XXVII.
Antti hyvittelee surumielistä Hannaansa.
Pilvinen päivä oli huomenna jo valkeimmallaan, kun Antti meni ulos ja tapasi Hannan päivänsä askareissa karjakartanon vaiheella. Hanna ei ollut näkevinään Anttia, mutta kuuli Antin ystävällisen sanan: »Tuoppas äiti puita ja laita lämpiämään se huone, kylmän kolakaksi on jäähtynyt näin tuulella.»
Tuo Antin suusta kuuluva ystävällinen »äiti» sana meni Hannalla ihan läpi ruumiin ja lamautti kokonaan, että tunsi syvää häpeää mielessään illallisen elämänsä suhteen ja halkohuoneeseen puita ottamaan mentyään seisoi sopessa kauvan ja mietti miten hän viitsisi mennä Anttia niin lähelle että veisi halkoja kammariin, mutta ajatteli, että jospa se kuitenkin lienee totta, että hän on semmoinen kuin Jukke sanoo. Eihän kumminkaan Jukke viitsisi niin paljon valehdella. Ja mitäs hän ei taipunut minuun. Siitä sai rohkeutta, otti syliinsä pilkotuita puita, vei ne rohkeana kammariin ja alkoi panna roppelehtaa niitä uuniin, mutta siinä valtasi senlainen painustaja, että tunsi halun joutua ulos ennenkuin Antti kerkiäisi alottaa mitään keskusteluja. Sen näki Antti luonnosta, että Hanna tahtoo päästä ilman puhelemista ulos, niin Antti varsin nähdäkseen onko Hanna yhä vihassa, tarttui Hannaan syliksi ja istutti viereensä, puristi kätensä Hannan käteen ja tunsi Hannan käden vapisevan jostakin levottomuudesta. Hanna ei kuitenkaan tahtonut riistää kättään Antin kädestä, vaan koetti kuitenkin pysyä ölvinä ja kolkosti murahti: »Mitä tämä nyt on?»
»Ei erityisesti mitään, vaan kun näin, että sinulla on niin kiire ulos, niin otin kiini, että istutaan nyt se kiireen aika», kuului Antin puolileikillinen vastaus ja katseli Hannaa silmiin. Hannan silmissä huomasi Antti jotakin arkuutta ja kainoutta, niin päästäkseen puheen alkuun kysyi: »Eikö äidillä nyt olisi minulle mitään sanottavaa?»
»Miksikä? Eikös sinulla olisi?» kuului Hannalta tylsä vastaus.
»On minulla paljonkin», sanoi Antti ystävällisesti.
»No sano sitten», kuului Hannan puoleksi ylenkatseellinen, tyly vastaus ja jäykisti itseään kuulemaan Antin puhetta, että se menisi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eikä vaikuttaisi mitään.
Tämän huomasi Antti, niin tekeytyi ystävällisen leikilliseksi ja hieman nauraen sanoi: »Olisi soma tietää, mistä se illallinen tuisku tuli, mistä se syntyi?»
»Vähä tuisku. Enemmänkin olisi sietänyt olla», kuului taas Hannan kylmä, hiljainen murahdus.
»Kyllä, kyllä se oli koko pyräkkätä aikanaan. Katsohan tuolla lattialla näkyy minun tukkiani, tuommoisia kuontalolta, ja katsoppas tätä liivin etupuolta, on tästäkin muutama vihurin puuska kulkenut, kun tällä lailla on remahtanut, ja katsohan tätä niskaani, siihen vissiin on joku malko jyrähtänyt räystäältä, kun siitä on noin pitkältä orvasketta lähtenyt kuni auralla. Onhan se ollut koko pelmakkata», puheli Antti leikillisesti ja lystikkäästi nauraen ja katseli Hannaa silmiin, mitä se siihen vaikuttaisi.
Hanna ei ollut kuulevinaan, kiirehti vaan ulos. Jukke oli ollut ulkona vartoilemassa, kuuluisiko kamarista riitaääniä sen illallisen rahajutun johdosta ja palavin silmin ja päätään mukaan nyökyttäen kuiskasi: »Houkutteleeko se sinulta niitä rahojaan?»
