XXXI.
Mikko Lihvonen vakuuttelee Juken vieraitamiehiä.
Päivä oli jo joutunut puolen rintaan ja paistoi se nyt suopeasti, että lumi suli hirren selässä. Jäätynyt kuura puitten oksista putoili alas pieninä kappaleina ja harmaat usmalavat laaksoista oli haihtuneet ilmaan.
Mikko Lihvonen, Peltolan isäntä, se oli Juken rippikoulutoveri, ja oli pysynyt aina hyvänä ystävänä. Hän oli toimittanut Juken tohtorin tutkintoon Suvannon kaupunkiin. Sen tehtyään tuli nyt rakennukselle ja näkyi olevan miehille asiampaa asiaa sanottavana. Pitkällisen keuhkotaudin kalvistamat tuhkan harmaat lyhytpartaiset kasvot olivat hartaan, oikein rukoilevan näköiset ja pää hieman vinosti kallellaan vasemalle korvalliselle.
Uuden Hellbergin luokse hän nyt asettui. Mutta samassa lakkasi kaikkien miesten kirveet kapsamasta ja kokoutuivat Lihvosen ja Uuden Hellbergin ympärille rakennuksen seinähirsille istumaan kuni varikset aidalle syksyisen toukopellon vaiheella, korvat terotettuina, mitä nyt kuuluu. Ja moni aavisti, että Juken kuoleman sanoma piilee nyt Mikon raskaasti hengittävässä rinnassa.
Puhalteli nyt Mikko muutamia ahtaasti vinkuvia huokauksia, pani päänsä enemmän kallelleen ja hampaansa asetti niin, että sanat saivat kauniisti sissahtavan soinnun ja alkoi:
»Tuo Jumala, se on viisas, se on viisas. Se on viisautta ja miehuutta täynnä. Se on pitkämielinen, hurskas ja vakaa. Mutta sen pyydyksestä ei karkaa otus.»
»Kyllä, kyllä, ei karkaa sen pyydyksestä otus, ei karkaa», vakuutti
Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen ja yhtä hartaalla painolla kuin
Mikkokin.
»Tuo Vaaralan Antti», jatkoi Mikko, »on tehnyt osansa jo pahaa.»
»Se on tehnyt, se on tehnyt», toisti taas Uusi Hellberg, nyökäyttäen päätään.
»Synti aikansa menestyy», jatkoi Mikko. »Aikansa menestyy … aikansa menestyy, mutta viimein se pudottaa selästään. Ja se pudottaa korkeammalta kuin luudan päältä lattiaan.»
»Kyllä, kyllä. Se on totta, se on totta», vakuutti Uusi Hellberg.
»On luultu, että tuolla Antilla menestyy ikänsä», lisäsi yhä Mikko. »Se sieluton hävitti näiltä langoiltaan talon. Saatti ihmiset tuonne maailmalle, kuin suden poikaset. Ei auttanut laki eikä oikeus. Nyt pieksi, rusikoi ja raiskasi tuon Juken vaivaisen omiksi. Mutta Jumalan kiitos, se oli viimeinen paha teko… Jo tarttui nyt.»
»Jo tarttui, jo tarttui nyt ja pysyy nyt kissa selässä», toisti Uusi
Hellberg.
Mikko puhalteli taas useita tiukkoja huokauksia. Mutta asetti taas kuloharmaan leukansa entiseen asemaan ja alkoi:
»Olen paljon ollut vieraanamiehenä oikeudessa. Olen ollut murha-asioissa, olen ollut lapsen ruokkoasioissa, olen ollut kunnianloukkaus-asioissa. Olen ollut akkojen korentojutuissa, olen ollut semmoisissakin kuin Pekkalan piian kihlauksen purkamis-jutuissa ja kaikissa tärkeimmissä asioissa. Juuri tärkeimmissä kylän asioissa kaikissa. Ja olen tullut ymmärtämään sen kalliin valan, mikä vieraallamiehellä teetetään, että en ole puhunut liikaa. Sen vaan, minkä vala sisältää, sen vaan, juuri sen vaan. Ja sitä juuri terotan nyt teillekin, kun on varma, että tulette vieraaksimieheksi todistamaan ja ilmi antamaan kaikkia tässä Jukke raiskan, kärsivän Jukke raiskan onnettomassa asiassa.»
