XXXIII.
Jukke ja Antti poliisitutkinnossa.
Oli lenseä maaliskuun päivä. Taivas oli hienossa pilven kihnassa, jonka läpi suopeasti paistoi puolisen jälkiaurinko. Nätänä nurisi jaloissa tie ja vetenä kiirehti katoilta alas riutuva lumi, kun nimismies palvelijansa kanssa asettui Sipolan kammariin Juken ja Antin asiassa poliisitutkintoa pitämään.
Kaksi miestä keskessään taluttaen toivat sinne oihkavaa ja kipeästi parahtelevaa Jukkea. Repaleiseen, puolipuhtaaseen ryysyyn oli käärittynä pää, että kurjat silmät vaan näkyivät muutamasta aukosta. Toinen käsi oli kannettavana viilekkeessä, toisella hallitsi turkkia hartioillaan, jonka hihoihin ei saatu muka sujumaan käsiä. Jaloissa vanhat, suuret, puolivillaiset, harmaat housut ja jalkineina paikkaiset turkkitöppöset, raasuisilla siisnoilla kiinnitetyt nilkkoihin, että pysyivät jaloissa.
Tuolille lähelle nimismiehen istuinta asettivat miehet Juken istumaan varovasti kuin paperinuken. Ja suuri pusa oli miehillä sitä saadessa siihen asettumaan, sillä pieninkin kosketus tuotti kipeän voivahtavan kirkaisun.
Antti istui toisella puolen kammaria nimismiehen palvelijan vieressä.
Nyt kuitenkin uskoi Jukke olevan sen hetken käsissä, jolloin Antti pääsee kruunun kihloihin. Tuosta se ei nouse enää vapaana. Rautoja kantaa mies jaloissaan, kun lähtee tuosta, ajatteli Jukke nyt, istuessaan tuolilla, varatonna kuin lankaviihti, ja voihkaessaan kipeästi, miehien siinä pidellessä päätä kohollaan.
Nimismies kirjoitti paperiarkin yläosaan pöytäkirjan alkulauseen, kääntyi Juken puoleen ja hieman jäykästi sointuvalla, järeällä äänellään kysyi:
»Mitäs tähän nyt Jukke sanoo?»
Jukke oihki ja voihki kipeästi eikä voinut puhua muuta kuin:
»Vielat miet, uih, voih. Todistaja, uih, voih, Uusi Hellberg, uih, voi, tietää tämän, voih, uih.»
Hän ei voinut muka ärrää sanoa, kun kielikin oli saanut niin ankaran tärähdyksen, että mökelehti suussa aivan tajutonna.
Sisään kutsuttiin nyt Uusi Hellberg.
Hän seisattui seinustalle lähelle ovea, josta tuli sisään.
Punaiset viikset olivat nyt jo taipuneet paraamman mallin tapaiseksi, punainen turriparta oli pitkän leuvannenässä kääntynyt jo ulos päin, kuten sitä oli taivutettukin. Ohkainen juutalaisnenä seisoi nyt hyvässä asemassa, toinen silmä lupotti melkein kiinni juuri niinkuin oli tarkoitus, somimmalleen vaan kiini. Ja hiivistelevissä laksomaisissa kasvoissa kuvastui peitetty mielihyvä.
Muuten pystynä ja oikeutta kunnioittavan näköisenä terävästi kuunnellen mitä kysytään, hän siinä seisoi kuni tauluun maalattu. Kädetkin asetetut suoraksi sivuun kuni sotamiehellä.
Nimismies kirjoitti muutaman sanan pöytäkirjaan, katsahti ikkunasta ulos tietä myöten tulla kupeltavia ihmisiä, jotka lystin ja kammon sekainen aavistus povissaan riensivät katsomaan sitä ihmettä, kun Anttia lähdetään raudoissa viemään linnaan. Ja jospa senkin saisi nähdä, kun sitä vangitaan. Kääntyi hän sitten huoneelle päin ja kysyi:
»Mitäs Uusi Hellberg osaa nyt sanoa?»
