XXXII.
Jukke tohtorin tutkinnossa.
Jukke surkeasti voihkaen oli saanut kaikki vaivansa kerrotuksi tohtorille. Oli kolmasti kaatua rojahtanutkin tohtorin huoneessa, silmiään pahasti väännellen ja hampaitaan kirautellen älissyt kuin teurastettava vasikka. Siitä aina tointunut kertoilemaan vanhoja ja nykyisiä tapahtumia ja taas sekaisin nykyisiä sekä vanhoja.
Vähäpuheinen, ylpeä tohtori, joka oli nähnyt ennenkin kujeilijoita, katseli nyt haavat, jotka eivät olleet vielä kerinneet ajettua eikä tuskittua. Sanan puhumatta kirjoitti todistuksen, pisti sen vapisevaan ja kipeästi voihkavan Juken käteen ja virkkoi:
»Kymmenen markkaa.» Jukke osotti kumppalilleen — joka häntä muka talutti ja hallitsi — taskuaan, josta tämä kaivoi rahan, antoi sen tohtorin valkoiseen käteen ja lähti taluttamaan Jukkea pois, ettei enää neljättä kertaa kerkeäisi eikä tarvitseisi pyörtyä.
Rekeen tultuaan otti Jukke käsilleen tohtorin todistuksen ja luuli näkevänsä siinä oikein hienolla herraskäsialalla kirjoitettuna ihan jokahisen sanan, mitä hän oli puhunut, ja sitten lopussa luettelevan kipujen ja haavojen vaarallisuuden ja sitten vasta nimi alla, ehkäpä hänen nimensä siinä rinnalla, koskapa hän kysyi nimeä. Kauvan hän sitä katseli, koetti jankata sanoja, mutta ei niistä tullut kokoa.
Mutta viimein tulvahti rintaan hyvä mieli ja toverilleen huudahti:
»Oikein ruotsalainen. Oi, oi, oikein ruotsalaisen todistuksen antoi. Ilmankos se niin… Kyllä sen näki, että hyvän se antaa… Ei olisi uskonut, että se niin hyvän. Oikein ruotsalainen.»
»Sentähden kai se maksoikin niin paljon», keskeytti toveri.
»Totta kai sen tähden», jatkoi Jukke. »Hyvähän se aina maksaa… Mutta kun oikein ruotsalaisen todistuksen antoi… Miehinä se piti meitä … näkihän sen, vaikka se ei puhunut paljoa, mutta tyynessä vedessä ne suuret kalat kutevat.»
Pani kuitenkin viimein huolellisesti taskuunsa todistuksen ja tuntui nyt olevan verraton aarre povessa. Nyt ei muuta kuin tätä näytetään nimismiehelle, niin sen täytyy paikalla Antti vangita, kaksilla kahleilla vangita ja kolmen vankikulettajan saattamana lähettää linnaan, jossa se pannaan kaulastaan, jaloistaan ja käsistään kiini. Niin ne kuuluvat elinkautisia vankia pitävän — kuvaili mielessään Jukke.
Kuvaili hän myöskin Vaaralaan isännäksi pääsemistä. Kun Antti viedään iäksi päiväksi pois, niin ei ole pitkä aika siihen, ennenkun hän on Vaaralassa isäntänä. Ehkäpä ensi kesänä jo… No, ehkäpä ensi kesänä jo…
Majataloonsa Tannilaan tuli nyt Jukke. Sisarensa Elsan laittoi sitä tohtorin todistusta viemään nimismiehelle ja ilmoittamaan asia. Nimismiehen virkavelvollisuus on sitten tulla sitomaan Anttia. Itse Jukke jäi nyt hengen heikkona makaamaan Tannilan pirtin penkille laitetulle rehualustaiselle vuoteelle odottamaan nimismiehen tuloa. Ja joka kerran kun kartanolta kuului liikettä, hevosen tiukujen kilinää, askelia, rauta-aseitten helähdyksiä tai jotain sellaista, luuli hän nimismiehen jo tulleen miesjoukon kanssa kolmilla kahleilla sitomaan Anttia. Ja joka kerran kun ovi aukeni, kääntyivät hänen heikon, ihan kuolevan näköiseksi laitetut silmänsä oveen ja luuli hän näkevänsä nimismiehen teräväsilmäiset, punakkaposkiset, pulleat kasvot. Ja ikäänkuin tunsi hänen keskikokoisen muhkean olentonsa hieman kauhistuen lähenevän hänen vuodettaan ja rupeavan tarkastelemaan hänen hengen rajoja myöten raiskattua, tässä nyt kuoleman kielissä makaavaa ruumistaan. Ja kyselemään mitä Antille pitäisi tehtämän. Mutta hän ei voisi muuta puhua kuin vaivoin sen että »kiinni … lujasti kiini… kuolen … kohta kuolen.»
