XXVI.

Hanna houkuttelee Anttia hävittämään koulunsa.

Nyt ei kuitenkaan vuosikausiin joutanut yhtään markkaa Juken velkamiehille. Nämä rupesivat taas kiirehtimään saaliitaan, mutta Jukke otti käsille sen mustaksi nuhrautuneen ja repaleiksi muokatun velkakirjapakkansa. Rupesi sitä näyttelemään, miten hänen saamisensa ovat lujilla perusteilla. Miten hän on tuohon ja tuohon vaatinut takuuseen sen ja sen, ihan kylän rikkaimman ja monessa kuvernöörin läänissä mainitun ja tunnetun miehen.

Sitten hän tekeytyi tunnolliseksi ja huoahtaen lausui:

»Minulla on sanomattoman hirveää ajatella ryöstämällä ottaa. Lähimmäiseltään ryöstämällä ottaminen, vaikkapa velka, tuo oikea laillisesti tuleva saaminen, se on hirveää. Hirveää se on, ei se minun luonnolleni sovi. Minä koetan vaikka mitä ennen.

»Antilla on nyt heti tässä muutaman kuukauden perästä monen tuhannen markan saalis, joka pakotetaan tämän valmiin tuomion voimalla panemaan rahansa talon asioihin. Ja nyt juuri kun se ensi kerran tulee kotiin, niin otetaan rahat pois ilman armoa, juuri ilman armoa.

»Sellaiselle minä olen vihainen, joka juonittelee, mutkittelee, kuten tuo Antti. Sitä minä en kärsi. Sitä minä en kärsi. Olen itse suora mies, en kärsi toisessakaan mitään vippakonstia. En mitään kujetta, en kiertelemistä, en kaartelemista, minä en kärsi, en kärsi, en pienintäkään kiepausta, en kärsi, en kärsi», vakuutteli Jukke päätä puistaen ja uhkasi ottaa Antin lujalle niin pian kun se vaan ensikerran tulee kotiin.

Näin kului vuosia kolme.

Jukelta oli jo velkakirjat loppuneet yhettömään. Ei ollut niitä enää mistä näytellä kellekään. Talontarpeita täytyi saada kauppias Frantsiita velaksi velan päälle. Juken kotipuoleiset velkamiehet eivät nyt enää uskoneet Juken laverruksia Antin rahoista, vaan alkoivat lähetellä Jukelle kuvernöörin viraston välipäätöksiä saamisistaan.

Näihin kuitenkin Jukke vastasi ja sen kihlakunnan lainvoiman voittaneen tuomion ja kunnan virastosta saadun todistuksen nojalla selitti, että Antti on isäntä ja sen ovat maksettavat velat, joten sai aikaan sen, että kuvernöörin virasto määräsi asiat kihlakunnan oikeuden tutkintoon.

Nyt tiesi Jukke, ettei enää pitkälle päästä. Hän pani liikkeelle viimeisen valttinsa ja rupesi houkuttelemaan Hannaa, että se hommaisi Antille niin, että Antti maksaisi nuo velat, sillä lailla saisi haltuunsa isännyyden.

Hanna näki nyt tulevan yleisen häviön. Hirmuisen kauhistuttavana näyttäytyi kerjuulla vietettävät vanhuuden päivät, kun näki, että Antin rahat nielee koulu.

Jukke ei ollut vielä parantunut aivan terveeksi, vaan silloin tällöin aina ilmestyi tauti uudelleen, milloin minkinlaisina paiseina. Niinpä nytkin pöhöttyi pää ihan kuin leili.

Veli oli veli Hannan mielestä, vaikka pahakin. Tunsi hän Jukkeen syvää sääliä ja uskoi olevan aivan totta, että Jukke antaisi mielellään isännyyden Antille ja heittäytyisi katsomaan valmista kun on nähnyt, ettei hänellä luota isännyys. Ja rupesi oikein sydämmellisillä rukouksilla pyytämään Anttia hävittämään koulua pois, myömään vaikkapa polkuhinnastakin koulun kaluston, saadakseen siten lisää käsissä oleville rahoille, ja maksamaan velat.

»Koti on koti, vaikkapa riitainenkin. Vaikka koti olisi kuinka paha, vaikka olisi minkälainen tautiluola, kuten tämä nyt onkin, niin koti on koti sittenkin, enkä lähtisi toisen hyvää kerjuulla hakemaan», huomautti Hanna pyytäessään miestään sovittamaan Juken velkoja. Ja muistutti että »saattaahan Jukke muuttua sinulle ystäväksikin ja hyvinkin hyväksi kun näkee, että sinä pelastat talouden perikatoon joutumasta. Eihän hänkään tahdo vaivaisena kerjäämään joutua.»

