XXX.
Jukke tulee väkisellä koulun rakennustyöhön.
Kivijalka oli jo valmis ja ensimmäisiä hirsiä aseteltiin paikoilleen. Antti nahusi työssä, autellen miehiä hirsien asettelemisessa, ja merkitsi mihin sillanniskat ovat salvettavat. Mutta kuni salaman iskusta silmänräpäyksessä värähtivät Antin kasvot ja silmistä leimahti outo tuli, kun miesjoukossa huomasi Juken taudinarpiset, rauhattomat kasvot ja hänen omin lupinsa kähentelevän työhön. Antti seisattui kuni ukkosen lyömä, koko ruumis vapisi eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän näki Juken haamusta, että se on tullut ihan ärsyttääkseen eikä tottele sanaa. Meni kuitenkin Juken luokse ja kysyi: »Oletko aikeessa työhön?»
»Olenpa tietenkin, kuinkas muuten!» vastasi Jukke ylpeästi ja kirveskynällään rupesi tokertelemaan hirttä.
»Sinussa ei ole tämän työn tekijätä. On paras, kun et kyhäilekään», jatkoi Antti säyseästi.
»Hah, hah, hah. Minäkö en osaa tehdä työtä. Se olikin sana. Minä en osaisi tehdä työtä! Uskotteko, te miehet, että minä en osaa tehdä työtä?» jatkoi Jukke, ivallisesti nauraa rehauttaen.
Antti tunsi, ettei hän voi jatkaa puhetta, vihaan syttymättä, niin heitti semmoisekseen ja lähti Rantalaan sanomaan Tanelille, että Jukelle ei saa maksaa palkkaa, niin eroaa siitä itsestään, jonkun päivän oltuaan. Mutta Rantalan Taneli vastata jorautti: »Jukke on minulle velkaa, niin siten saan sen saamiseni. Antaahan Juken tehdä työtä.»
»Mutta Jukke ei osaa tehdä rakennustyötä. Kuinka sille voisit maksaa palkan?»
»Se nyt kunnan kassassa ei paljon tunnu, antaahan Juken olla työssä!» jorautti taas Rantalan Taneli ja tapansa mukaan nujautti vankkoja hartioitaan asian vakuudeksi, mutta leveistä kasvoista näkyi syvä mielen lystiys, josta Antti huomasi Tanelin varsin lystikseen laittaneen vaan riitakapulaksi Juken sinne Antin työpaikalle, kun tiesi että Antilla ja Jukella on pahat välit.
Antti ei tainnut mitään. Täytyi Juken antaa olla työssä. Mutta tästä sai Jukke uutta vettä myllyynsä. Nyt hän rupesi saarnaamaan toisille työmiehille, että se on Rantalan Taneli, jota pitää kuunnella ja totella, eikä Antista ole tarvis perustaa mitään. Tämän uskoivat miehet ja ennen pitkää huomasi Antti, että työmiehet enemmän tai vähemmän rupesivat pitämään häntä pilkkanaan ja nauramaan Juken ilveilyille.
Antti meni nyt valittamaan kunnan hallitusmiehille, että Jukke on ominlupinsa työssä ja tekee kaikenlaista häiriötä. Mutta ne sanoivat: »Sinäpä mitätön työnjohtaja olet, kun saa tulla työhön kuka tahaan. Sehän on sinun asiasi. Aja pois sellainen työmies, joka tuottaa vahinkoa.»
»Mutta se ei lähde minun käskylläni. Kun rahaston hoitaja maksaa sille palkan, niin se ei välitä mitään minun sanoistani!» toisteli yhä Antti.
»Mutta keppi ei ole lurjus. Päästele saparolautaan että soipi, niin oikiaa kyllä tielle», lisäsi kunnan esimies kiuhkeasti.
»Ei siitäkään hyvää tule», virkkoi Antti tyynesti ja pää painui alas.
»No kunpa sille ei ole hyvästä tehtoa», jatkoi esimies tosissaan ja siveli lyhyttä, ruskeaa leukapartaansa.
Tuo neuvo ei tuntunut Antin mielestä somalta, niin pitemmittä puheitta lähti pois, tuli rakennuspaikalle, tekeytyi sävyisäksi ja siivolleen virkkoi Jukelle: »Kun sinä itsekin näet, ettet osaa tehdä tätä työtä, niin on paras että hyvällä erkanet tästä työstä.»
Jukke irvisti ikenensä ja ilkeällä tavalla alkoi jätkytellä: »Hyvällä erkanet, hyvällä erkanet, hyvällä erkanet. Puhu koirille hyvästäsi semmoinen isäntä.»