Mutta nimismies ei tullut ei ensimmäisellä käskyllä, eikä vielä toisellakaan… Ei ensimmäisenä, eikä toisena, eikä vielä kolmantena päivänäkään.
Jukella siinä selkänsä tiessä hengen heikkona sairastaminen kävi polttavan ikäväksi. Kun ihmisiä kulki päiväkaudet katsomassa, ettei saanut kuin yösydämmellä vaan syödäkkään ja olla jalan viljassa, niin kärsimys odottamiseen tahtoi loppua kokonaan. Ja sama levottomuus kuohui Juken ystävissäkin, jotka hengen hartaasti odottivat nähdäkseen Antin kolmiin kahleisiin kytkettynä lähtevän kruunun reessä ikuiselle matkalleen. Levisipä jo puhe, että Antti on lahjonut nimismiehen, että se on jo Antin puolella. Tämä kauhea väärinkäytös kuohutti enemmän ja enemmän Juken puolueen mieliä. Ja nyt uhattiin virkarikoksen uhalla käydä ahdistamaan nimismiestä.
Mutta ennen kaikkea lähti vielä Elsa käymään pyytämässä nimismiestä siihen tärkeään toimeensa.
Silmät itkusta turvoksissa ja läähöttäen, että joka jäsen notkui hengityksen mukaan, seisahti Elsa nimismiehen salissa kukkapöydän vaiheelle. Ja kun nimismies aukasi kammarinsa oven ja tuli kysymään, mitä on asiaa, parahti kohtikurkkuaan itkemään. Ja itkunsa seasta pasusi:
»Taappavathaan nuo toisensa… Viimein taappavat… Ensin söi talon … häävitti… Nyt pieksi, repi … poikki luiksi… Nyt taappaa viimeiset…»
Sitten koetti asettaa itkuaan, puristi itseään, mutta leuka oli vielä tuohisen nurkan näköisenä rutistuksissa.
Oikesi viimein leukakin ja kasvot vakautuivat. Nenäliinallaan pyyhki vesiä kasvoistaan ja hyrskähteli hiljaista itkua, mutta viimein taas jatkoi vapisten:
»Lähtisitte herra vangitsemaan sen Antin. Se on uhannut käydä…
Taappaa se sen Juken.»
»Eikös jotta? Mitäpä hän hänestä tappaa, vaikka on vähän lihan kipua antanut!» virkkoi nimismies välinpitämättömästi.
Mutta Elsan leuka rupesi kupristumaan tulikupille, kasvot pyyristyivät kokoon kuni puserrettu pesutukko ja rinta ponnahteli katkeria itkun hyrskeitä. Ja jatkoi:
»Ei suinkaan Ju … Jumalakaan salli … o … lemaan i … irti se … semmoisen … ka … kauheampi mu … urhamies … tä.»
Parahti taas valtavaan itkuun. Tahtoi kyllä jatkaa, mutta ei voinut, itki vaan ääneensä, vollotti kuni susi saaressa.
Nimismies tekeytyi ystävälliseksi ja hyvitti Elsaa. »Olkaa nyt huoletta. Minä tulen sinne. Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne.»
