa häntä siihen.
Nyt kun kaiken tämän oli saanut Jukke uskottavaksi, niin esitti hän asiansa, että hänen täytyy saada nyt kerrassaan seitsemän tuhatta, että pääsee kaikista muista velkojista. Ja että kaikki velka tulee yhteen paikkaan, niin se on parempi sopia aina sen yhden kanssa.
Tämän seitsemän tuhannen markan velan hän saikin, mutta sai sen muilta perittävinä, Jukelle siirrettyinä velkakirjoina.
Nyt oli Jukella suuri pakka velkakirjoja, joitten kanssa hän kulki velkamiestensä luona. Otti sen pakkansa aina povestaan loistavin silmin ja hehkuvin kasvoin, löi pöytään ja kehahti:
»Katsokaa ihmiset, miten miehessä on mötyä. Tässä on poika, joka maksaa velkansa, katselkaa noita papereita mitä niistä löytyy. Niistä löytyy enemmän kuin kymmenen tuhatta.»
Näytteli niitä siirroksia, miten ne ovat kaikki hänelle, juuri hänelle yksinään, miten niissä ei ole Antin nimeä, vaikka se on isännän henkirahalla ja miten kauppias Frants ei uskoisi Antille ei tupakkinaulaa. Vaan juuri hänelle, Jukelle, siellä uskotaan vaikka sata tuhatta. Löi niitä papereita taas pöytään ja kehahti:
»Nuo lekeitä ovat. Ei ole noita joka pojalla. Ne ovat rahaa ne, vaikka ovat vielä paperina.» Nämä samat temput hän teki jokahisen velkamiehensä luona ja kehotti velkamiehiään ottamaan velastaan niitä velkakirjoja, ettei muka tarvitseisi näin vähärahaisena aikana ruveta hätyyttämään ihmisiä. Velkamiehet rupesivat mieluummin odottamaan kuin perimään muilta tuntemattomilta ihmisiltä ja antoivat Juken itsensä periä velkansa.
Nyt Juken hartiat vetäytyivät enemmän kalttoon, suu enemmän väärään ja pää enemmän taakse päin kekalleen, käyskellessä kotinsa tienoilla kertoillen työmiehilleen miten häntä pidetään miehenä tuolla muussa maailmassa ja näytellen työmiehille sitä velkakirjapakkaa ja vakuutteli: »Minä isäntä olen, minä sitä isäntä olen.»
Nyt sai Jukke asian nimeä kyläilemiseen. Nuo hänen perittävät velkansa olivat perittävät monesta pitäjäästä. Olipa Lahnasjärven pitäjäästäkin, jossa hänen entiset kosittavansa olivat, mikä naimisissa, mikä vielä tyttönä. Niille hän tahtoi näyttää sitä velkakirjapakkaa ja muistuttaa, että tuonlaista ei ole muilla.
Niitä saamisiaan hän aina sai mistä sata, mistä viisikymmentä, mistä kymmenen markkaa, jotka olisi pitänyt viedä velkamiehille. Mutta tuo entinen nukkaviero päällysnuttu oli liiaksi vanha näin isäntämiehelle matkustellessa vieraissa pitäjissä. Se piti ostaa uusi, eihän tuo suurta koloa tee seitsemään tuhanteen, ja nuokin kenkien kannat olivat vähän liiaksi kallistuneet linttaan. Nekin olivat laitettavat uudesta, ei sekään suurta koloa tee seitsemään tuhanteen. Turkkikin oli liiaksi vanha, se oli laitettava uudesta, eihän tuo suurta koloa tee seitsemään tuhanteen. Hevosvaljaat kaikkineen oli saatavat uudesta, eihän se suurta koloa tee seitsemään tuhanteen.
Lamput olivat käyneet liian vanhanaikaisiksi ja vetävät paljoa enemmän öljyä kuin nämä uudenaikaiset. Niitä oli ostettava uusia, eihän tuo suurta koloa tee seitsemään tuhanteen.
Työmiehillekin oli nyt kerran lysti maksaa rahalla palkkoja, joita ennen oli pitänyt maksaa eloilla. Ja kaikkia talon tarpeita oli nyt hyvä ottaa rahalla enemmän kerrassaan. Viinaakin oli hyvä tuoda kerrassaan isompi astia, josta oli työmiehille mieliksi hyvä antaa ryyppy aina silloin tällöin. Eikä vierastakaan tarvitse päästää rautahampaana luotaan. Se oli otettava parasta lajia. Jos se on kalliimpaakin, niin se on sitä parempaakin. Tupakitkin, sikaarit ja paperossit olivat otettavat parasta lajia. Jos ne ovat kalliimpia, niin ovat ne parempia.
Viina ja tupakit sekä muut talontarpeet kun aina loppuivat ja rahat olivat asioissa, niin täytyi taas lähteä velkamiehiltään puristamaan saamisiaan, että sai rahaa.
Rahalla oli paljoa parempi ottaa kaikenlaista. Ja kun otti enemmän kerrassaan, niin sai kappaletta helpommalla, kuin vähittäin, ja varsinkin velaksi ottaessa. Että jos antelikin työmiehille ja jollekin vieraalle kaupunkituliaisia, niin se ei merkitse mitään.