Uusi Hellberg huokasi ensin. Siirti toista jalkaansa hieman eteenpäin ja kasvot saivat totisen, hieman noin tunteekkaan muodon, huokasi vielä, asetti äänensä oikein laupiaaksi ja alkoi parhaalla herrasmurteellaan:
»Eileisestä viikko taaksepäin aamulla olimme tuolla rakennuksella työssä, juuri parhaaltaan olimme kaikki arpeetissa. Tämäkin Jukke, joka on aina ensimmäinen ja viimeinen, ahnein ja nöyrin, sanalla sanoen, paras arpeetimies, oli veistämässä hirttä. Niin tämä Antti juoksi kuin mieletön Juken luokse ja löi päähän seipäällä.»
»Päähän seipäällä», keskeytti nimismies hieman kammostuen sitä selitystä, ja luihautti salaisen katseen Anttiin, mitä tuo siihen vaikuttaa.
»Juu, juu, herra vallensman, seipäällä päähän, seipäällä päähän että veri roikasi kauvas!» vakuutti Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen.
»Juuri niin, uih, voih. Pankaahan kiljaan, uih, voih»! lisäsi Jukke.
Nimismies kirjoitti kaiken tämän ja kääntyi kysymään lisää, mutta Jukke pelkäsi, että jos ei nimismies kirjoittane kaikkia, niin muistutti:
»Tuliko se kiljaan, voih, uih?»
Nimismies nyökäytti päätään Jukkeen ja vakuutti:
»Kyllä on.»
Uudelta Hellbergiltä kyseli lisää. Tämä huokasi, rykäsi ja huokasi ja rupesi taas jatkamaan:
»Tämä Jukke yritti pakoon, vaan tämä Antti kaatoi maahan.»
»Kaatoi?» keskeytti nimismies.
»Juu, juu, herra vallensman, kaatoi aivan maahan makkaraksi ja siihen pieksi, tukkusi aivan näin juuri, noin, tällä tavalla. Voi hirmuista. Aivan näin, hakkasi kuin kirvesmies, aivan näin, tällä tavalla», vakuutti Uusi Hellberg näyttäen oikein käytännöllisesti miten Antti löi Jukkea.
»Juuri niin, juuri niin!» toisti Jukke perästä.
Jukke virkistyi vieraanmiehensä perinpohjaisuudesta, että ärrä kuului jo terveenä juuri sanaa sanoessa eikä muistanut voihkaistakaan.
Nimismies ei ollut tätä huomaavinaan, katsoi vaan Uuteen Hellbergiin ja virkkoi:
»Sillä kepillä se löi?»
»Juu, juu, herra vallensman. Sillä staakalla se vaan löi ja löi ihan kun madon tappaja… Tämä Jukke kiemuroi, pyörtyi ja pökkerehti, mutta Antti vaan löi ja löi.»
»Pyörtyi ja yhä löi?» muistutti nimismies.
»Juu, juu, herra vallensman!» vakuutti yhä Uusi Hellberg.
»Juuri niin, juuri niin, uin, voih», myönsi Jukke perässä.
Nimismies kirjoitti tämän pöytäkirjaansa ja kysyi vielä todistajalta tietäisikö muuta. Mutta se ei tiennyt, niin sai mennä ulos. Jukke vaan surkealla äänellä muistutti:
»Tuliko kiljaan? Uih, voih, uih, voih.»
»Tuli, tuli», kuului nimismiehen varma vakuutus.
Kaikissa ihmisissä oli nyt vakautunut se mieli, että nyt Antti kahlehditaan ja viedään pois ijäksi päiväksi. Ja kaikki rakennuksen työmiehet uskoivat, että Uusi Hellberg tulee työnjohtajaksi. — Olihan sen jo Rantalan Taneli sanonutkin työmiehille. — Niin, nyt kun ei tässä todistuksessa ollut valan tekoa, niin Uudelle Hellbergille mieliksi päättivät kaikki sanoa vaan tietävänsä saman mitä Uusi Hellberg on jo puhunut.
