XXIX.
Antti näkee unta.
Oli tammikuun ilta. Päivän viimeinen kajas hieman häimötti lännen rannalla. Kuun puolikas kynsistään kiikkuen kiipeili etelän taivaalla ja tähtien uilottavat silmät vilkahtelivat siellä täällä yltympäri taivaan kantta. Mutta pohjoisesta metsien latvoilta näkyi revontulien viehkeä loimo. Näitä katseli Antti kahmerehtaessaan viimeisiä ulkoaskareitaan päivänsä töistä. Mutta viimeisiksi iltahetkiksi siirtyi kammariinsa, jossa hän aina otti käteensä kirjan, yhden tai toisen.
Mutta nyt tunsi itsessään kummallista levottomuutta. Läpi ruumiin kävi outoja väristyksiä ja mieli painui pahaksi. Antti ei ollut koskaan sellaista tuntenut eikä tiennyt mikä sen vaikutti. Ei ollut päivällä töissä liian lämmin eikä liian kylmä, eikä nyt huone ollut liian lämmin eikä kylmä.
Ei ollut sen syytä, mutta se vaan oli ja silloin tällöin humautteli ruumista väristyksen tapaiset virtaukset ja mieli painui yhä alakuloisemmaksi. Vasemman silmän alla alkoi liikkua ihohiiri ja potkitteli se että silmäluomet liikkuivat.
Mitä nyt pitää itkeä? Enhän ole itkenyt sitten kuin Juken aikana, mutta mitä nyt? arveli Antti itsekseen ja mietti yhä mikä tuohon olisi syynä.
Ei löytänyt syytä, mutta mieli se vaan oli pahana, että tahtoi kyyneleet tulla. Antti toivoikin, että ne tulisivat, niin sitten se mielikin sulaisi. Mutta eivät tulleet kyyneleetkään.
Ei haluttanut ruokakaan, niin iltaisen syömättä painui vuoteelleen ja toivoi unta. Ennen hän kuitenkin luki ulkomuistista Davidin 91:nnen salmin sanoja: »Hänen tykönänsä olen minä tuskassa, siitä minä hänen tempaan pois ja saatan hänen kunniaan», muisteli hän vielä uneen vaipuessaankin.
Hän nukkui heti ja näki unta että oli vanhanlainen, valoisa, hyvin likainen huone. Sen seinillä ja hyllyillä, lasissa ja lattiassa oli mitä inhoittavinta likaa, jota näkyi jo kauas ikkunoittenkin läpi. Sinne pakotettiin menemään Antti. Hän koetti varoa itseään pilautumasta, mutta se oli mahdotonta ja niin tarttui sitä likaa vaatteisiin. Vaan hän ei kuitenkaan ollut siitä paljon milläänkään, arveli että kyllä se heti lähtee, kun pääsee veden luokse.
Mutta hänen jälestään tuli sinne huoneeseen suuri joukko puhdassilmäisiä ja iloisia lapsukaisia, joitten kasvot ja silmät loistivat puhdasta viattomuutta. Oli niitten joukossa monta hänen koulunsa oppilaitakin. Ne kaikki pilasivat itsensä ja jäivät sinne. Siitä tunsi hän pahaa mieltä, että ne jäivät sinne ryvettymään enemmän ja enemmän.
Sitten ilmestyi Antti aukealle, laajalle nurmitasangolle, johon puolipäivän aurinko paistoi lämpimästi ja hiljalleen leppoisesti lainehtiva meri oli tasangon oikealla sivulla. Siellä meren rannalta näkyi outo kartano, joka häntä kammotti, kun kuuli että siellä pitää käydä. Se kuitenkin jäi sillä kerralla sikseen. Tuntui kuin joku olisi häntä syrvännyt että hän heräsi.