»Eipähän vaan ilman!» virkkoi Hanna naurusuissaan ja kiirehti asioilleen karjakartanoon, mutta Jukke vökelti rinnalla ja kättään puistaen ja päätään nyökyttäen toimessaan puhua sopotti: »Kyllä minä arvaan, että kyllä se niitä tahtoo, mutta kyllä ne nyt pysyy, ne ovatkin minun takanani. Kun se tahtoo näitä rahoja takaisin, niin sano sinä että ne ovat tallessa ne, ovat seitsemän alakiven alla, yhdeksännessä maaemässä ja niillä on miehinen haltia.»
Hanna ei kuunnellut Juken sopotusta, meni vaan askareihinsa ja hyvälle tuntui, että Antti oli ystävällinen, päätti nyt pysyä jäykkänä eikä leppyä Antille, ennenkun lupautuu koulunsa hävittämään ja ottamaan isännyyden. Sittenhän ei ole Juken syytä talon häviämiseen. Ja tuntui se aivan, että nyt on Antin ohjakset jo hänen vallassaan, että kunhan niitä taidolla hallitaan, niin Antti menee mihin ohjataan. Ja Juken mieli myöskin ei ollut tervalle. Se hartiat kaltossa käyskeli sinne tänne kartanon vaiheella, painoi aina poveaan povitaskunsa kohdalta ja itsekseen höpisi: »Tällä miehellä on taas rahaa, on sellaista kuin rahaa. Tässä on poika, jolla on sellaista kuin rahaa, on rahaa, on.» Ja työmiestensä luokse kun meni, niin nyrkillään kopisti rintaansa ja vakuutteli: »Tässä povessa on taas sellaista kuin rahaa. Tältä pojalta ei lopu raha, vaikka se joskus vähenee, on taas sellaista kuin rahaa.»
Antti oleili kammarissaan ja tuntui se hyvälle, että oli saanut vaimonsa leppymään, ja kun tiesi varmaan, että turha oli se illallinen pelko, että hän olisi järkensä menettänyt, niin ei aikonut tehdä mitään puhelemisen syytä Hannalle, ennenkuin Hanna itse haluaa. — Otti laukustaan kokoelma-paperiaan ja rupesi niitä kirjoittamaan puhtaaksi. Mutta ei ollut pitkä aika kun kuului juoksevia askelia lähenevän ulkoa päin ja Hanna iloisesti hätiköiden kiskasi kammarin oven auki ja huusi: »Suuri haukka on aitan katolla, tule isä ampumaan, se vaanii meidän kyyhkysiä; tule heti, se vielä iskee meidän kauniit kyyhkyset, se lienee yhden jo tappanut; tule!»
Antti koppasi seinältä perästä ladattavan pyssynsä, pisti siihen latingin ja juoksi halkohuoneeseen, jonka ikkunaan näkyi aitan harja. Olihan siellä kuin olikin suuri harmaa haukan ruhvake, istui tyynessä ja katseli navetan edustalla kipelehtäviä kyyhkysiä, jotka kilpaan nopostelivat Hannan antamia hampun siemeniä. Haukka odotteli eivätkö tulisi lähemmäksi sinne aitan eteen kun syöminen loppuu.
Antti varovasti hiipien pisti pyssynsä suun halkohuoneen ikkunan kynnykselle ja samassa pamahti. Silloin haukka lähti varatonna pyöriä rutalehtamaan kattoa alas ja räystäältä pudota runtsahti lumihangelle.
Hanna juoksi sitä ottamaan, tarttui siipispankkaan ja juosta hynttyytti verta tippuvan haukkaruhvelon kanssa halkohuoneen eteen Antin luokse ja hyvissään kertoili: »Satutpa sinä veitikka, mokoma pyyntimies. Heitit sinä kyyhkyset rauhaan; sinä olet yhden jo syönyt. Viime viikolla katosi yksi, niitä oli kuusi ja nyt ei ole kuin viisi enää.»