Tätä temppua vielä vakuudeksi iski nyt Mikko Lihvonen miesten päähän siellä ulkona ja Uusi Hellberg myöskin kuiskautteli todistamasta tultuaan niitten miesten korviin, joitten epäili puhuvan Antin puoleen ja lupasi sen palkita.
Niinpä kävikin. Sisään kutsuttiin mies toisensa perästä ja kysyttiin mitä hän tietäisi, niin se vaan sanoi tietävänsä saman mitä Uusi Hellberg on jo puhunut.
Antti toivoi jonkun, edes jonkun puhuvan asian oikean puolen. Ja muistuttikin muutamia miehiä, joitten luuli antavan totuudelle jotakin arvoa, että eikö asiassa olekaan toista puolta. Mutta ne vaan hieman punastuivat ja vakuuttivat ei muuta tietävänsä kuin mitä Uusi Hellberg on puhunut.
Antin kasvoihin ilmaantui arkoja, kiehuvia väreitä ja povessa tuntui tuskallinen levottomuus, että pyrki siirtelehtämään istuimellaan ja punaltelemaan päätään. Pelkäsi takanakin käyvän hullusti. Tunsi ruumiissaankin arkaa vapistusta, mutta koetti salata niin paljon kuin mahdollista ja pysyä vaan tyynenä.
Asiaan kuuluvat miehet olivat loppusilleen käyneet tutkintopaikalla ja loistavin kasvoin vakuuttaneet sanoneensa vaan sen mitä Uusi Hellberg oli sinne puhunut. Kuumeen tapaisella kiihkolla odotti nyt suuri ihmisjoukko Sipolan kartanolla ja porstuissa sitä ilmestystä, kun Anttia tuodaan raudoissa ulos. Ja voimakkaammat henkilöt asettuivat ovien poskiin rappusille sekä muualla matkan varteen, josta tiettiin sitä tuotavan. Muutamat katselivat ja penkoivat nimismiehen rekeä, nähdäkseen minkälaiset ne kahleet ovat, joihin Antti pannaan. Mutta ei siellä ollut. Tottapa ne on jo viety sisälle. Tottapa ne on viety, arvelivat niitten etsijät.
Nyt ei enää Mikko Lihvonenkaan paljoa lipattanut. Huomautti vaan jännityksessä seisovalle ja odottavalle joukolle:
»Paha aikansa menestyy… Aikansa se menestyy. Menestyy aikansa, mutta siitä tulee loppu, kurja loppu, kurja loppu.»
Nyt tuli jo viimeinen mies sisältä reippaasti ja loistavin kasvoin vaakuutti tullessaan sekin sanoneensa vaan ei tietävänsä mitään muuta kuin sen mitä Uusi Hellberg on jo sinne puhunut.
Nyt se oli valmista. Nyt lähestyi se viimeinen hetki. Kaikki seisoivat vakavina kuin tuomitut, terottivat korvansa kuulemaan mitä kuuluisi ja moni luuli jo salin peräkammarista kuuluvan rautojen liikuttelun. Silmät pyöristyivät ja suut vetäytyivät hämmölleen. Toiset kuiskailivat joko kuuluu, vaan nämä ei muuta kuin nyökäyttivät päitään kehotukseksi pysymään hiljaa. Ja pieninkin liike salin peräkammarissa kuulosti rautojen liikuttelemiselta.
Nimismies nyt kirjoitti kaiken tutkimuksen tuloksia pöytäkirjaansa. Ja katseli miettien mitä tämä olisi vielä vailla.