Antin veret kuohahtivat, tunsi palavan halun lyömään Jukkea, hallitsi kuitenkin itsensä, ettei lyönyt, mutta jalkaa polkasten vihasesti ärjäsi: »Jos et heti laita luitasi pois hyvällä, niin minä laitan pahalla. Näytän isännän käskyn.»
Silloin moni työmiehistä nauraa kahautti pilkallisen naurun ja Jukke jatkoi ilkeästi jätkytellen: »Pahalla, vai pahalla näytän isännän käskyn, näytäppä isännän käsky, näytä heti, näytäppä!»
Antti täyttyi enemmän vihasta ja harmista ja tunsi yhä polttavamman halun lyödä Jukkea ja ajaa pois työstä, mutta hammasta purren hallitsi itsensä, ettei se viha päässyt puhkeamaan ilmituleen. Ei virkkanut sanaakaan, sillä hän tunsi, että jos hän rupeaisi puhumaan, niin olisi mahdotonta hallita itseään. Kun oli jo ilta, niin lähti kävelemään pois koko työpaikalta.
Jukke kun sen näki, niin ivallisesti huusi jälkeen: »Joko lähdit häpeämään? Hah, hah, hah! Joko menet häpeämään? Mene vaan häpeämään semmoisia puheitasi! Häpeä oikein katkerasti. Pane luuta silmillesi ja häpeä sitte, että rutisee. Hah, hah, hah!»
»Kyllä Jukke tekee Antista mieluisensa. Tekee se. Ei sille Antti taida, ei tään taivaallista. Ei se saa, ei hiki rupea. Mutta sydämmelle sillä kävi, kun lähti pois. Kyllä sitä kaiveli. Sen näki vaan, että ei tainnut pappi paremmalleen mitään. Ei tainnut!» kuului työmiesten joukosta kuiskeita.
Tästä yltyi nyt Jukke kertomaan miten se ei ole hänelle ilmo eläissään saanut mitään eikä siinä ole miehelle vastusta.
»Elähän sano. Etpä tiedä vielä, mistä tuulee, ennenkun olet leikistä luopunut. Tyynessä vedessä ne suuret kalat kutevat. Antti on vanhastaan tukkilainen, sillä on keskellä ruumista sydän. Se ei ole kiireinen, vaan kunhan tuolla lailla karhot, niin elä pane pahaksesi, jos kuumana kihisee korvallisesi kerran!» kuiskaili Jukelle vastineeksi toiset joukosta.
»Eei, eheei», jatkoi Jukke käsiään levitellen, »siinä ei ole, ei märällä sormella koskijaa. Eei, eheei Se on arka kuin jänis. Sitähän minä toivoisin, että se löisi, että saisin linnaan.»
»Niin sinä antaisit lyödä?» kuului miesjoukosta kysyvä muistutus.
»Antaisin» — lisäsi päätään punaltaen Jukke — »antaisin kahdestikin, antaisin monastikin. Ai, ai että se löisi. Silloin sanottaisiin Vaaralan isännälle, että kuka käski. Ei muuta kuin kruunun kinttaat käteen ja tuonne noin Kakolata kohti tai Siperiaan. Ai, ai, jos se löisi. Se olisi lystiä. Se olisi lystiä.»
»Vaan jos kävisi kipeästi?» kuului taas miesjoukosta huomattava muistutus.
»Se ei tekis mitään», lisäsi Jukke innoissaan. »Se olisi kuin
Pelkosella, että sitä kirjat kirkkahammat, mitä kirjotus kovempi.
Ai, ai, että se löisi.»
Alkoi hämärtyä ilta, niin yksin alkoivat miehet läheskellä pois. Sen huomasi Jukkekin, niin lähti hänkin, vielä vakuutellen: »Saatte nähdä, että en pelkää Anttia.»
Uusi Hellberg oli Juken ystävä. Sille hän vielä erittäin kättä puistain terotti, että hän ei pelkää Anttia ja jos Antti häntä hipasee, niin panehan mieleesi.
»Juu, juu, kyllä, kyllä. Juu, kyllä nähdään», vakuutti Uusi Hellberg, päätään nyökäyttäen, punoen punaisia viiksiään ja kieroon katsovaa silmäänsä pitäen hipallaan.
Nyökäytti päätään Jukelle hyvästiksi huomeneen asti, varmuudeksi vielä ystävällisesti murahti: »Juu, juu kyllä nähdään, juu, juu», ja lähti majataloonsa kävelemään.