Tämän kuuli ja näki Jukkekin, niinkuin hyvänäkin miehenä tuli hymyillen ja kummastellen katsomaan sitä otusta, vaan kun Antti näki Juken lähestyvän, niin lähti pyssy kädessä astumaan huoneeseensa ja heitti Hannan ja Juken ihmettelemään keskenään. Mennessään arveli sanoa Jukelle että kun nyljet sen haukan, niin siitä nahkasta saat oivallisen rahakukkaron kihlarahoillesi Lahnasjärvelle lähtiessä. Mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään, nauraa myhähti vaan sille mielensä viittaukselle, meni kammariinsa, pisti pyssynsä naulaan ja istui kirjoituspöytänsä ääreen.
Mutta Manti, Matti ja Kaisu tulivat koulusta, menivät perheen pirttiin ja siellä saivat käsiinsä sen ammutun haukan. Kun kuulivat, että isä on sen ampunut, niin Matti ja Kaisu toinen toisesta siivestä kantaa retuuttivat isän kammariin haukkaa, Manti aukoi ovia niille tulijoille ja kammarin oven auetessa jo Matti ja Kaisu huusivat: »Kun isä on ampunut näin komean linnun. Miten isä raski ampua näin ihmeen kauniin ja suuren linnun. Ettäkö olisi elävänä saaneet kiini, kyllä me olisimme elättäneet, katsokaa kuinka tämä on kaunis ja suuri.»
»Ei sitä saa elävänä kiini kukaan, ja se on petolintu, se syöpi muita lintuja, on syönyt jo yhden teidän kauniita kyyhkysiäkin», puollusteli isä itseään.
»Onko tämä se huuhkaja, josta opettaja selitti tuolla koulussa?» kysyi
Manti ja katseli haukan käyränokkaista keltasilmäistä päätä.
»Ei tämä ole huuhkaja, tämä on vaan koppelohaukka, joka iskee jäniksiä, jäniksen poikia, koppeloita, metsoja, kanoja ja kaikkia mitä näkee voittavansa», selitti isä ystävällisesti.
»Koppelohaukka», huudahti Manti. »Siitä ei ole opettaja puhunut mitään, tokko lienee nähnytkään. Me viemme tämän opettajalle. Viemmekö isä?» kysyi Manti iloissaan.
»Viekää vaan, jos tahdotte, ehkä se täyttää sen vielä, jos saa täyttäjän,» mukautti isä.
Sen enempää ei Manti ja Matti siekailleet, vaan lähtivät saaliineen ulos. Mutta jo etuhuoneeseen tultuaan alkoivat kiistellä: »Minä kannan, minä kannan, et sinä, vaan minä kannan.» Se hälinä kuului kammariin, niin Antti pyörähti jälkeen ja sanoi päättävästi: »Kantakoon Manti, se jaksaa paraiten, ja se pitää kantaa hyvästi, ilman ryvettämättä.»
Siihen tyytyivät toiset, Manti otti haukan kaulasta kahteen käteensä, rötkäytti sen olalleen, vilkasi isään ja loistavin silmin kysyi: »Näinkö minä kannan?»
»Kanna niin, vaan älä lankia kinokseen, että hierautuu lumeen», kuului isän lupaus.
Silloin ne lähtivät joukollaan juosta viikettämään koululle päin, Manti haukkoineen edellä, Matti ja Kaisu rinnakkain jälessä. Antti lystimielisenä katsoi rappusilta menijöitä, kun ne ryhmissään juosta luikkasivat ja jalkoja oli alus täynnä kun karhissa. Seisahti äitikin karjakartanon puolella katsomaan niitä matkalaisia. Tähän ilmestyi Jukkekin lähelle ja päätään nyökäytellen kuiskaili: »Rouvalle lähetettiin lintu. Kohta se illan pimitessä lähtee herrakin sinne lintukeitolle.» Sitten inhottavasti ketkistellen ääneensä nauraa rähäytti sille keksinnölleen ja taas kuiskaili: »Opettajalle lähetettiin metso, metsolla vaihdetaan koppelo» ja taas nauraa rähäytti. Jukke oli kuiskailevinaan niin hiljaa, ettei Antti yli kartanon kuulisi, vaan ne kuuluikin selvään ja tunkeutuivat Anttiin syvempään anteeksi antamisen rajoja. Antti pysyi nyt monta päivää ahneesti kirjoituspöytänsä luona, Manti tuoda kipsutteli aina ruokaa isälle ja korjasi syötyä tähteet.