»Kyllä, kyllä, sen ymmärrämme, kyllä, kyllä sen ymmärrämme», vakuutti
Uusi Hellberg, nyökyttäen päätään.
»Tottahan valaansa vastaan todistaa kaikki todistajat», sanoi joukossa
Risto Kyllönen ja alla päin istuen vuoleskeli puikkoa.
»Ei suinkaan siellä viitsi horista joutavia ja selvähän tuo on asiakin», virkkoi joukosta Halosen Teppo. »Meitä neljänäkymmentä miestä katsoi silmillä kuin helmillä tuohon, juuri tuohon tantereelle, kun Antti löi Jukkea, hakkasi ihan kuin riihen puija, että vaara helisi vastaan tuossa. Ja Jukke ähki, parkui, kirosi ja ähelti kuin pikku Iikka tulen palavassa saunan löylyssä. Ja pökkerehti sinne ja tänne kuni kukkopoika pimeässä. Mutta Antti vaan lauvisti takalihoille kuni vierasta sikaa ja kiljui: Mene pois työstä. Nyt on viimeinen käsky. Tässä on viimeinen käsky.»
»Hyvä kai tuonlaisessa asiassa on olla vieraanamiehenä, kun noin selvästi näkee asian», lisäsi vielä joukosta Tannilan Aapeli ja nytkäytti ruumistaan vakaumuksen merkiksi.
Huokasi taas Mikko ja jatkoi: »Sitä vierasmiehen valaa ei moni ymmärrä. Siinä luetaan: Minä omantuntoni mukaan todistan ja ilmi annan kaikki, mikä voipi asialle antaa valistusta. Se kolunki siinä on, jota ei moni ymmärrä. Omantuntoni mukaan. Se siinä on paras kohta, siinä se on koko asian ydin. Omantuntoni mukaan… Ajatelkaapa sitä kohtaa… Omatunto… Se se meitä kaikkia kerran on todistamassa, Jumala varjelkoon… Omantuntoni mukaan kuuluu valassa… Niin, omantuntoni mukaan…»
»Kyllä, kyllä», kuului Uuden Hellbergin mukautus.
»Te tiedätte Antin pahuuden», jatkoi Mikko. »Miten se kalmasi ja hävitti talon langoiltaan. Miten tämäkin laitos on hänen hommastaan. Olettehan nähneet miten järjettömät luontokappaleetkin kärsivät märkinä vaahtisina kiskoessaan raskaita hirsikuormia tänne. Ja niitä lyödään vaan jos eivät jaksa vetää. Kaikista näistä hän on syypää saamaan rangaistuksensa. Ja se on todistaja, joka on oikeuden tuki ja turva. Ilman todistajaa joutuu oikeudella peukalo keskelle kämmentä. Mutta nyt niinkuin omatuntonne sanoo, ettette puhu mitään sen laista, joka Anttia puolustaa. Senhän tiedätte, ettei Jukke vie teitä Anttia puolustamaan, kuten omatuntonnekin sanoo.»
»Kyllä, kyllä, kyllä käsitämme, kyllä käsitämme. Kyllä, kyllä käsitämme. Aivan oikein käsitämme», vakuutti Uusi Hellberg, nyökyttäen päätään ja toinen silmä lupotti puoleksi kiini.
»Kyllä se niin on, kyllä se niin on, kyllä se on oikein mitä isäntä sanoo, kyllä se on oikein», kuului miesjoukosta varmat vakuutukset.
Kauvan keskusteli siitä vielä miehet, miten hirmuista olisi, jos ei tuommoinen pahantekijä saisi rangaistustaan. Ja aivan oikealta tuntui että todistajana ollessa ei saa puhua muuta kuin sitä mikä puolustaa Jukkea. Muutoin jos todistettaisiin Juken rikoksia Anttia vastaan, niin voisi oikeus joutua tasapainoon ja asia menisi vaan akoille. Ja sitten Antti pääsisi irti ja kukatiesi jälkimmäinen villitys tulisi pahemmaksi ensimmäistä. Sitä paitsi, onhan soma nähdä miten mies raudoissa kalisee. Miten kruunun kihlakalut miehen käsissä napottavat. Miten se uopea sankari lähtee nöyrästi vankikuljettajan mukaan.