Tämä tuntui Jukesta hyvälle ja oikein juoksun hypäkässä lähti vökeltämään majapaikkaansa.
Antilla oli rauhaton mieli koko illan, mutta toivoi toki Juken eroavan työstä kun kuuli, että pannaan pahalla pois, jos ei hyvää tottele. Tuntui se aivan varmalta ettei huomenna enää näy Jukkea työpaikalla.
Huomisaamu valkeni poutaisena. Kirteä aamupakkanen paukahteli nurkissa. Laakson helmaan laskeutui pakkasen usva harmaaseen lavaan ja kuuretutti kumpujen tuuheita puita. Helisten kiiri rakentajain moukarin iskuista huikea kaiku kaikkialle laaksoihin ja vuoriin auringon nousun punertavassa ilmassa.
Kuivasti kirnasivat kengät pakkastuneella kierällä tiellä Antin astuessa rakennukselle, kädessään nivaskaisesta koivun kylestä tehty mittakeppi, johon oli merkitty tarkasti sekä kyynärä että metrimitta kaikkine osineen.
Jukke oli rakennuksen sivulla tantereella kirveellään tokertelemassa helisevää, kaunista hirttä. Tämä näkyi olevan vartta vasten laitettua, sen näki Uuden Hellbergin lystikkäistä kasvoista ja tulisesti pälyvista silmistä, joilla hän salaisesti varttoi, mitä se Anttiin vaikuttaa kun se havaitsee Juken.
Kuni salaman lyömä silmänräpäyksessä lensi Antin kasvot punaisiksi, kuni tulikekäle, kun havaitsi Juken nykyisessä työssään. Ja kuni viskattu lensi Juken eteen, voimakas käsi nostettu ylös ja mittakeppi korkealla ilmassa odottamassa viimeistä sanaa. Samassa ärjäsi:
»Kuka on käskenyt sinua siihen… Kävele nyt paikalla pois työstä.»
Jukke tunsi ja tiesi ennestään Antin luonteen, että viimeisellä kerralla olisi parempi paeta ja näki nyt olevan leikin kaukana, niin nosti kirveensä pystyyn, väänti muotonsa hirveäksi, hampaansa puri yhteen, paksut huulensa irvisti kuni karhua ärhentävä koira, maailmantaudin kiillottamat silmät paloivat kauheasti ja hammastensa välistä kähisi: »Nyt kasahtaa.»
Samassa silmänräpäyksessä muisti Antti, että Jukke on murhamiehen sukua, että hänen isänsä veli on miehen tappaja ja hänen vanhimman, jo kauvan toisista eronneen veljensä poika on miehen tappaja, niin sälähti läpi sielun kauhistava tunne: »Tuossako on minulle murhan isku?»
Samassa sivalti hän mittakepillään Jukkea käsille, että kirves kolisten putosi tantereelle ja mittakeppi nujahti korvalliseen, että korva meni räpäleiksi ja veri räiskähti kauvas.
Mutta Jukke puhisten kuni paholainen tavotteli kirvestään käsiinsä, sillä kuitenkin lyödäkseen, koska ei vähemmästä ollut apua.
Silloin hurmasi vielä voimakkaampi huumaus läpi Antin kaikkien elimien. Lensi turraksi kuni taintunut ja järjen määräävä voima pakeni, ettei tuntenut itseään eikä tekoaan. Sielun vuosikymmeniä paisutetut virrat pääsivät purkautumaan veriin. Kuohuneet veret ja lujan luonteen vaistomainen laki pani jäsenet käytäntöön. Ja teon määrääjänä oli nyt vaan kohtalon epämääräiset rajat ja raivostuneen luonteen säälimätön käsky.
Tuokion perästä tointui Antti kuni horroksista ja näki edessään Juken verissään ja hoiperrellen hätäisesti pakenevan ihmisten turviin ja ruikuttavan kuni satimesta päässyt riekon poika.
Nyt Antin järki palasi, sielu sai elon voiman, sydän omisti tunteensa ja mieli palveli sielua.
Nyt hän kauhistuen käsitti, että kuitenkin toteutuu se kamala uni. Tahtoi tulla kyyneleet silmiin, mutta niitä salatakseen lähti kävelemään kotiinsa.
Oikeuden tuntoa kuitenkin todisti se, ettei yksikään työmies tullut auttamaan Jukkea eikä sanonut hänen väärin tehneen. Olivat vaan kuni kynsille lyödyt ja syypään näköiset itsekukin.