Lauvantai-iltana meni väki kylpemään, käytiin käskemässä Anttiakin, mutta hän ei lähtenyt; käytiin kohta uudestaan käskemässä, vaan Antti ei lähtenyt eikä virkkanut mitään. Kun oli kaikki väki kylpenyt, käytiin taas käskemässä; mutta Antti ei virkkanut mitään, kirjoitti vaan kuni kone.
Väki oli kaikki syöneet iltasensa, Hannakin oli jo syönyt ja tuli kammariin, ilman mitään virkkamatta istui keinutuoliin ja hiljalleen keinutteli itseään, kun Antti lamppunsa valossa kirjoitti.
Antista tuntui kuin Hannalla olisi halu puhella jotakin, mutta kun Hanna ei virkkanut mitään, niin ei tuntunut olevan hänelläkään syytä ruveta alottamaan ja niin äänetönnä kirjoitti tuntikausia ja istui selin Hannaan.
Viimein kuitenkin lopetti kirjoituksensa, nousi seisalleen ja istuessa tönkistyneitä jalkojaan verrytelläkseen käveli muutamia askelia, mutta käänti pöydän sivulta tuolinsa keinutuolin lähelle ja istui siihen vastapäätä Hannaan, otti Hannaa kädestä kiini ja ystävällisesti kysyi: »No, mitä se äiti nyt ajattelee niin pitkään … mitä, sanoppas!»
»Ajattelepahan, ettei ihmisen tarvitsisi olla niin jäykän kuin sinä olet», virkkoi Hanna nureksien.
»Jäykkä? Minäkö jäykkä? Minähän olen lauhkea kuni lammas-nahkainen tuppi!» huudahti Antti ja puristi lujemmin Hannan kättä.
»Olet missä olet, mutta et siinä, missä minä tahdon», kuului Hannan varma, nurjamielinen ääni ja noista Hannan sanoista kuului, ettei hän kaipaa leikkiä.
Antti otti kahteen käteensä Hannan käden ja ystävällisesti virkkoi:
»Äiti kulta. Jos olisin ollut sinulle jäykkä, niin näissä ei oltaisi, ei oltaisi kenenkään kynnestä katsomassa. Oltaisiin Tannilassa isäntänä ja emäntänä.»
Hanna riuhtasi kätensä irti Antin käsistä, kumpasenkin kätensä tuppasi kasvoihinsa ja samassa parahti huutava hillitön itku. Itkunsa seasta tuskaisesti saneli: »Olenhan sen arvannut, että siitä sinä olet minulle niin paha.
»Sitä olen sinun ja lasteni tähden itkenyt silmäni puolisokeiksi, eikä ole se mielestä lähtenyt, niin sinä nyt vielä tuommoiseksi tulit.» Suu aukesi ja aikoi sanoa, että en minä kestä kauvan, järki minulta menee, mutta uusi yhäkin syvemmästä puhkeava itkun purkaus valtasi niin ettei voinut sanoa mitään.
Antti ei tahtonut virkkaa mitään, ennenkun Hannalta menisi ohi katkerin itku ja itsestään hieman lieventyisi mieli. Vaan Hanna luuli, että Antista tuntuu vaan lystiltä hänen itkunsa, koska ei hyvitykseksi virka mitään, niin hyppäsi keinutuolista seisalleen ja aikoi lähteä ulos mennäkseen navetan loukkoon itkemään, josta ei kukaan kuulisi. Mutta Antti otti Hannan kiini, istutti sijalleen keinutuoliin ja sanoi vakavasti: »Nyt et saa lähteä mihinkään. Minulla on sinulle sanomista enemmän kuin koskaan ennen.»
