XXVIII.
Vaarala myydään pakkohuutokaupalla.
Juken velkamiehet eivät nyt enää uskoneet Juken laverruksia, vaan hakivat velkansa tuomioksi ja panivat tuomionsa käytäntöön. Tannila maineen mantuineen sekä kaikki Vaaralan irtaimet myötiin jo ennen kesää, ja kun nämä ei riittäneet, niin kauppias Frants velkakiinnikkeensä nojalla haki pakkomyöntioikeuden Vaaralan kiinteimistölle ja oli se myönti määrätty toimitettavaksi heinäkuun ajalla Suvannon kaupungin kruunun virkatalossa.
Antti ei nyt mennytkään tukkitöihin, vaan oli tänä kesänä koko kesän kotona, varsin nähdäkseen kotinsa perusteellista häviötä ja turvatakseen perhettään jollakin tavoin silloin kuin joutuvat aivan suojattomiksi.
Juken alituinen riiteleminen siitä, ettei Antti mennyt rahaa ansaitsemaan, ja Hannan jokapäiväinen murhe vanhain päiväin köyhyydestä painoi Anttia raskaana taakkana ja vei alas kuni hivutustauti. Antin kasvot kävivät kalpeiksi. Työ oli ainoa, jossa parhaiten viihtyi, ja sitä hän raatoikin kuni orja, mutta levähtäessä antautuivat silmät pitkiksi hetkiksi ilman rävähtämättä katsomaan yhtäsuoraa kaukaisimpaan esineeseen. Kaikki tunteen lämpimyys tuntui pakenevan. Ei tuntenut mitään intoa mihinkään. Isänmaakin oli vaan kuollut sana ja tieto sen kannasta, sen muinaisista verisistä taisteluista, sen nykyisistä pyrinnöistä oli vaan uni. Ei mikään saanut ilostumaan, eikä kyennyt enää lohduttamaan Hannaa hänen raskaimpinakaan hetkinä. Jos koettikin sitä tehdä, niin oli se vaan vastenmielistä teeskentelyä, joka enemmän pahoitti kuin hyvitti.
Kuluivat kuitenkin päivät ja viikot. Huomenna oli jo se päivä, jolloin Vaarala joutuu vieraalle. Tätä — kuka on Vaaralan uusi isäntä — riensi Antti katsomaan ja kuulemaan Suvannon kaupunkiin.
Mieli tuntui vaan raskaalta ja kolkolta. Ei heinäkuun helteinen päiväkään auteresta punertavalla paisteellaankaan suvennuttanut mieltä, niin tuntui se tyhjältä ja kuitenkin pakottavalta.
Suvannon kaupungin kohdalla kosken putouksen toisella rannalla oli muhkea luonnon kasvattama metsä. Sen rinteeseen juuri kosken äyräälle aarniopetäjän kömmöttävälle juurelle istui Antti odottamaan päivän kulumista kello kymmeneen ja ikäänkuin upoksiin hautautui siihen humisevaan kosken kohinaan, joka täytti sen tyynen rantametsän. Siinä tuntui olo niin somalta, viihdyttävältä, kuin ei olisi missään. Vesilintuja pari uiskenteli ja sukelteli putouksen niskalla, missä vesi tyynenä virtana riensi putousta kohti. Virran mukana soluivat vesilinnutkin alaspäin, aina ihan putouksen niskaan, mutta kun putous rupesi nielemään, silloin iloisesti narahtaen pyrähtivät lentoon, lensivät puoliympyrän kaaren ja laskeutua liemahtivat ylemmäksi samalle suvannolle, jossa taas alkoivat pulikoida, milloin sukeltaen pohjaan milloin veden pinnalla keskenään kisaellen, ja antoivat virran kantaa siksi kunnes taas lähenivät putouksen hammasta. Silloin taas silmänräpäyksessä pyrähtivät lentoon ja sileälle veden pinnalle jäi pienet värepilkat, jotka heti sammuivat nielevään putoukseen. Näitä vesilintuja katseli Antti ja huokasi. Niin — heitä auttoi siivet.