Jukke luuli nyt olevan käsissä sen silmänräpäyksen, jolloin tartutaan Anttiin käsiksi, niin tahtoi lisätä vauhtia sille seikalle kipujensa suuruudella. Aikoi pyörtyä ja silmät menivät jo nurin ja parahteli kipeästi. Mutta luuli nimismiehen rupeavan jotakin puhumaan, niin vakautui kuitenkin, kipeästi tuskitellen ja sydäntä särkevästi oihkaen kuulemaan nimismiehen puhetta.
Juken parahteleminen kuului salin yli porstuaan, jossa ihmisjoukko odotti. Nämä hiljaa kuiskailivat: »Eipä ole leikki enää Antilla» ja terottivat vaan korvansa enempää kuulemaan.
Nyt kun näin oli todistettu, näytti nimismiehen mielestä melkein pahalta ja katseli Anttia suurena rikoksen tekijänä. Ja kokonaan tunsi erehtyneensä, ennen uskoessaan Anttia tavalliseksi ihmiseksi. Olipa äskettäisin Antin eräässä käräjäasiassa tehty väärä valakin Antin puolustamiseksi, luultavasti Antin houkutuksesta — mitenkäs muuten — niin tämäkin asia paljasti nyt nimismiehen mielessä Antin kunnottomuutta. Ja tuntui se nyt aivan oikealta, että olisi Antti pantava kiini, mutta tuo tohtorin todistus oli niin huono tuki, ettei Anttia kuitenkaan voinut ruveta kahlehtimaan. Kokosi vaan paperinsa pöydältä ja kehotti Anttia sovittamaan Jukkea.
Nyt näki Jukke, ettei taida tullakaan vangitsemista, niin rupesi tuska kiihtymään.
Silmät rupesivat vääntymään nurin ja hampaat kirahtelivat, ryysyinen pää retkotti jo varatonna, voivotus kävi kovemmaksi ja alkoi sekasin yhtä ja toista höpistä.
»Kiini, uih, voi Antti kiini. Uih, voih! Lujasti kiini. Voih, uih. Se mojoo, uih, voih. Se mojoo, voih, uih. Tästä niskasta se mojoo, voih, uih. Se mojoo läpi, uih, voih. Aivan läpi ytimien ja munaskuiden, voih, uih. Kiini Antti, uih, voih. Kuolta täytyy, uih, voih.»
»Kuolehan nyt ensinnä», lohdutti nimismies Jukkea. »Tämä tohtorin todistus sisältää niin vähän, ettei Anttia voida vangita, ennenkun kuolet. Tässä sanotaan vaan, että on huomattu ruumiissa vähäisiä väkivallan merkkiä, mutta ne heti paranevat.»
Nyt tuli Juken hätä suurimmalleen eikä tiennyt mitä tehdä, kun kuuli, että pyörtyminen ei auta, kuin ainoastaan kuolema, ja kuoleminen vähäksi aikaa oli mahdotonta. Niin jätti pyörtymisenkin semmoisekseen. Rupesi hätäisesti selittämään, miten hänessä ei ollut tohtorille tautinsa selittäjää, miten hän kolmasti pyörtyi. Miten hänen tilansa nyt on vaarallinen. Miten se mojoo tuota niskasuonta, miten kopristaa sydäntä. Ja väliin aina parahteli kipeästi, kun se, jolta päätä leikattaisiin, ja nimismiestä pakotti sitomaan Anttia. Silmät paloivat kun tuskassa ja koetti puristaa itkua.
Tämä Juken poru kuului porstuaan, niin kuiske kulki miehestä mieheen, hengestä henkeen että:
»Lujallepa pannaan Antti. Lujallepa pannaan. Ei ole kohta helppo. Ei ole helppo, ei ole leikki, ei ole.»
Mutta nimismies koppoi lakkinsa, ja aukasi kammarin oven mennäkseen ulos. Silloin samassa avauksessa lähti Antti ja nimismiehen palvelijakin. Salista kuului tömiseviä askelia, niin porstuassa oleva väkijoukko odotti milloin vanki lähtee rautoineen tulla helkkäsemään ulos. Ja kun salin ovi työnnettiin auki, niin koko porstua ja puoli kartanoa paistoi silminä, jotka renkaisilleen pyöristyneinä olivat valmiit ottamaan vastaan sitä lystin kamalaa näkyä kun Anttia tuodaan vankina kolmissa kahleissa.