Anttiin teki niin verrattoman pahaa tuo Hannan puhe. Hän tunsi vaimonsa kamalan pelvon vanhuuden päivien köyhyydestä, tunsi syvän säälin häntä kohtaan, kun ei voinut antaa mitään luotettavaa vakuutta siihen, ettei sitä tarvitse pelätä. Ja se ajatus, että panisi koulunsa, rahansa ja kaikkensa Juken velkoihin, saadakseen Vaaralan isännyyttä itselleen, pani vapisemaan joka jäsenen. Eikä tiennyt mitä sanoa. Viimein hän kuitenkin syvällä painolla virkkoi:

»Kuoltuaan koira tapansa heittää, minkä Jukkekin. Jos nyt taas antaisin hänelle rahani, niin huomenna olisi sama mies kuin ennenkin. Sitä paitsi ei minun rahani enää Juken asioissa vaikuta enempi kuin sannan hitunen meressä. Ne ovat jo niin suuret.»

Jukke makasi vuoteen omana taudissaan, johon Hanna häntä hoiti. Siellä häntä hoitaessa Jukke vaikutti sisareensa, että hän kaikella tavalla ahdistaisi Anttia hävittämään koulunsa, ja kertoili, miten monta tuhatta se vetää vuodessa rahoja ja miten, jos Antti ei siihen panisi rahojaan, oltaisiin kohta ihan rikkaat miehet. Miten hänen oikeana tunnollisena ihmisenä olisi velvollisuuskin antaa hänelle, juuri hänelle rahansa, kun hän hoitaa kumpaistakin taloa. Miten hän tuon vaikeista vaikeimman aseman, isännän viran, antaa mielellään muille.

Tuo Juken alituinen selitys kävi Hannan mielessä viimein todeksi. Niinhän työmieskin tehtaan jyskyttävän koneen ääressä — jonka jyskytystä hän päivät kuuntelee — nukkuu kuni lapsi äidin tuutilaulua laulaessa. Ja kuuluu se nukkuessakin somalta korviin. Samoin Hannan mielessä vakautui aatos, että Antti oli saatava taipumaan koulunsa hävitykseen.

Sen hän tiesi, että Anttia ei kovuudella saada luopumaan mielipiteestään, niin hän rupesi rukoilemaan eikä sanonut voivansa lakata ennenkuin Antti olisi hävittänyt koulunsa ja pannut ne rahat talon velkoihin. Antti kiersi kätensä Hannan kaulaan ja lausui: »Äiti kulta, ethän toki raski kiusata minua. Kouluani en voi hävittää, vaikka rukoilisit yötä päivää… Kaikkihan on meillä yhteistä, ilot ja surut, onni ja onnettomuus, köyhyys ja rikkaus. En enempää toivo elämältä kuin tuon koulun. Iloitse sinäkin minun kanssani, että meillä on semmoinenkin lapsi. Ja yhteiseksi iloksemme ja lastemme lasten iki-iloksi hoitakaamme tätä kouluamme. Hyvässä työssä löydämme Jumalamme, Jumalassa löydämme rauhamme, rikkautemme, ilomme ja onnemme.»

Selitti vielä Antti aivan juurten jaksain mikä sen on vaikuttanut että koulu on hänelle tullut niin rakkaaksi, ettei hän voi mitenkään hävittää kouluaan.

Mutta kouluahan kaikki viisaat miehet vihasivat, yksin tuo herännyt rovastikin ja tuokin Korhosen Kusti, joka hengellisiä hartaushetkiä kulkee myötään kylissä pitämässä, tuomitsee kansakoulun helvetin esimajaksi. Ja kun sitä paitsi hän itse kuuli koulussa laulettavan lauluja, joissa ei edes sävelkään ollut semmoinen kuin virsissä, joita kirkossa ja Korhosen Kustin seuroissa laulettiin, niin tuntui se Hannan mielestä aivan todelta mitä Jukke oli hänelle päähän iskettänyt.

Jukke kun näki, että Antti antaa hävitä talon kokonaan, tuli aina varmemmaksi siinä uskossa että Antti kouluunsa kätkee senlaisen erikoiskasan, jonka hän sitten, kun on muu yhteinen talous kokonaan hävitetty, saa siitä omakseen.

Tämä aate synnytti hänessä yhä enemmän pelkoa ja harmia. Yltyi se yhä enemmän kiihottamaan Hannaa käymään Antin kimppuun, kun tiesi, ettei hänen oma sanansa vaikuta Anttiin.

Viikkokausia oli Hanna rukoillut Anttia ja vuodattanut paljon kyyneleitä, mutta siitä ei Antti muuttanut mieltään.