Herättyään hän valpastui. Hän tiesi varmaan, että se uni ei mene ilman
mitäkään ja syvä suru valtasi mielen. Pitkään ajateltuaan huokasi:
»Mitä minusta itsestäni. Mutta ne lapset… Kouluni oppilaatkin…
Mitähän tarkoitti unikakkinen sillä?…»
Pitkän aikaa oli Antin mieli pinnistyksissä siinä unessa ja siinä, mitä mahtoi merkitä, että ne lapset jäivät sinne likaiseen huoneeseen. Viimein kuitenkin kului pois unikuva lapsista ja joutui ajattelemaan sitä ihanaa päivänpaisteista nurmitasankoa, jonka laitaan aava meri niin lempeästi liekotteli hiljaisia värelaineitaan. Siitä hiljalleen rauhoittui mieli ja nukkui uudestaan…
Huomisen koko päivän oli mieli töhmerö ja raskas eikä ajatukset päässeet viimeöisestä unesta erilleen. Tänä päivänä oli kuntakokous, jossa päätettiin rakentaa uusi, oma kartano Antin antamalle koululle Antti määrättiin rakennuttajaksi ja Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi. Tästä päätöksestä tuli Antille tieto samana iltana. Tuo tieto oikein jähmetytti Anttia. Hän ei tiennyt pahako se on vai hyvä, mutta oudolta se vaan tuntui. Päätään hieman kallisteli ja silmät rävähtämättä tuijotteli alangon huuteiseen pihlajaan, jossa urpiaiset nakertelivat punaisia marjaterttuja. Pyrähtivät aina lentoon, siristen lennellä kiipuilivat sinne ja tänne ylös ja alas, kunnes tuokion perästä taas tuikasivat pihlajaan ja kynsin hampain tarttuivat marjarypäleihin käsiksi. Niitä hän katseli, mutta ei hän niitä nähnyt, ajatukset olivat niin sekaisin.
»Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi ja minä rakennuttajaksi», aina väliin virkkoi hän kummastellen, istuessaan kammarissaan, katseli yhäti vaan niitä pikkusiipineen lipiskoivia sirilästäjiä, punarintaisia lintusia alangon huuteiseen pihlaikkoon ja hieman vapisi koko ruumis.
Koetti hän sovittaa sitä viimeöistä untaan tähän uutiseen, mutta ei se siihen sopinut. Arveli hän itsekseen että onko totta, mitä Korhosen Kusti ja muutkin körttiläiset kansakoulusta sanovat, että siellä turmeltuu lasten sielu ja ruumis. Eihän toki, eihän toki, kuului tunnon pohjalta vastaan salainen ääni eikä siitä sen selvempää tullut. Ajatukset takertuivat kuni verkkoon ja mieli hämärtyi kuni pilvinen iltakin ja semmoisekseen jäi se arvoitus mitä uni merkitsi.
Kului päiviä kolme, niin rakennustyö pantiin alkuun.
Koulun johtokunta valitsi koulun paikan päivän kaltevalle lepikkoiselle rinteelle. Kaukaa lännestä näkyi tähän vuoret, jotka sinertävinä, tuskin silmän erotettavina liittyivät kaukaisuuden hämärryttämään taivaanrantaan. Mutta ennen vuoria joutui katselijan silmä ison Luovakan järven saarikkaalle selälle, jonka lähimmäinen ranta tunkeutui lehtoisien kumpujen suojaan. Lounaan ja etelän suulla mahtavana kohosi yli kaikista monilakinen Koljon vuori. Tämän juurella kaarteili lahdikas Kaaresjärvi, jonka välkkyvään pintaan aina kesäiltoina Koljonvuori kurkisteli ruusunhohteisia, muhkeita kasvojaan.
Kaakossa ja idän korvalla kierrellen monitaloista kirkonkylää, mutkitteli salmikas Kotajärvi, joka loivana Tepenin virtana johdatteli runsaan vetensä tähän lähinnä lepäävään Kaaresjärveen. Mutta lähinnä kaikista aina Kaaresjärven kukkaluhtaiseen rantaan oli taloja ja talojen hiljalleen alenevia peltoja ja niittyjä, ainoastaan siellä täällä joku metsäinen kumpu ja lehdikkoinen saareke. Pohjoisen puolella noin sadan askeleen päässä kohosi kaikuva Turusen vaara, jonka tuomikkometsäiset kukkarinteet aina kesäiltoina henkäilivät kukkatuoksuaan kauvas alankojen viileään ilmaan.
Vaikka kylmästi hymyili nyt talvinen luonto, niin oli tämä paikka Antin mielestä viehättävä ja mitä useamman päivän hän siinä työskenteli, sitä kiinteämmin siihen rakastui. Ja hyvälle tuntui mieli, kun koulu saa nyt pysyväisen aseman, riippumattoman kenenkään yksityisen onnesta tai onnettomuudesta, rikkaudesta tai köyhyydestä…