Antin vakava, ystävällinen sana meni Hannasta aivan läpi. Nyt vihdoinkin tunsi saavansa Antilta kuulla aivan vilpittömiä sanoja ja mieluinen tunteen liehaus tukehdutti kyyneltulvan.
Antti nojasi itsensä selkäkenoon tuolinsa nojasinta vasten, otti itselleen niin vakavan muodon, että Hannakin huomasi puhuvan hänen järkähtämättömiä sanoja ja alkoi:
»Olen uskonut sinun jo minua tulleen tuntemaan, kun näinkin kauvan olemme olleet yksissä, että olemme kolmen jo koulua käyvän lapsen isä ja äiti. Mutta et kuitenkaan näy minua vielä ymmärtävän. Sanot minun olevan pahan sinulle ja näyt uskovan itsekin, että olen sinulle paha, mutta kuitenkin olen sinulle ollut ja olen parempi kuin koskaan olet aavistanutkaan.»
»Mutta miksikä kuitenkin niin vähän puhelet ja senkin vaan leikilläsi», muistutti Hanna alamielisesti ja tuhki vielä itkuaan ja pyyhiskeli kasvojaan esiliinallaan.
»Olen sentähden puhellut niin vähän, kun olen nähnyt, että sinä niin hyvin viihdyt tuon kavalan Juken kanssa», jatkoi Antti. »Olen antanut vapaasti seurustella Jukkea, että etköhän viimeinkään tulisi itse huomaamaan tuon katalan käärmeellistä kavaluutta, mutta se näyttää siltä, että olet niin likellä Jukkea — kun se on sinun veljesi — ettet voi nähdä häntä joka puolelta ja sentähden, koska Jukke on tehnyt niin paljon pahaa, että minun anteeksi antamiseni on loppunut, täytyy minun sinulle sanoa jäykkä totuus. — En tarvitse puhua siitä, mistä syystä sinä varsinaisesti sanot minua pahaksi, sen kuulin viikollakin omilla korvillani, kun Jukke herjasi minua opettajaan ja vielä niin katkeran katalasti nauraa rähäytti sille viisaudelleen. Noita kaikkia hän on saanut sinut uskomaan sen lisäksi, että saattaa meidät talottomaksi ja ajattelee lainvoimalla minut pakottaa kantamaan hänelle rahaa kuni peikon, ettei minulla itselläni ole mitään valtaa mihin minä rahani panen. Tähän kaikkeen sortumiseen olet sinä ollut välikappaleena ja aseena Juken kädessä. Tähän kaikkeen on ollut Juken syy ja sentähden olenkin sinulle kaikki antanut anteeksi, sillä voipihan toki veli pettää sisarensa ja minä söin Evan omenan.»
Hannan herkällä kannalla oleva mieli murtui, uusi itkun purkaus hyrskähti rinnasta ja karvaat kyyneleet tulvahtivat silmiin ja itkien virkkoi: »Emmehän vielä ole talottomat. Antaahan Jukke sinulle isännyyden, koeta sinä sitten hoitaa taloa kun olet viisaampi… Heitä pois tuo mieron kierto, hävitä tuo koulusi ja rupea hoitamaan taloasi, kuten muutkin ihmiset.»
»Koulustani ei tarvitse murehtia», jatkoi Antti. »Koululla on valtion apu, niin annan sen kunnalle, kunnan täytyy se ottaa kannattaakseen, sen annan heti johtokunnalle sovittavaksi kunnan kanssa sen kannattamisesta. Mutta taloa, joka on jo multahirsiään myöten umpipäässä velassa, ruveta hoitamaan ja tyhjin käsin siitä kohottamaan on mahdotonta, seitsemän kertaa mahdotonta, senhän toki sinäkin ymmärrät.»