Silloin huomasi Antti onkimiehen pitkine vapoineen kiveltä kivelle hyppien häntä lähenevän, niin lähti ikäänkuin pakoon ja kierti metsää myöten niemen toiselle puolen, meni siltaa myöten kaupungin puoleiselle rannalle, jossa Suvannon päivän kaltevalla ranta-ahteella seisoi viehättävästi kodikkaan näköinen uusi kartano, jonka valkopuitteisesta ikkunasta näkyi pari valkohapsista pyhäpukuista vanhusta.
Kierti hän katselemaan toistakin sivua tuon rauhaisan kartanon, mutta ulko-oven päällä huomasi suurilla valkoisilla kirjaimilla kirjoitetun kirjoituksen, jota seisattui katsomaan. Silmänräpäyksessä kuohahtivat veret kasvoissa tuskaisen näköisiksi ja huokauksen seasta kuului sanat »Vaivaistalo… Tuossako vanhuuteni turva … tuossako… Mitä kertoiletkaan päivistä satavuosien, koska ajansyömä päätösi murtuu alas kuni tuon linnan tuolla kosken helmassa? Mitä kertoilet silloin?… Huokauksia ja huokausia vaan ja kovuutta kiukkuisen onnen, tuskia elämän… Mutta veljesihän on kuitenkin hauta rauhaisa ja tyven.» Kyynel valahti Antin kasvoille, hän pyyhkäsi sen ja lähti kävelemään huutokauppapaikkaan. Mutta huutokauppatalon lähelle tultuaan huomasi miehiä purkautuvan kruunun virkatalosta ulos. Hän oli myöhästynyt. Jäi katuviereen seisomaan ja virokseen hyvitteli sen kohdalla olevan talon suurta harmaata koiraa. Kauppias Frants poikkesi Antin luo ja sivukävellessään voittomielisellä painolla kuiskasi: »Vaarala on meidän.»
Tuo sana kiskasi Antin ihan kohoksi ja lähti kuin käsketty kauppias
Frantsin mukana kävelemään sen kotiin.
Kotiin tultuaan kauppias Frants lisäsi: »Erosi siitä nyt Juket ja Juken takaiset rehentelemästä.» Sen pitempään ei kauppias Frants puhetta jatkanut, istahti tuolilleen ja näkyi ajattelevan.
Antti ei virkkanut mitään, vaan tuntui mielessä että kauppias Frantsilla on hänelle jotakin sanomista, niin ei kiirehtinyt poislähtöön, vaikka olikin tullut huoneeseen ilman kutsumatta, istui vaan tuolille oven pieleen odottamaan, mitä talon herra sanoo. Ne ensimmäiset sanat »Vaarala on meidän» tuntuivat mielessä somalta. Jos siinä ei olisi ollut mitään syrjätarkoitusta, niin olisihan hän sanonut »Vaarala on minun», mutta se »meidän» sana tuntui somalta, että mieli tuntui ylenevän aivan väkistenkin.
Kauppias Frants puhui aina vähän. Niinpä hän nytkin ennen ajatteli ennenkuin puhui. Viimein nousi seisalleen, tummista silmistä leimahti ystävällinen katse Anttiin ja ystävällisesti virkkoi: »Menkää nyt kotiinne Vaaralaan ja hoitakaa sitä kaikin puolin, kuten ainakin kotianne. On postipäivä, en jouda kanssanne enempi puhelemaan, mutta tulen teitä tervehtimään, koska joudan.» Tarjosi kätensä hyvästelläkseen, puristi Antin kättä lämpimästi ja lisäsi: »Toivon teille iloista mieltä, rauhaa ja myötäkäymistä.»