Mutta yhä suuremmiksi repesivät silmät ja kasvot vaalenivat, kun havaitsivat Antin hauskasti hymyillen ja nimismiehen kanssa iloisesti puhellen työntyvän vapaana ulos.
Kartanolle tultuaan huomasi Antti ihmisjoukossa niitä nuorukaisia, jotka ovat olleet hänen koulussaan oppilaina. Tulleet hekin katsomaan entistä rakastajaansa pahantekijänä vietävän vankeuteen.
Nyt muisti Antti unensa. »Tässähän juuri se likainen huone, johon minut vietiin pakottamalla, jossa vaan vähäsen pilasin vaatteitani. Mutta te olette tulleet vapaina ja jäätte tänne… Oi lapsi kullat!» — huokasi Antti, nähtyään lasten rakkaudettomat, epäpuhtaat kasvot, ja tunsi sääliä. Mutta viipyminen tuntui pahalta, tuntui kuin ilma ympärillä olisi tukahtunut, niin pisti nimismiehelle kättä hyvästiksi ja kaikkien hämmästyttäväksi ihmeeksi lähti uleisen ilta-auringon paistaessa reippaasti astumaan nurisevaa tietä kotiinsa Vaaralaan. Ja muisti nyt olevansa sillä aukealla tasangolla, jolle hän unissaan joutui, tultuaan likaisesta huoneesta. Ja ne kaukaa meren rannalta näkyvät kammottavat huoneet hän tiesi vankilaksi, josta häntä ei pelasta mikään.
Mutta olihan siinä sen kamalan huoneiston edustalla hauskasti
liekotteleva meri ja toisella puolen viehättävä kukkanurminen tasanko.
»Niitten vaiheellahan toki viihtynen vankinakin», hyvitti mieltään
Antti, yhä ajatellessaan unensa toteutumista.
Antti otti nyt eronsa rakennustyön johtajan virasta ja asettui olemaan kotona toimimaan kotitöissään. Mutta siitä, kun ei Anttia vangittu poliisitutkinnossa, levisi ankara huhu, että Antti on lahjonut nimismiehen. Tätä huutoa oli nyt maailma niin täysi, että sitä puhuttiin lähellä ja kaukana, ettei nuorilla eikä vanhoilla ollut muusta puhettakaan, ja jokahinen ennusti asian sillä vaan pahentuneen ja joutuvan Antin vaan tuhatta lujempaan, kun kuvernööristä tulee oikea käsky.
Tuollaisen toivon esineenä oleminen tuntui tukehduttavalta. Oli kuolettavinta mitä Antti oli ikänään tuntenut. Ei ollut yhtään, joka häntä olisi täysin ymmärtänyt, jolle olisi saattanut haastella mielihaikeistansa, niin tuntui kuni sielu hiljalleen vuotaisi ulos. Koko tunteellinen ajatus sekä elämän elävyys vähitellen haihtui kuni viljan tähkästä haihtuu vihannuus ja nuorteus syksyn tuuliin ja päivä päivältä muuttuu tyhjänä ahavan syömänä kortena heilumaan sinne ja tänne mihin milloinkin tuulen henki kallistaa, kunnes vihdoin ytimettömänä kulona murtuu alas, josta ei koskaan nouse.
Tällaiseksi aavekuvaksi oli alenemassa Antti, mutta Hanna ja lapset pysyivät ystävällisinä ja ottivat Antin huoliin osaa, minkä taisivat, joten kuitenkin koti pysyi eheänä ja mieluisena loppuun asti ja lyhensi paljon niitä pitkiä viikkoja kulkiessa sinne, jolloin oikeus tutkii asian.