Elsa kiitteli syvästi, polviaan notkistaen, ja lähti takaisin. Mutta matkallaan hän nureksi itseään siitä, kun ei voinut puhua enempää nimismiehelle. Tosin hän tullessaan oli aikonut itkeä nimismiehen kotona, että asia näyttäisi kamalammalta. Mutta ei olisi itkun tarvinnut niin kovin voittaa, ettei saanut enempää puhutuksi Antin pahuuksista, kun oli muuten niin hyvä tila. Mutta kunhan tulee sinne, huokasi Elsa tietä käydessään ja kertoi mielessään nimismiehen vakavia sanoja: »Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne. Minä tulen sinne.»
Ei vieläkään tullut nimismies. Ei sinä päivänä, ei toisena, eikä vielä kolmantenakaan.
Nyt uskottiin varmaksi, että Antti on lahjonut nimismiehen ja oli sitä ruvettava pakottamaan lain voimalla, mutta nyt tarvitsi asia sitä terävämpiä ja valaisevampia todistajia. Ja oli nyt Mikko Lihvosella työtä saadessa kaikkia rakennustyömiehiä käsittämään asia samalla tavalla kuin Uusi Hellberg oli sen käsittänyt.
Mikko Lihvonen muun lisäksi oli kuullut, että Antti on kerran tiellä hätyyttänyt Jukkea, pukannut sitä ja ahdistanut palaamaan takaisin.
Tätä Mikko Lihvonen oikein käsiään taputtaen ja levitellen kertoi ja selitti, että:
»Se siellä tiellä. Se se tapaus on se siellä tiellä, kun kylän tiellä. Ihan keskellä kylän tietä. Se se seikka on kylän tiellä hätyyttää ihmistä. Se se asia on.»
»Hym. Onpa jotakin», hyngähti vähäpuheinen Niilo Pekonen, salainen
Antin ystävä.
»Samaa minäkin sanoa», lisäsi Lanton Niilo. »Oli Antti kerran tavannut Juken kantamassa hyvää rakennuksen puuta kotiinsa, niin oli käännyttänyt tuomaan takaisin ja antanut Jukelle vähän kiireen voidetta. Niin syystähän oli sepälle palkka.»
Mikko Lihvosen kasvot tulistuivat ja rupesi oikein sydammen pohjasta selittämään:
»Hyvät ihmiset. Tuommoisia ne ovat ihmiset, eivät ymmärrä asioita. Eihän se ollut hänen puutaan, sehän oli rakennuksen puuta. Ettekö ymmärrä, hyvät ihmiset. Ettekö ymmärrä, että nämähän ovat rakennuksen puita? Eihän nämä ole Antin puita. Ettekö ymmärrä?»
»Juu, juu, kyllä ymmärrämme. Juu, juu, me ymmärrämme», vakuutti Uusi
Hellberg päätään nyökyttäen.
Ja yleensä taas tunnustettiin, että nämä ovat rakennuksen puita, eikä Antin puita, eikä Antti olisi saanut pakottaa Jukkea sitä takaisin tuomaan.
Mutta Niilo Pekonen lupsautteli vaan pitkiä silmäripsiään ja ajatteli itsekseen: »Tehkäähän nyt mieluistanne, kyllä vielä kääntyy kello lampaan kaulassa. Kyllä härkä jäniksen tavottaa, jos ei ennen, niin kattilassa.»
Nimismies oli hiljainen, rauhaa rakastava mies, eikä olisi mitenkään tahtonut tulla tekemisiin noitten härskejuttujen kanssa. Ja toivoi nytkin että sopisivat Antti ja Jukke asiansa, ettei tarvitseisi hänen sekautua ollenkaan heidän seikkoihinsa. Sitä paitsi hän tunsi Anttia ja Jukkeakin niin paljon, että tiesi Juken syystä saaneen sen selkäsaunan, niin ei kiirehtinyt pitämään poliisitutkintoakaan. Odotteli vaan, eikö tulisi sovinnon sanomat.
Sitä ei kuitenkaan tullut. Ja kun kuuli, että ruvetaan ahdistamaan virkarikoksen uhalla, niin lähti viimein. Mutta hän ei tullut Juken tautivuoteelle, johon Jukke sitä mielessään kuvitteli tulevaksi ja makasi selkänsä tiessä kokonaista kahdeksan päivää. Mutta hän tuli Sipolaan, rakennuksen lähimpään taloon, ja kutsui sinne Antin ja Juken.