»Tyhjin käsin. Kyllä minä ne rahasi hankin itsellesi», myhähti Hanna lupaavasti.
»Itselleni!» huudahti Antti. »Arvaan, että rahani ovat joutuneet Juken käsiin ja silloin ne eivät polttele ei sinun eikä minun näppiäni. Kun sudelle suuhun niin vatsaan, on vanha sananlasku.»
»Sitten uskon vasta Juken kavalaksi, jos hän ei anna niitä rahoja», sanoi Hanna vakavasti ja aikoi jatkaa, että eihän Jukke ole sanonut olevan velkaa kuin kolme tuhatta. Mutta etuhuoneen ovi kuului aukenevan ja juoksun kopina lähestyi kammarin ovea. Hanna arvasi tulevan jonkun lapsia, niin ei tahtonut niitten kuuloon puhua mitään sellaisista seikoista ja keskeytti siihen sanomisensa.
Manti aukaisi oven ja kiireesti kysyi: »Tuletteko äiti meidän kanssa nukkumaan, vuoteet ovat jo valmiit?»
»Tulen, tulen, alkakaahan sinne pahnoillenne asettua!» vastasi Hanna kiireesti.
Sen kuultua Manti lupsautti oven kiini ja juoksi takaisin toisten luokse.
Hanna aikoi nyt vielä alottaa puheen, mutta kun Antti muistutti, että »Tuo nyt, äiti, minulle vähän syömistä, ennenkun menet nukkumaan», niin lähti hakemaan ruokaa, eikä hyvin pakottavaa sanomista tuntunut olevankaan, kun kuuli, että Antti aikoo hävittää koulunsa, ja tuntui se varmalta, että kun hän huomenna ottaa Jukelta Antin rahat ja tuopi ne Antille takaisin, niin se rupeaa hoitamaan taloa ja vastustamaan velkoja. Ruokaa tuodessaan sanoi ystävällisesti: »Siitähän se Jukke marisee, kun sinä et syö perheen pöydältä.»
»Mielelläni sen tekisin, mutta tuo niin inhottavan taudin rohtojen katku on niin katkeran vastenmielinen, etten voi siinä hajussa syödä, en, vaikka mitä sanottaisiin», sanoi Antti vakavasti ja kääntyi syömään.
Hanna istui keinutuoliin ja tuntui olevan hyvä tilaisuus jatkaa puhetta, mutta syvällä kupelehtava hyvä mieli koulun hävittämisestä ja siitä, että hiljankin se Antti ottaa talon hallinnon, sekä itkun vaikuttama tyhjyys sekotti mielen, ettei saanut mitään asiallista keskustelua alkuun, ja kun näki, että Antti on nyt niin asiallisella tuulella, eikä mitään vähäpätöistä viitsinyt alottaa, niin tunsi parhaaksi olla äänettä; hymyili vaan siitä hyvästä mielestä, mikä väkisinkin tuntui mielen pohjalta kohoavan. Ja kun Antti sai syöneeksi, niin vei ruuat pois ja siltä tieltään meni lasten luo porstuan peruskammariin nukkumaan. Nukkuessaan näki unta, että heillä Antin kanssa oli iso, kaunis ja kauniilla paikalla oleva talo. Siinä ei näkynyt Jukkea eikä muitakaan veljiä, eikä sisaria, kauniit vainiot lainehtivat kartanon ympärillä, tuoksutellen mieluista heilimän hajuaan kauniin kesäpäivän ja herttaisen etelätuulen hiljalleen liekotellessa. Herättyään tunsi Hanna unensa sangen somalta ja lupaavalta, että väkisinkin se painui syvälle mieleen. Eikä koko yönä tullut enää unta, vaan mieli ja ajatukset viipyivät niissä kauniissa omituisissa vainioissa sen kauniin oman talon ympärillä. Koko oleminen tuntui olevan onnen lupauksilla täytettyä.