Tämä ihmetytti Hannaa. Kun ei koskaan ennen ollut Antti häneen taipumaton, niin uskoi, ettei Antti häntä rakasta sydämmestään. Ja Jukke kerran vaan muistutti: »Nyt sen näet tukkilaisen rakkauden. Uskotko nyt mitä olen sanonut Antin rakkaudesta sinuun? Muistatko mitä sanoin sinulle kerran Tannilassa? Ja arvaappa kuinka monta sillä nyt on jo sinua rakkaampaa, joille tarvitsee rahansa viimeiset mitä koulusta jääpi. Semmoisia ne tukkilaiset ovat.»

Enempää ei tarvittu. Noitten Juken sanojen kanssa meni Hannan sydämmeen tulinen viha kuin käärmeen myrkky. Hän syttyi kuin tuli tappuroissa.

Hän räväytti käsiään yhteen, repäsi tukkiaan, kasvot kauhean näköisinä, ja vihasta kirkuen juoksi kammariin Antin luokse kuin kukko repimään Anttia.

Antti säikähti kuni salaman lyömä, että vapisi joka jäsen eikä tiennyt mitä tehdä.

Otti kuitenkin Hannan syliinsä, hallitsi siinä häntä ja hätäisesti huudahti:

»Hyvä Jumala! Oletko järkesi menettänyt? Toinnu toki! Elä kuitenkaan tule hulluksi!»

Hanna riuhtoi vaan itseään ja tahtoi lyödä ja repiä ja kirkui:

»Sinä hullu olet, näytän minä hullun sinulle, hulluin hullulle. Jos et anna rahoja, niin tapan sinut. Lyön sen tulen porttoa, niin että tunnet. Vai hullu sulle pitäisi olla tässä.»

Antti luuli ainakin että Hanna oli menettänyt järkensä. Kyynelsilmin hallitsi sitä riuhtoilevaa vaimoaan ja sydämmellisellä painolla virkkoi:

»Rahasi? Saathan sinä ne, hyvä ystävä. Asetu siksi että annan.»

Hanna asettui, mutta silmät paloivat vihasta kuni kekäleet, rinta aaltoili väsymyksestä, tukat olivat hajallaan kuni kotkan repimät, että koko pää oli kuin tuulen kopra.

Antti kaivoi povestaan kukkaronsa, antaaksensa rahansa ja vapisevilla käsillään rupesi aukasemaan, mutta Hanna tommasi siihen, repäsi sen miehensä käsistä kuin haukka linnun ja juoksi sen kanssa Juken luokse toiselle puolen kartanoa.

Juken sydän hyppäsi kun näki Hannan juoksevan Antin täysinäinen rahakukkaro kourissa ja huudahti: »No nyt sinä oikein teit. No sinä ihminen olit… Mitä se sanoi kun sinä otit tämän?»

»Mitäpä hän sanoi. Minä kiskasin tämän kynsistä ja lähdin juoksemaan.
Eihän se mitä kerinnyt sanoa», selitti Hanna ja huohotti.

»Tulkoonpa nyt ottamaan. Nyt se onkin miehen käsissä», virkkoi Jukke, punalti päätään ja hyvästä mielestä vapisten tunki poveensa sen kukkaron. Ja lihavalle tuntui taas mieli.

Hanna ei tullut sinä iltana Antin puolella käymään eikä Anttikaan toivonutkaan, kun sai vaan tietää, ettei se ollut järkeään menettänyt.

Antti oli koko illan ja yön niin täysi harmista, että luuli pakahtuvansa. Mutta toivoi kuitenkin voittavansa ja itsekseen arveli: Onko ihmisen sydämmessä niin likellä pohja, ettei sinne kaikki elämän surut ja huolien tuskat kaikkine katkeruuksineen mahtuisi. Itkuhan oli jo syntyessäni ensimäinen ääneni, mutta äitini sylissä jo hymyilin. Hymyiltyäni taas itkin, mutta kohta hymyilin jälleen. Miksi en nyt tekisi samoin. Olenhan lapsi isänmaan.

Tätä ajatellessaan tunsi mielensä hieman lauhtuvan ja kyyneleensä väsäytyvän, mutta kun taas kiertyi mieleen ne äsköiset Hannan sanat: portto, hullu, niin ne viilsivät taas niin syvältä, että aukesi uusi kyyneltulva. Mutta ennen kuin viereisessä huoneessa löi kello kolme, hän nukkui ja päivän sarastaessa herätessään tunsi mielensä tyhjentyneeksi. Pään alusensa huomasi kastuneen hyvin syvältä, sen tyynynsä kuivasi lämmintä uuninrintaa vasten, ettei sitä märkyyttä huomaisi kukaan ja tuntui hyvin hyvälle kun sai olla yksinään tämän yön.