Ai, ai, miten hauskaa… Silloin on Antilla toista kuin täällä annellessa meille kaikuvia käskyjään ja viittoessa mittakepillään. Ai, ai, miten hauska. Joutuisi se päivä jo heti, innottelivat miehet ja hykertelivät käsiään.
»Kyllä sen näette, kyllä näette miehen raudoissa. Kyllä näette kunhan
Jukke kotiutuu kaupunkimatkaltaan», vakuuttelivat Mikko Lihvonen ja
Uusi Hellberg ja päättivät, että kahdeksitoista vuodeksi se Antti
kaikkein vähintään tuomitaan, jos ei iäksi. Mutta voipi se mennä iäksi.
»Kahdeksitoista vuodeksi!» huudahti Halosen Teppo. »Kylläpä, kylläpä kerkiää sydän lauhtua. Olikin äsken täysi kuni Piiraisen Kaisan massi. Mutta Jukke otti selkäänsä. Otti kuin poika.»
»Otti kuin poika», toisti Rinteelän Sipo, päätään punaltaen. »Otti kuin poika eikä ollut mies linnun luista, kun ei jo jalkotallukaksi joutunut siinä leikissä. Mies vaan kävellä toppuroi, vaikka pää oli verissä kuni karhun repimä ja korva repaleina kuni ylimmäisen papin palvelijalla.»
»Jukke kiemuroi kuin makkara kattilassa» — keskeytti Timolan Salu — »niin toinen ei muuta kuin ruotasi selkäpuolen päällimmäiseksi ja laski kuin laudan veistäjä, että metsä raikui ja kenttä tömisi.»
»Juhlallinen kylpy, juhlallinen kylpy. Täytyy sanoa, että juhlallinen kylpy», vakuutti Kerilän Jaska. »Monen täytyy ottaa selkäänsä metsän syvyydessä ainoastaan nähdessä neljän silmän. Meitä kolmekymmentä ja seitsemän naamaa katselimme täältä pyhästä korkeudestamme alas kärsivään ihmiskuntaan kuin pulliaishaukat syksy-iltana viirin tangosta. Mutta rietas olisi sentään perinyt Juken, jos ei Antti olisi itsestään heittänyt siteiksi vanhaa henkeä ja päästänyt vielä hynttäilemään omine jalkoineen tämän elämän tietä.»
»Sen minäkin sanon», todisti Lehto Pekka, »että Antin armosta elää Jukke vielä tänä hetkenä. Meistä ei olisi koskaan heltinyt Jukelle apua. Sydämmet pamppailivat ja läkättivät kuin Pekka Retusen laukun kieli, juostessa Piilimäkeä alas karhua pakoon.»
»Ja hyvä että pysyimme alallamme», lisäsi Lanton Niilo. »Jos olisimme mielineet lähestyä sitä sadetta, niin emme olisi tervein nahoin palanneet. Ei ole hyvä hillitä aseellista miestä, joka on unohtanut lait ja asetukset ja hurjistunut koston työhön, viikkokausia valmistetun ja kätketyn koston työhön. Onpa Jukke itse koonnut nuo tappurat, jotka nyt paloivat. Ja nuolkoon nyt koira itse haavansa.»
»Sen minäkin sanon», vakuutti vähäpuheinen Niilo Pekonen ja alkoi kaperrella työtään.
Uusi Hellberg ja Mikko Lihvonen kuulivat, että on vielä joukossa, jotka puolustelevat Anttia enemmän tai vähemmän. Niin tahtoivat nyt lopettaa yleisen puheen. Mutta Uusi Hellberg kuiskaten lupasi Lihvoselle, että hän pitää siitä huolen, että kaikki tulevat vaikuttamaan Juken hyväksi.
Mikko Lihvonen laskeutui rakennukselta alas, lähti astua kaarittamaan kotiinsa. Mielessä lauhkea lienne, mutta rintaa kahlehti tauti leppymätön.
Rakennuksellakin rupesi kirves toisensa perästä kalkahtelemaan, mutta monen miehen mielessä tuntui kaipio kun ei näkynyt Anttia tulevaksi rakennukselle. Ja silmät pätivät Vaaralaan päin milloin näkyisi Antti pitkävartisine saappaineen pieni reunusniekka turkki päällään reippaana laskeutuvan alas rinteen metsänvarjoista tietä.