Huomenna kutsui Hanna Juken kahdenkeskiseen tilaan navettaan ja pyyteli: »Sinä, Jukke veli veikkoseni, anna sinä pois ne Antin rahat! Se…»
»Antin rahat? Poisko Antin rahat?» huudahti Jukke, suusta sanaa katkaisten. Haamu tulistui yhä vihaisemmaksi, harmaista silmistä välähteli valkeiset ympäri teräsiä ja ennenkun Hanna kerkesi jatkaa, päätään punaltaen jatkoi: »Antin rahat pois? No kaikkia! Ne nuo akat pe——leet, ne ovat kaikki kuni yhdestä pölkystä, niitä saapi hämmennellä ja pyöritellä kuni kutsua. Antin rahat pois?! Ei suuri sana suuta halkaise!» kertoi yhä Jukke ja lähti pois Hannan luota.
»No, elä nyt suutu, kuulehan vielä, minulla on sanomista!» kielteli Hanna, mutta Jukke vaan tulisesti säihkyvin silmin äsähti: »Minä en kuule semmoisia hommia. Sen saat kerralla uskoa, että minä en kuule semmoisia hommia. Minä en ole pyöriteltävä niinkuin akat.» Sen sanottuaan kiireesti astua vöklehti pereen pirttiin päin ja uudisteli: »Antin rahat pois! Kaikkia kuuleta! Eipä muuta kuin pois! Vai Antin rahat pois?»
Hannaa kummastutti tuo Juken käytös ja tuli siitä levottomaksi. Oikein sydän rupesi lyömään, että korviin kuului juhmitus. Tuota kaikkea voittaakseen rupesi roppelehtamaan askareissaan. Mutta ennenkun itse tiesikään, seisattui yhteen kohti ja ikäänkuin löysi itsensä seisomasta milloin heinävihko sylissään, milloin joku astia kädessä, ja lehmille ruokia antaessaan vei sen vihkon härälle mikä piti viedä vasta kantaneelle lehmälle ja koko elämä tuntui olevan kuin uninäköä.
Ei tuntunut tulevan aikaan, jos ei saisi jonkun kanssa puhua ja tuntui se parhaiten soveltuvan Antin kanssa. Niinpä lähtikin juoksun hypäkässä mennä leimottamaan kammariin.
Kammariin tullessa hengitys huohotti ja kasvot leimusivat jostakin syvästä levottomuudesta. Sen huomasi Antti, katsahti kiinteän silmäyksen Hannaan ja kysyi: »Mikäs nyt äidille on tullut?»
»Jukke ei antanut rahoja», sanoi Hanna ja ääni vapisi.
»No, johan minä sanoin, että joka sudella suuhun, se vatsaan!» sanoi
Antti.
Hanna ei tiennyt mitä sanoa, tuntui mieli aivan hätäilevän. Itse tahtomattaan ja ajattelemattaan läheni Anttia ja rukoilevalla äänellä huudahti: »Mitä se isä kuitenkin sanoo, kun en saa takaisin niitä rahoja?»
Antti näki Hannan hädän, niin tarttui syliksi, istutti syliinsä ja sydämmellisesti virkkoi: »No hyvä äiti. Eihän se ollut sinun syysi. Kavala Jukke villitsi sinut ja sinä teit, niinkuin ymmärsit olevan oikein.»
»Etkö todellakaan ole minulle paha niistä rahoistasi?» sanoi Hanna ja kiersi kätensä Antin kaulaan: »Voi kun sinä olet hyvä.» Ja kuumat kyyneleet alkoivat valua Antin polville.
Kihosi kirkas kyynel Antinkin silmän nurkkiin, kun tunsi, että Hanna viimeinkin tulee ymmärtämään Juken kavaluutta.
Antti jäi kammariinsa Hannan mentyä, tunsi Jumalaa kiittävän liehauksen sielussaan, joka ikäänkuin muistutti pyhäpäivää ja veti silmät hyllyllä makaavaan raamattuun. Sen otti samassa käsiinsä. Ensi avauksessa aukesi eteen Davidin Psalmit. Silmät jo avatessa sattuivat lauseeseen: »Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.»