Antin sydän hytkähti, ilosta silmiin kihosi vesikiehteet. Tahtoi jotakin sanoa, mutta ei niin pikueeltaan osannut muuta kuin kuiskasi: »Kiitos, kiitos.»
Sen sanottuaan lähti ja ulos tultua vasta silmien vesikiehteet syntyivät kyyneliksi, mutta niistä hän ei perustanut. Hän ei tahtonut nähdä ketään, lähti rientämään kotiin saamaan Hanna yhtä iloiseksi kuin itsekin oli. Koko matka kului kuin unissa, koko olento tuntui keveältä, että tuskin jalkoja tarvitsi ja loppumatta soi mielessä sanat: »Menkää kotiinne ja hoitakaa sitä… Kotiinne… Kotiinneko vielä?… Vaaralaan, kotiinne… Oi, Jumalan kiitos… Kotiinne… Kotiinne Vaaralaan…»
Juken veljineen täytyi nyt erota Vaaralasta, mutta Jukke kantoi leppymätöntä vihaa ja kateutta Antille siitä kuin Antti sai jäädä Vaaralaan ja etsi kostoa joka päivä kuni aitomussika reikää päästäkseen pahatekoon.
Vanhan äitinsä tahtoi Hanna pitää luonaan Vaaralassa, mutta sekin kantoi nurjaa mieltä Antille siitä kuin Jukke, hänen mieluisin lapsensa, joutui Antin tähden pois kotoaan tukemasta hänen vanhuuttaan. Vihasta muotoa kantaen söi hän ruokansa joka päivä, mutta ahneesti kuitenkin laukkasi muorin leveä hampaaton leuka, istuessa pöydän latvalla aina vielä kauvan jälkeen muitten. Mutta viimein hän kylmästi nakkasi lusikkansa pöydälle, ynsein kasvoin kääntyi pois ja pureskellen viimeistä palaansa lyhvine suppuhelmaisine hameineen astua töpösteli karsinloukkoon sänkyynsä. Siihen hän sanan puhumatta köllistyi ja ummisti silmänsä heti, mutta usein hän siitä kavahti ylös, pahasti kirkuen, silmät suurina pöllistellen, siunaillen ja syleksien katseli kaikille suunnille näkyisikö sitä pahaa petoa, joka häntä hätyytti. Ei sitä näkynyt, niin sylkäsi vielä kerran, kallistui uudelleen ja kohta taas uusista kuorsauksista tärähteli seinät aina sinne asti kunnes väki kokoutui syömään. Silloin hän aina silmät pöheisinä, kasvot turvoksissa, töhmeröisesti horjuen astua tallusteli pöytään, puolivihasesti kiskasi kannikan ja rupesi syödä mylkkäsemään. Tuhkan harmailla lasittuneilla silmillään aina silloin tällöin mulautti tuikean silmäyksen yli pöydän ja kylmästi jylähti povessa kun ei näkynyt Jukkea.
Muorissa oli Juken elävä kuva Antin silmissä joka päivä, sillä Jukke oli äitinsä näköinen kuin kissan poika. Ja jos Antti milloin näki muoria, niin muisti hän Jukkea, mutta tuo muisto ei koskaan tehnyt mieltä pahaksi. Olihan sen yhteys loppunut ja taloudessa näkyi myötäkäyminen ja rauha, joka piti mielen tyytyväisenä ja virkeänä. Kaikki tuntui vaan suotuisalta, tuntui kuin päiväkin paistaisi Vaaralaan toiselta sijalta kuin ennen Juken aikana.
Koulunkin oli kunta jo ottanut omakseen, ettei siitäkään ollut huolta, jouti aina toimimaan kotinsa eduksi ja onnelliselle tuntui aina mieli. Ainoastaan joskus muistaessa Juken kostonhimoa värähti mielessä synkkä kammo. Mutta sekin kammo aina haihtui kuni tuuleen, kun muisti kuningas Davidin sanat: Sillä Hän pelastaa minun väijyjän paulasta.